Tällä sivustolla on viime aikoina ollut mielenkiintoisia uutisia ja blogikirjoituksia kirkkomme ja sen seurakuntien tilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä. Esillä on ollut se, että lähitulevaisuudessa kirkkoon kuuluu alle puolet kansastamme. Näin on nyt jo monissa Helsingin seurakunnissa. Lisäksi esille tuli se, kuinka pääkaupunkiseudun nuoret miehet jättävät kirkon. Edelleen esillä on ollut kasteiden määrän väheneminen ja kirkolliskokouksen aloite asiaan liittyen.
Hengen Uudistus kirkossamme toiminnanjohtaja Timo Pöyhönen on kirjoittanut sekä uutisissa esittänyt vahvoja visioita messuyhteisöiden puolesta. Hannu Paavola on (kanssani) kirjoittanut etsien sanoitusta kirkon tehtävälle.
Arvostan Timo Pöyhösen esille nostamia ajatuksia siitä, että messuyhteisöt ovat kirkollinen ilmiö maailmalla ja että ne tulevat myös meille – ja osin ovat tulleetkin. Pöyhönen esittää minusta melko suoraviivaisesti, että kirkon tulevaisuus ratkeaa siihen, saadaanko messuyhteisöt meillä toimimaan vai ei tai siihen, miten niiden tuloon suhtaudumme.
Messuyhteisöiden merkitystä ei pidä väheksyä, mutta samalla pitää pohtia, mikä on meidän kirkkokäsityksemme. Pitää pohtia, mitä me haluamme tulevaisuuden seurakunnilta. Millaisia niiden tulisi ja mitä ylipäätään ajattelemme asiasta ”seurakunta”. Edelleenkin tulee olemaan niin, että paikallisseurakunnat tulevat jatkossakin muodostamaan kirkon ja uskon yhteyteen tullaan ja siinä ollaan seurakunnan kautta.
Messuyhteisöiden visiosta olen saanut sen kuvan, että messuyhteisön ajatellaan olevan yhtä kuin seurakunta. Tämä tuntuu luterilaisen käsityksemme mukaan kuitenkin oudolta tai vajaalta ajatukselta siitä, mitä seurakunta on. Tai sitten noissa visioissa ajatellaan jotenkin, että seurakunta voisi muodostua useista messuyhteisöistä.
Itse näen edelleen niin, että messuyhteisöjä tulee rakentaa, mutta samalla pitää vahvistaa visiota seurakuntayhteisöistä. Usko ei toteudu ja aktualisoidu vain siinä, että ihminen menee ja osallistuu messuyhteisöön vaan myös siinä, että ihminen elää kristittynä omassa elämänpiirissään. Toki visiot messuyhteisöistä sisältävät kaiketi sen, että yhteisöt vaikuttavat myös ihmisten kautta ympäröivässä elämässä. Messuyhteisön korostaminen voi tuoda sen mielestäni hieman harhaan vievän ajatuksen, että messuyhteisössä toteutuva toiminta on erityisemmin kristillistä kuin arjessa kristittynä eläminen.
Ennen kuin messuyhteisöt julistetaan kirkon pelastajiksi, pitää pohtia auki kirkkokäsityksemme. Miten vahva luterilainen kirkkokäsityksemme, jossa kirkko muodostuu kastetuista jäsenistään ja on kastetuissa jäsenissään, päivitetään tulevaisuuden tilanteisiin. Tai on pohdittava, onko sen perusajatuksessa mitään päivitettävää?
Ei siis ole asetelmaa messuyhteisö vai seurakuntayhteisö vaan asetelma: seurakuntayhteisö ja messuyhteisö.
Toivo Loikkanen
Kiitos Toivo. On vain niin masentavaa, kun aina pukkaa kirjoitusvirheitä mukaan.
Lukihäirikön on se vain sulateltava ja pyydettävä Isää siunaamaan silti.
Minut on kasteen kautta liitetty paikallisseurakuntaan, jossa en koskaan osallistunut mihinkään sen toimintaan. Ei pientä lasta voitu viedä jalkaisin 20 kmn päässä sijaitsevaan kirkkoon, eikä maaseudun syrjäkylillä kirkon toiminta toteutunut mitenkään. Sittemmin olen kuulunut kolmeen muuhun paikallisseurakuntaan, enkä ole kokenut mitään niistä hengellisessä mielessä omaksi seurakunnaksi. Paikallisseurakunta on minulle ennen kaikkea virallinen organisaatio, ei hengellinen yhteisö. Näin siksikin, että siinä on suuri määrä jäseniä, joille usko ei merkitse mitään. Eivät sellaiset jäsenet voi elää kristillisyyttän todeksi arjessakaan.
