Kirkolliskokousviikon kunniaksi sukellus kirkon parlamenttiin. Ensin ajattelin että Pöyhösen Timolle on sattunut erehdys, kun hän lähetti linkin kirkon tulevaisuuskomitean mietintöön. Olin kysynyt mihin paperiin hän viittasi eräässä kommentissaan. Kun kävin lukemaan ja tutkimaan jo vuonna 2016 julkaistua teosta, tuli vähän hölmö olo. Mielestäni olen seurannut kirkollista elämää aktiivisesti, ja nyt tuli tunne ikäänkuin en menneiden parin vuoden aikana olisi tiennyt mitään mitä kirkossa tapahtuu. Oli käynnistynyt laajamittainen yritys kirkon toiminnan tuomiseksi tälle vuosituhannelle. Tämä asia on ajankohtainen, vaikka mietintö on jo kahden ja puolen vuoden takaa. Tätä kirjoittaessani seuraan samalla käynnissä olevaa kirkolliskokousta, jossa on käsittelyssä iso joukko tulevaisuuskomitean kannanotoista nousseita tulevaisuustoimeksiantoja. Ei auta kuin hypätä komiteakieleen ja hallintohumppaan.
Ennen kuin sanon antoiko tämä tutkimuslinja mitään varsinaisesti käsittelyssäni olevaan kysymykseen seurakunnan tehtävästa, pakko sanoa muutama asia komiteasta. Tulevaisuuskomitea asetettiin kevään 2015 kirkolliskokouksessa, sen puheenjohtajaksi nimettiin laamanni Antti Savela ja sihteeriksi tuli pastori ja tutkija Juha Meriläinen. Monialaiseksi ja ennakkoluulottomaksi tarkoitetun komitean tehtäväksi tuli
a) arvioida kirkon organisaatiota kokonaisuutena,
b) tehdä tarpeelliset selvitykset sekä
c) laatia ehdotus uudesta kirkon organisaatio- ja toimintamallista tai vaihtoehtoisista malleista. Komitean asettamisen tavoitteena oli löytää visio kirkosta, joka ”olisi nykyiseen verrattuna organisaatioltaan kevyempi, reagointikykyisempi ja joustavampi ja jossa korostuisivat seurakuntalaisten osallisuus ja kirkon perustehtävien – evankeliumin julistamisen, sakramenttien jakamisen ja lähimmäisenrakkauden – tehokkaampi toteutuminen muuttuvassa toimintaympäristössä”. (Onhan siellä se tehtäväkin)
Lukiessani komitean mietintöä joudun ihailemaan aikaansaannosta. Reilun vuoden aikana komitea piti 14 kokousta, teki seurakunta- ja hiippakuntavierailuja, kutsui yli 20 vierailijaa, tilasi 22 taustaselvitystä sekä lisäksi komitean sihteeri ehti tehdä sisarkirkkoihin tutustustumismatkat Tanskaan, Englantiin, Yhdysvaltoihin, Tansaniaan ja Etiopiaan. Lisäksi tehtiin laaja verkkokysely ja toteutettiin laajat yhteistyöverkostot nuorten osallistamiseksi komitean työskentelyyn. Ja alle 150-sivuinen mietintö tuli valmiiksi annetussa ajassa syyskuussa 2016. Mielestäni erinomainen suoritus sinänsä. Ja toinen plussa sisällöstä.
Tässä en voi kuitenkaan esitellä mietinnön sisältöä tarkemmin, siinä suhteessa asia on vanhentunut. Sen sai vielä alkuviikosta lukea Sakastin sivuilta, mutta tehdyn nettiuudistuksen jälkeen näyttää siltä että sitä saavat lukea vain kirkon ja seurakuntien työntekijät. Tämä ei hyvä kehitys. Joka tapauksessa mietintö sisältää kaikkiaan yli 20 kannanottoa, jotka kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunta kevään 2017 kokouksessa järjesti 17 toimeksiannoksi annettavaksi kirkkohallituksen valmisteltaviksi. Nyt kaksi vuotta myöhemmin ensimmäiset niistä ovat kirkolliskokouksen päätettävänä. Aika näyttää menestyvätkö osittain hyvinkin radikaalit kannanotot, vai syökö toimintakulttuuri myös tulevaisuuden.
