Totean saman kuin Seppo Heinola. Mutta itse kysymys ihmisen joutumisesta kadotukseen herättää ainakin minussa monia ajatuksia. Kirkko antaa opeissaan ymmärtää, että ihminen on jo alusta lähtien, liki sikiöasteella, perisynnin turmelema. Mutta kun ajattelen tätä järjen, logiikan ja moraalin kannalta, kummeksun. Jokainen ihminen on tullut maailmaan ilman, että häneltä itseltään olisi siihen lupaa kysytty, siis täysin oman tahdon ulkopuolelta. Ja jo kohta annetaan ymmärtää, että tuon avuttoman olennon Jumala tuomitsee absoluuttiseen pahan tilaan eli kadotukseen. Vain kaste pelastaa, mutta ymmärrän kyllä, että juuri kasteesta alkaa kristityn tie. Siis jokainen kastettu saa moraalisesta laadustaan riippumatta kantaa kristityn arvoa.

Jumala, ollakseen Jumala, on monin verron järkemme ylittävä maailmankaikkeuksien Luoja ja ylläpitäjä, jonka rinnalla ihminen on lyhyen hetken maailmassa viipyvä ”tomuhiukkanen”. Tässä mielessä puolustuskyvytön lapsi on suhteessa mahtavaan Jumalaan avuton ja syytön.

Lähtökohtamme on siis kaiken moraalin ulkopuolella, ja kuitenkin olemme oppiemme mukaan jo alusta lähtien läpeensä syntisiä. Minkäänlaista järkevää yhtälöä en saa tästä rakennettua, mutta kosolti riittää kyllä niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita syyllistämään toisia ”Jumalan nimissä”. Pelolla on ihmistä voitu aina hallita, eikä kirkko tee siitä poikkeusta. Tosin tätä seikkaa on kirkon julistuksessa viime vuosikymmeninä paljonkin lievennetty. Kiitos tästä kuuluu myös maallisille tieteille, jotka ovat auttaneet monipuolisemman ihmiskäsityksen syntyä ja tajua.

Raamattuun vetoaminen on sikäli ongelmallista, että Raamatun eettisen neuvot ovat osin toisensa poissulkevia ja monen suuntaisille tulkinnoille avoimia. Mutta me olemme vain ihmisiä, ja siksi sovellamme niitä oman esiymmärryksemme, pelkojemme ja toiveidemme mukaan. Toivoisin siis, että kysymys ihmisen omasta tahdosta riippumattomasta ”syyllisyydestä” nousisi teologisten keskustelujen aiheeksi. Kyse on syvästi eksistentiaalinen.

Historiassa on usein kaikkein avuttomimmat ja vähiten syylliset ihmiset syyllistetty valtapitävien taholta milloin mistäkin. Esimerkiksi lapsikuolleisuuden vuosina joutuivat äidit kokemaan itsensä muita syntisemmiksi, vaikka lapsikuolleisuuden syyt olivat yhteiskunnan kehnoissa elinoloissa. Suomessa kirkkokin usein syyllisti heidät ja lisäsi heidän syntitaakkaansa, vaikka syy oli yhteiskunnan eikä suinkaan äitien.

Raamatun tulkitseminen kysyy tarkkaa tajua Pyhän Kirjan sisäisestä luonteesta ja siitä, mistä edellytyksistä käsin tekstit ovat nähneet päivänvalon. Näin etenkin Vanhan testamentin osalta. Kaikki, mitä Raamattuun on kirjoitettu ja mihin se ohjeistaa, ei voi olla kaikissa tilanteissa käypää normisovellusta. Kai meillä sen verran on eettistä tajua ja omantunnon herkkyyttä, että emme Raamatun nimissä toimi ihmisyyttä vastaan. Sitä paitsi on perusteltua pohtia kadotusta antiikin maailmankuvan taustaa vasten. Mutta toisaalta: eihän syntiinlankeemuskaan sellaisena kuin se paratiisikertomuksessa kerrotaan, ole objektiivisessa merkityksessä historiallinen tapahtuma, joskin sen idea on ajaton.