Sen sijaan olen osallistunut useiden kristillisten yhteisöjen toimintaan vuosien varrella ja kokenut seurakuntayhteyttä niiden jäsenten kanssa. Niitä ei ole kutsuttu messuyhteisöiksi – sehän on kai aika uusi käsite – , ekä niillä omia jumalanpalveluksia ollutkaan. Monenlaista muuta, paremmin hengellistä elämää ruokkivaa toimintaa sen sijaan oli, ja se auttoi pysymään ja toivottavasti myös kasvamaan uskossa.
Jos jumalanpalvelus ei anna sellaisia eväitä, joita uskova ihminen kokee tarvitsevansa, on ymmärrettävää, että hän etsii niitä muualta kuin paikallisseurakunnasta. Todellinen seurakunta raamatullisessa mielessä on uskovien jäsenten muodostama kokonaisuus.
Kiitos, Anitta, tärkeästä huomiosta! Eivät kaikki liity uskon perintöön messun kautta vaan esim. henkilökohtaisen hartauden (rukous, Raamatun luku) ja sitten juuri noiden kristillisten yhteisöjen toiminnan kautta. Seuroillla on ollut suuri merkitys herännäisyyden piirissä ja myöhemmin viidennen herätysliikkeen kristillisyyden piirissä.
Anita nosti esiin merkittävän epäkohdan. Messujen anti ei ihan noin vain avaudu tavalliselle tallaajalle. Miksiköhän sen sisältöä avataan perin harvoin. Ikään kuin odotetaan, että kaikki käsitämme missä olemme mukana ja miksi. Jollei sitä tietoa ole, niin messu ei toimi sinä voimanlähteenä, joksi se on alun perin tarkoitettu. Kuulija jää sivusta seuraajaksi ja ulkopuoliseksi. Lutherin tavoite oli luoda messusta tapahtuma, johon seurakunta osallistuu aktiivisesti. Nyt siitä on tullut jonkilainen esitys, jota seurakunta käy seuraamassa.
Pekka Pesosen huomio on hyvä.
Ehtoolliskirkossa osallistuessamme tulemme osallisiksi Kristuksen Uhrista niin sovituksen kuin syntien anteeksisaamisen asiassa kun olemme asiaan vilpittömästi ja sydämestämme halunneet uskoa. Tämän kirkomme ymmärtää ja joskus opettaakin tulla osalliseksi vanhurskauttamisesta Kristuksessa ja Hänen Yhteydessään uskon kautta
Kristuksen Uhri on kuitenkin kertakaikkinen syntiemme anteeksisaamiseksi kun Ihmisarvoisesti ymmärrämme ja huomaamme katumuksen ja syyllisyyden asiaa henkilökohtaisessa elämässämme. Miksi tätä kertakaikkista Uhria ja sen uhraamista täytyy toistaa joka sunnuntai. Alunperin ajatuksena on täytynyt olla Jumalanpalveluskeskusajatuksen ylläpitäminen, korostaminen, ja kaino toive sen saavan kasvavaa osallistumista. No, näin ei tainnut käydä.
Mitä pitäisi tehdä: Lutherin rippi ja käytettävät synnintunnustukset ja päästöt, toki myös johdannot uuteen sanalliseen harkintaan.
Lutherin mukaan ehtoolliselle osallistuminen olisi oltava mahdollista usein, ja mielestäni myös lyhyesti paikalla käyden jolloin opetuksella voitaisiin hoitaa syntien tunnustaminen kastemaljaan kumartamalla. En muista mistä tämä ajatus on tarttunut.
Onhan tämä tietysti ratikaalia, mutta nykyisillä ajatuksilla käännellään palikoita vain hieman eri asentoon ja sitten odotetaan ihmettä.
Vapaaehtoistoiminta herättää myös pelkoja kun työllä seurakunnassa on totuttu näkemään työstä vastaava. Liika onnistuminen vapaaehtoistoiminnassa saattaisi olla vaikea pala usealle. Lisäksi luottamusihmisten tulisi olla hengessä mukana, ja miten huomioitaisiin herätysliikkeiden ajatukset.
Olisihan tuota asiaa enemmänkin, mutta hiukka vielä alkuun ja samalla loppuun.
Ehkä tahtomattakin kirkko antaa ymmärryksen Ehtoollisen ydinajatuksen olevan syntien anteeksiantoon uskominen. Miten se sitten sopii Uskon kautta Vanhurskauttamiseen on oma kysymyksensä.
Näin Messu vietettäisiin aluksi kahdesti kuukaudessa ja kahdessa sanapalveluksessa saarna saisi sijaa antaa Ihmisille sielun hoito·opetusta.
Käytännön elämässä ja sen konkretiassa ei asia tietenkään olisi helppo kun kirkko rahansa saa taloudellisesta toimeliaisuudesta.
Perjantai ja lauantai·iltapäivinä keskiviikon lisäksi olisi lyhyempia tilaisuuksia käydä Herran Ehtoollisella. Joissakin näistä olisi mahdollisesti aluksi pidempi synnintunnustus, jolloin ajan kanssa opetuksella kastemaljaan kumartaminen jatkuvassa pöydässä hoitaisi asian. Näin tilaisuus isommassakin seurakunnassa usein veisi vain yhden tunnin, ja tämä aluksi, kunnes asia saisi enemmän mielenkiintoa.