Se mikä nousee yksittäisten kannanottojen ja ehdotusten yläpuolelle on miten tulevaisuuskomitea käsittelee kirkon toimintakulttuuria ja -mallia, mistä mietintö puhuu ennen käytännöllisempiä asioita. ”Sanonnan mukaan ’toimintakulttuuri syö strategian aamupalaksi’ .” Toisin sanoen hyvätkään toimintasuunnitelmat eivät toteudu silloin kun vanhentunut toimintakulttuuri pitää asiat niinkuin ne aina ovat olleet. Toimintakulttuurin muuttamiseen kuuluu ”hallinnon keventäminen, byrokraattisuuden ja säätelyn karsiminen, siiloutumisen purkaminen ja johtajuuden kehittäminen… ratkaisun avain ei ole lainsäädännössä tai organisaatiorakenteissa vaan siinä, millä tavalla niiden puitteissa on totuttu toimimaan… Kirkon toimintakulttuurista puhuttaessa viitataan ainakin kolmeen eri asiaan.Ensinnäkin tarkoitaetaan sitä, millä tavalla seurakunnat seurakuntalaisineen ja työntekijöineen toimivat. Toisaalta sama käsite voi viitata työn tekemisen tapoihin eli työkulttuuriin. Kolmanneksi toimintakulttuurin vaidaan ajatella viittaavan tapoihin joilla kirkkoa johdetaan ja hallinnoidaan, siis johtamiskulttuuriin.”
Ensimmäisessä kannanotossaan komitea sanoo mm.: ”Toimintakulttuurin uudistaminen on avainasemassa kirkon kehittämisessä. Ilman sitä organisaatiota koskevien uudistusten vaikutukset jäävät puolitiehen… Uudistuksen keskeisimpiä päämääriä on siirtyminen työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaisten roolia korostavaan ajatteluun. Seurakuntalaiset eivät ole seurakunnan toiminnan kohde, vaan he muodostavat seurakunnan ja ovat sen täysivaltaisia toimijoita.”
Toimintakulttuurin muuttamisesta tulevaisuusvaliokunta ei sentään antanut kirkkohallitukselle toimeksiantoa. Sen sijaan se toteaa, että ”seurakunnat ja seurakuntayhtymät ovat hiippakuntien kanssa toimintakulttuurin uudistamisessa avaintekijöitä”, lisäten että ”tarvitaan kuitenkin syvempää seurakunnan olemukseen liittyvää ajattelutavan ja asenteiden muutosta: siirtymistä työntekijäkeskeisestä ja virkamiesmäisestä ajattelutavasta seurakuntalaislähtöiseen ajatteluun”. Toimintakultturi muuttuu tehokkaammin alkamalla tekemään asioita uudella tavalla kuin ylhäältä ohjeistamalla.
– – – –
Kun kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunta kaksi vuotta sitten käsitteli tulevaisuuskomitean mietintöä, sillä oli muutaman muunkin valiokunnan lausunnot käytettävissä. Perustevaliokunta oli sitä mieltä, että mietintö keskittyy ”organisaation sujuvoittamiseen suhteuttamatta kannanottoja kirkon perustehtävään”. Perustevaliokunta selventää, että ”kirkossa ja kirkon kautta Jumala lähestyy ihmisiä. Tämä toteutuu erityisesti sanan eli apostolisen evankeliumin julistamisen, yhteisen uskon, kirkon sakramentaalisen elämän sekä diakonian ja lähetystyön kautta.” Kaikki eivät siis pitäneet tulevaisuuskomitean reippaista otteista. Sen tähtäin oli kirkon toimintakulttuurin uudistamisessa ja hallinnon keventämisessä, jotta kirkon tehtävä vapautuisi ja löytyisi niiden alta.
