Toisen polven mahdollisuus

[Pirjo von Essen]

Isäni ei voinut yhdistää työelämäänsä ja opiskelua. Lahjakas ja lukuintoinen poika huomattiin kansakoulussa. Varsinkin matematiikka tuntui sujuvan muita paremmin.  Opettaja tuli vierailulle kotiin ja kertoi vanhemmille, että heidän kannattaisi laittaa poikansa pyrkimään oppikouluun ja sen jälkeenkin kannustaa jatko-opintoihin.

Isäni oli kuitenkin syntynyt maanviljelijäperheeseen vanhimpana sisaruksista. Tuohon aikaan oli itsestään selvää, että maatilan jatkajaksi valikoitui lähes poikkeuksetta vanhin lapsi. Näin isäni opettajan pyynnöistä huolimatta kävi vain kansakoulun, ja hänestä tuli maanviljelijä. Muistan omasta lapsuudestani monet kerrat, kun hän itse kehotti meitä, omia lapsiaan ”lukemaan niin pitkälle kuin piä kestää”.  Kehotusten äänensävyistä kuuli surua ja hieman katkeruuttakin siitä, ettei tämä ollut ollut hänelle itselleen mahdollista.
Hän oli kuitenkin aina ylpeä ammatistaan ja toimi myös aktiivisesti oman kylänsä pienviljelijäyhdistyksen rahastonhoitajana.

Isäni aikaan maanviljely ja karjanhoito tehtiin ilman koneita ja automatisointia. Oman veljeni jatkaessa tilaa uudella vuosituhannella, navetoissa on jo robotteja, liukuhihnoja ja työtä ohjataan ja tarkkaillaan tietokoneilla. Maanviljelijäpariskunnista puhutaan nyt maatalousyrittäjinä. He tekevät naapuritilojen yrittäjien kanssa yhtymiä hankkiakseen koneita ja laitteita, joihin muutoin ei olisi varaa. Tarvitaan aivan uudenlaisia tietoja ja taitoja sekä jatkuvaa kouluttautumista. Ennen maanviljelijä oli oman työnsä paras asiantuntija ja päätökset tehtiin lähellä – nyt pitää ymmärtää EU:n säännöksiä ja kaukaa tulevia ohjeistuksia.

Itse olen voinut valita minua kiinnostavan ammattialan ja sen mukaisen koulunkäynnin muodon. Toki peruskoulun todistus määräsi alussa, pääsenkö lukioon vai ammatilliseen oppilaitokseen.  Valitsin aikanaan tavoitteekseni merkonomin tutkinnon. Valintani ei ole kaduttanut. Töitä on riittänyt ja koulutus on antanut eväät niin julkisen kuin yksityisen sektorin työpaikkoihin. Työt itsessäänkin ovat opettaneet monenlaista.

Muutoksia on tapahtunut pitkin työhistoriaani. Ensimmäisessä työpaikassani 1980-luvulla oli vain yksi tietokone, ja sitä sai käyttää nuorehko, yliopistosta valmistunut kollega. Me muut haimme tietoja mikrofilmilaitteilta tai paperiarkistosta. Tänä päivänä on itsestäänselvyys, että maailma on tullut lähelle ja tieto on kaikkien saatavilla. Työn ohessa on jo pakko kouluttautua, että pysyy muutoksissa mukana.

Viimeisimmät työpaikkani aikuiskoulutuksen ja opintokeskustoiminnan parissa ovat näyttäneet minulle, miten valtavan monipuolinen on koulutuksen, oppimisen ja itsensä sivistämisen kirjo suomalaisessa yhteiskunnassa. Kun ympärillä on koko ajan muuttuva yhteiskunta, työelämä ja maailma, pitää osata poimia tarjonnasta itselleen sopivat työkalut.