Jännittävä tutustumien tärkeään hankkeeseen kirkon toimintakulttuurin, toimintamallin ja organisaation tuomisesta nykypäivään. Kysymykseen kirkon ja seurakunnan tehtävästä sain jotain materiaalia. Toisaalta kirkon ”perustehtäviä” voi olla useita, esimerkiksi kolme: evankeliumin julistaminen, sakramenttien jakaminen ja lähimmäisenrakkaus. Tai vaikka useampikin: evankeliumin julistaminen, yhteinen usko, kirkon sakramentaalinen elämä sekä diakonia ja lähetystyö. Perustevaliokunta tuntuu antavan tehtävää jo Jumalallekin, tosin vain ”kirkossa ja kirkon kautta”. Tämä on iso juttu ja siihen on pakko palata toisella kertaa. Joka tapauksessa huomaan että aina kun näen sanan ”perustehtävä” ihmettelen: miksi ei pelkästään ”tehtävä”, ja mitä ne muut tehtävät ovat? Joku tässä mättää.
– – – –
Kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnalla on hyvää draaman tajua, kun se aloittaa kevään 2017 mietintönsä: ”Edessä on koski, josta laskemista ei voi välttää, mutta jota voi ennakoida: mistä aloittaa lasku ja mitä reittiä tehdä se? Harkinta ja päätökset on tehtävä ajoissa. Aikaa ei saa hukata joustamattomasti väittelemällä tai takertumalla toisarvoisiin yksityiskohtiin. Mitä lähempänä koskea ollaan, sitä voimakkaammin virta vie ja sitä pienemmäksi kirkon oman toiminnan tila käy. Kauempaa on helpompi ohjata haluttuun kohtaan kosken alussa.” ja lopettaa sen sanoihin: ”Koski lähenee. Jaakobin kirje nuhtelee passiivisuudesta ja vaatii meiltä toimintaa: ’Joka tietää, mitä on tehtävä, mutta ei tee, syyllistyy syntiin’ (Jaak. 4:17).”
PS. Ensimmäinen tulevaisuustoimeksianto hyväksyttiiin juuri äsken ainakin kolme tuntia kestäneen keskustelun ja äänestyksen jälkeen, kun tehtiin päätös hiippakuntarajojen terkistamisesta maakuntarajojen mukaisiksi.
Hannu Paavola :”Ensimmäinen tulevaisuustoimeksianto hyväksyttiiin juuri äsken ainakin kolme tuntia kestäneen keskustelun ja äänestyksen jälkeen, kun tehtiin päätös hiippakuntarajojen terkistamisesta maakuntarajojen mukaisiksi.”
Maakuntarajoista en osaa sanoa, mutta kun omat lapset saivat kasvaa aikuisiksi asti srk:n lapsi- ja nuorisotyön suojissa, toivon, että työ voi jatkua uuden hiippakunnan lasten parissa samanlaatuisena myös tulevaisuudessa eikä tämän suuntainen kehitys ”sateenkaarilippuineen” enää jatku:
”Lahtelainen Noora Kalpio, 24, valittiin myöhään keskiviikkoiltana vuoden sateenkaarimissiksi Helsingin pride-viikolla järjestetyssä Miss Gay Finland -kilpailussa. Kalpion valinnan tekee kiinnostavaksi se, että hän työskentelee Orimattilan seurakunnalla lastenohjaajana. Tehtäviin kuuluu päiväkerho- ja perhekerhotyötä sekä pyhäkoulun pitämistä.”
https://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/art2381492
Tulevaisuuskomitean mietintö on hyvä ja ajankohtainen.
Jos todella sitä olisi haluttu lähteä viemään eteenpäin seurakunnissa olisi ollut mahdollisuus järjestää yleisötilaisuuksia aina kerrallaan yhdestä tai kahdesta mietinnön ehdotuksesta jolloin asiaa olisi saatu itämään Ihmisten mielissä. Näin kuitenkaan ei ole haluttu tehdä ja eiköhän useimmissa seurakunnissa asiasta on jäänyt kertomatta luottamusihmisillekään.
Miksi näin. Uskon ettei kysymys ole taitojen puutteesta vaan puhtaasta viitsimisestä kun nykyinen toimintakulttuuri toimii vähintään kohtalaisesti jos ei hyvin omalla kohdalla. Mitä sitä turhaan häiritsemään jo vakiintuneeksi tullutta tapaa hengittää. Sama asiahan oli jo Jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä kymmeniä vuosia sitten jolloin annettiin lupa ja kehotettiin ottamaan seurakuntalaisia mukaan tekstien lukemiseen ja pieneen valmisteluun esirukousten asiassa.
Missä tahansa muualla elinkeinotointa harjoittavassa organisaatiossa nyt esillä oleva mietintö olisi otettu todesta ja kehotuksena ryhtyä asioiden vaatimiin toimiin.
Kirkko ei kuitenkaan toimi näin. Nyt mietinnön kirjauksia ja ehdotuksia käytetään säästeliäästi keskustelualustana pakollisissa kirkolliskokouksen istunnoissa kahdesti vuodessa jotta lounastamisen ja kaffittelun lomaan saadaan vaihtelua. Onko kirkkomme tila todella tälläinen vai olenko jossain huomannut ja ymmärtänyt väärin.
Perustevaliokunnan huomio, ”kirkossa ja kirkon kautta Jumala lähestyy ihmisiä. Tämä toteutuu erityisesti sanan eli apostolisen evankeliumin julistamisen, yhteisen uskon, kirkon sakramentaalisen elämän sekä diakonian ja lähetystyön kautta”, on mielenkiintonen.
Asiallisempaa siltä olisi ollut kuitenkin lausua, Kirkossa ja kirkon kautta Jumala voi lähestyä Ihmisiä. Ilmeisesti valiokunnan kannattaa luetuttaa kirjauksensa tulevaisuudessa jottei tule luvatuksi liikoja.
Hauskasti osaat sinäkin Pekka asiat ilmaista, kiitos siitä. Se kun on kirkolliskokouksen asettama komitea ja tehtävä noin muotoiltu, niin ilmeisesti ajattelevat jotta ei tämä seurakuntatasolle kuulune. Että tehdään me kun ollaaan aloitettukin. Tulevat kirkolliskokoukset eli vuodet (!) näyttää että eteneekä ne vai sammuuko ne valmistelijoiden (kirkkohallitus ja piispainkokous) vanhaan toimintakulttuuriin.
Tärkeä on kyllä se että juuri toimintakulttuurin muutoksessa komitean mielestä seurakunnat ja yhtymät ovat avainasemassa. Siinä mielessä olisi ollut paikallaan antaa selvempi toimeksianto niillekin – vaikkapa että alkakaahan tekemään asioita jollakin toisella tavalla, välittömästi!
Tuosta perustevaliokunnan sanomisesta on tämä kommentti Pekalle (en saa näitä omiani niihin kohtiin mihin tarkoitan…) Minusta se on hauska tai huvittava siksi. että siinä Jumala pannaan liikkeelle että kirkko saisi olla – edelleen – tiukasti paikallaan omalla mäellään. Hyvää siinä on se että Jumala jo mainitaan. – Tämä lienee sitä korkeamman liturgian teologiaa tai sakramentaalista kirkko-oppia. Se sikäli mukavaa että ei tarvi lähteä kirkonmäeltä kauemmaksi. – Anteeksi kaikki kunnioitetut teologit ja varsinkin korkeasti oppineet piispat. Turvaudun avarasydämisyyteenne.