Muutos ei ole pahasta. Jos isäni maanviljelijätyöuran aikana olisi toteutunut osakin niistä ruumiillista työtä helpottavista koneellistamisista tai automatisoinneista, hänelle olisi voinut jäädä aikaa ja energiaa aikuisena opiskeluun. Pienelläkin paikkakunnalla on tarjolla kansalaisopiston kurssitarjontaa ja paikallisten ammattiopistojen lisäkoulutuksiin voi hakeutua ikään katsomatta.

Oma työyhteisömme on parhaillaan hioutumassa ”kolmesta opistosta yhdeksi”. Tunnustan, että minulla on vielä opettelemista siinä mitä, kuka ja missä uudessa organisaatiossamme – Seurakuntaopistossa – voi tarjota juuri sinulle sopivan oppimis- ja kouluttautumiselementin. Sinä, meillä opiskeleva, meille hakeutuva tai omaan organisaatioosi lisäosaamista hankkiva, annat minulle vastauksen kysymykseen miksi. Meidän tulee olla mukana muutoksissa ja pystyä tarjoamaan sinun tarvitsemaasi koulutusta. Ja tästä on hyvä lähteä joka työaamu liikkeelle – yhdessä kehittäen ja kuulostellen, opiskelija ja kouluttaja rinnakkain.

 
Pirjo von Essen
Opintotoiminnan koordinaattori
Agricola

 

 

  1. Jos jollakulla on profetoimisen lahja, käyttäköön sitä sen mukaan, kuin hänellä uskoa on. Room. 12:6

    Tässä apostoli luettelee muutamia armolahjoja, toisin sanoen, kristillisten jäsenien tekoja, asettaen ensimmäiseksi profetoimisen eli ennustamisen. Ennustaminen on kahdenlaista: toinen puhuu tulevista asioista, ja sellainen on ollut kaikilla vanhan liiton profeetoilla sekä apostoleilla; toinen on Raamatun selittämistä, niin kuin 1. Korinttolaiskirjeen 14. luvussa (5. jakeessa) sanotaan: “Profetoiva on suurempi kuin kielillä puhuva”. Kun kuitenkin evankeliumi on viimeinen ennen viimeistä päivää esiintyvä julistus ja ennustus, jossa julkisesti ennustetaan, mitä siihen mennessä on tuleva, pyhä Paavali minun mielestäni tässä tarkoittaa juuri sitä profetoimista, josta hän 1. Korinttolaiskirjeen 14. luvussa puhuu, nimittäin sellaista, jolla Raamattua selitetään. Tämä jälkimmäinen profetoiminen onkin yleinen, jatkuva ja hyödyllinen kristityille annettu armolahja; tuo edellinen sitä vastoin on harvinainen.

    Martti Luther, Kirkkopostilla II, s. 42, Sley, 1942.

  2. Ei ole näet mahdollista, että me täällä maailmassa eläessämme, vaikka olemmekin saaneet armon ja Pyhän Hengen, voisimme syntisen, turmeltuneen lihamme ja veremme tähden olla kokonaan vailla syntiä ja vajavaisuuksia. Liha ja veri eivät lakkaa, ennen kuin haudassa, pahoin himoin ja haluin kiihottumasta Jumalan käskyjä vastaan, eivät edes pyhissä, vaikka nämä saatuansa armon pidättyvätkin synnistä, sitä varoen, ja vastustavat syntihimoja, niin kuin parannus vaatiikin. Juuri sen tähden he päivittäin ovat anteeksiantamuksen tarpeessa; päivittäin he myöskin vielä itsessään, jäljellä olevien vajavaisuuksien ja heikkouksien tähden, harjoittavat parannusta, tunnustaen, että heidän elämänsä ja tekonsa vielä ovat syntisiä ja ansaitsevat Jumalan vihan, ellei tätä heille Kristuksen tähden anteeksiannettaisi ja peitettäisi.

    Martti Luther, Kirkkopostilla II, s. 366, Sley, 1942. Uudistin hiukan kieliasua uudemman suomen kielen mukaiseksi.

Kirjoittaja