Viime aikojen organisatoorinen tendenssi on ollut suurseurakuntien luominen. Millä lailla sellainen aktivoi siihen ,että seurakuntalaiset olisivat seurakuntaelämän subjekti eikä objekti niin kuin mietinnössä toivotaan? Suurseurakuntien kirkkovaltuustot kokoavat huomattavasti pienemmän määrän valtuutettuja päättäämään asioista. Yleensä hallintojen ja työnohjauksen hajasijoitus aktivoi ihmisiä ,vastakohtana sentralisoimiselle. Luodaan pieniä Vatikaaneja kaukana ihmisistä.
Mikähän on se kirkollisten aktivistien ryhmä jonka pitäisi ottaa vastuu ja mikä tulisi olemaan palkattujen toimihenkilöiden rooli? Vaikka poikkeuksia löytyy ,niin eikö keskimääräinen kirkossa kävijä ole suurin piirtein eläkeikäinen naishenkilö. He osallistuvat nyt jo apuna seurakunnan toiminnoissa mutta ei toiminnan vetäjinä. Valtaosa heistä tulee kirkkoon omien tarpeittensa takia . Siis osallistua jumalanpalveluksiin ja seurkuntayhteyteen.Monelle se on heidän sosiaalisen elämänsä’ keskus.
Vaikka Suomeakin voi pitää lähetyskenttänä, niin tilanne ei kuitenkaan voi pitää samana kun alkuseurakunnan aikaa. Jokaisessa suomalaisessa on tarpeeksi kirkollista kulttuuria olemuksessaan jotta he tietävät mitä kirkolla on heille tarjottavaa. Heidän tarpeensa ei vain ole se mitä kirkko voisi tyydyttää.
Jälleen kerran : Hoitamalla omiaan kirkko tekee tärkeimmän tehtävänsä. Ne jotka sellaista hoitoa tarvitsevat, tietävät kyllä mistä sitä löytyy.
Onhan sentään tulevaisuustoimikunnan työn jälkimainingeissa synnytetty ” Tasavertaisena ja osallisena ” loppuraportti, joka on jatkoa edelliselle. Sen suurimpana antina näkisin löydön , jonka mukaan muutoksia ei oikeastaan tarvita, sillä todellinen vika on asenteissa. Siitä voi vetää johtopäätöksen, että nyt on vain ryhdyttävä toimimaan asenteiden vastaisesti. Välittämättä mitään nousevasta vastustuksesta. On vain ryhdyttävä toteuttamaan niitä välttämättömiä toimenpiteitä. Kulttuuria ei voi millään muulla tavalla saada muuttumaan.
Jollei löydy rohkeita kirkkoherroja, niin ei muutostakaan saada aikaan. Jolloin kirkon kulttuuri ei muutu ja kaikki menee omalla painollaan kohti toiminnan alasajoa.
Yksi pohdinta kirkon tulevaisuuden ”tekijöistä”: https://www.kotimaa.fi/blogit/messuyhteisot-vai-seurakuntayhteisot-vai-molemmat/
Tulevaisuustoimikunta antoi useita tehtäviä toimikunnalle, jonka tavoitteena oli mm. pohtia sitä mitä esteitä on seurakuntalaisilla hengelliseen toimintaan osallistumisessa ja poistaa näitä esteitä. Toimikunnan nimi oli : Tasavertaisena ja osallisena… . Työ tuli valmiiksi vuoden vaihteessa. Pitkin kevättä odotin kieli pitkällä, sitä keskustelua, joka tuon toimikunnan tuloksista seuraisi. Hämmästykseni on suuri, kun koko asiasta ei ole näkynyt yhtään mitään. Mistä johtuu tämä hiljaisuus? Tulevaisuustoimikunnan antamat jatkotyöskentelyn tehtävät olivat hyvin merkittäviä koko kirkon tulevaisuuden kannalta.
Pekka tekee taas kerran selvää jälkeä, tarkoitan että tekee tarkan huomion kun puhuu vapaaehtoistyön uudesta raportista Tasavertaisina ja osallisina. Ja ihmettelee kun se osoittautuu vähän suutariksi. Asiasta taisi olla yksi Kotimaa lehden juttu. Pekka, tämä raportti kyllä lähetettiiin seurakuntiin, eikä kukaan estä siellä tarttumasta asiaan uusin innoin, ei myöskään kukaan kiellä seurakuntalaisia yrittämästä taas uudella innolla…
Mutta raportin varsinainen tehtävä saattaakin olla muualla eli palvella kirkkokoneistoa pienenä palasena. Yritän selittää. Kirkolliskokous oli antanut, tulevaisuuskomitean yhtenä kannanottona, kirkkohallitukselle muiden asioiden joukossa peräti kolmeosaisen tehtäväksiannon:
1. Kehittää seurakuntien henkilöstön rekrytointia, koulutusta ja osaamista niin, että se antaa nykyistä enemmän valmiuksia monialaiseen työhön, seurakuntalaisten kohtaamiseen, vapaaehtoistyön rekrytointiin ja johtamiseen sekä viestintään;
2. Kartoittaa ja purkaa vapaaehtoistyöhön ja seurakuntalaisten oma-aloitteiseen toimintaan liittyvät esteet mahdollisine säädösmuutosesityksineen kirkolliskokoukselle;
3. Kehittää johtamista kirkossa niin, että johtajat ottavat huomioon johtajuuden hengellisen luonteen, vapaaehtoistyön johtamisen sekä palkatun ja vapaaehtoistoimijoiden hengellisen identiteetin tukemisen;
Näitä toimeksiantoja varten kirkkohallitus perusti työryhmä, joka jätti loppuraporttinsa 10.12.2018. Selvityksessä (raportissa) todettiin, että tarvetta säädösmuutoksiin ei ole. Selvitys ’Tasavertaisina ja osallisina’ lähetettiin kirkkohallituksen täysistunnon 29.1.2019 tekemällä päätöksellä tiedoksi mm. seurakuntiin.
No, kyseisen raportin jälkeen kirkkohallitus/kansliapäällikkö voi huokaista helpotuksesta, koska ensinnäkään mitään säädösmuutoksia ei tarvitse alkaa valmistella, ja toiseksi tämän perusteella se voi kuitata koko 3-osaisen tehtäväksiannon suoritetuksi. Homma tehty, ruksi sen yli.
Saa nähdä riitääkö tämä kirkolliskokoukselle henkilöstön rekrytoimisesta, johtamisen kehittämisestä, osaamisen lisäämisestä ym. ym.
Sinänsä en tiedä onko uudessa vapaaehtoistyön raportissa mitään varsinaista uutta, kun en ole ehtinyt verrata sitä edelliseen. Se piti tehdä lähinnä kirkokoneistoa varten, minusta näyttää. Niiin kaukana kuin itä on lännestä, niin kaukana on kirkon ylätaso seurakuntatoiminnan mullasta.
Aivan oven edessä on aika, jolloin työntekijöitä on pakko alkaa vähentämään. Se merkitsee samalla sitä, että samassa suhteessa toimintaa joudutaan ajamaan alas. Alasajo on aloitettava juuri niistä toiminnoista, joiden tähden moni kokee kirkon merkitykselliseksi itselleen. Merkityksen kadotessa katoaa myös kannatus.
Tulevaan voitaisiin vielä nyt vaikuttaa kouluttamalla seurakuntalaisia ottamaan vastuuta toiminnan jatkuvuudesta. Jolloin toimintaa ei tarvitsi yhtä rajusti ajaa alas. Tätä tulevaisuudenkuvaa ei kai haluta oikein ottaa vakavasti. Siitäkin huolimatta, että se on väistämättä edessä. Varmaankaan työntekijät eivät ole kovin halukkaita siihen, että heidän kumppanikseen tullaan tasaveroisena ja osallisena tekemään samaa työtä ilmaiseksi. Joten ymmärrän hyvin miksi kaikki langat halutaan pitää tiukasti viranhaltioiden käsissä. Voihan tietysti olla , että nämä ajatukseni ovat turhaa haikailua. Ehkäpä kirkko jatkaa samalla tavalla ja antaa ajaa toimintansa alas.