Toivo Loikkanen palautteessaan aiemmin mainitsi uskon perinnön.
Uskon perintö kirkon jäsenenä on tietysti kaste, ja tämä yksin sillon kun asiaan muuten ei ole harrastusta. Miten tämän perinnön huolinta sitten onnistuu.
Vanhemmat, kummit yhdessä seurakunnan kanssa tahtovat huolehtia asiasta. Miten tämä käytännössä onnistuu kun tietoja on vähän, eikä seurakuntajäsenyyttäkään harjoiteta.
Kirkkomme kysyjälle tarjoaa avun hetkellä mahdollisuutta tarttua kasteen Armolupauksiin tai Jumalan Armoon. Kyllä, teologiassa myös tunnetaan Jumalan voivan toimia toisinkin, mutta olen ymmärtänyt etteivät etsivä, kutsuva, ja pelastava Armon työ ole mihinkään vielä hävinnyt.
Onneksi! Kuitenkin perinteisen seurakuntajäsenyyden harjoittamisen merkitystä olisi tuotava enemmän esille.
Minusta ei ole mitään estettä sille, että tavallinen messu on hengellisesti ravitseva, ja jopa armolahjoja suosiva ja salliva. Tällaiset ovat järjestelykysymyksiä, samon musiikki-ym. valinnat.
Kerran Tukholmassa sunnuntai-aamuna odottelinen kotimatkan alkua. Kävelin keskustassa ja hetken mielenjohteesta putkahdin Oopperakellaria vastapäätä olevaan kirkkoon, jossa alkoi Jumalanpalvelus.
Tässä aivan tavallisessa messussa laulettiin sekä virsiä että ylistyslauluja, kuultiin seurakuntalaisten todistuksia ja kuulumisia, nuori naispappi piti hiemon saarnan, joka puhutteli minua suoraan sydämeen, ehtoollispöydässä papit ja muutama avustaja rukoilivat halukkaiden kanssa/puolesta ja jumalan palveluksen jälkeen juttelin yhden papin kanssa pienen tovin.
Kun poistuin kirkosta, oli minua vaivannut ongelma ratkennut, olin uudistunut hengellisesti ja kiitollinen kokemuksestani. Tämä siis ei lolut St:a Clara , vaan toinen tuntemattomampi seuraukunta.
Liityn Toivon kyselyyn seurakuntakäsityksestä. Vielä työssä ollessani meillä oli yksi hanke ja pyrkimys yhteisön rakentamisesta, messuyhteisöksi asti. Se ei menestynyt, ehtoollisen vieton mahdollisuutta ei löytynyt, mutta paljon muuta hyvää hanke sai aikaan ja koko ajan saa.
Itse vaivasin mieltäni siinä asiassa miten vahvistaa yhteisöllisyyttä koko seurakunnassa, tai seurakunnassa yleensä. Sillä seurakunnan olisi ehdottomasti oltava paitsi hallinto ja toimintaorganisaatio niin myös – jäsentensä kannalta yhteisö. Siinä on paljon tehtävissä, alkaen vaikkapa messusta tavalla jonka tiedämme muutamista (aina vain useammista) seurakunnista jotka ovat olleet esillä. Kaikenlainen vapaaehtoistoiminta luo yhteisöllisyyttä.
Itse mietin näitä messuyhteisöjä niiden merkityksen kannalta seurakunnalle. Huomaan että esim. tulevaisuuskomitea näkee niiden ison merkityksen seurakunnallisen identiteetin ja jäsenyyden vahvistamisen kannalta (ja maahanmuuttajatyölle isommissa kaupungeissa). Ajattelen tietenkin myös messu-tai muun yhteisön tehtävää, vähän samaan tapaan kuin seurakunnan tehtävää. Sellainen on hyvä olla. Timo osaisi sanoa onko sellaista mietitty, muotoiltu?
Vastaan blogin otsikon kysymykseen siis alustavasti molemmat. Seuraava oma blogini käsittelee myös yhteisöjä.
Hannu, Kiitos mainiosta kommentistasi! Yksi seikka, joka vähentää seurakuntien yhteisöllisyyden rakentumista ja yhteisöllisyyttä, on niiden koko. Kirkossamme on osin tietoisesti ja osin tiedostamatta, ympäröivän yhteiskunnan muutospaineissa valittu ns. suuruuden ekonomian tie seurakuntien kohdalla. Seurakuntien muodostaminen ja toisiinsa liittäminen ovat nousseet pitkälti a)talouden ja hallinnon, b)työvoiman käytön sekä c)seurakuntalaisille tarjottavien palveluiden näkökulmasta. Kaikki nuo ovat tärkeitä, mutta mikään niistä ei ota kovinkaan paljon huomioon seurakuntayhteisön rakentumista ja seurakunnan alkuperäistä ideaa olla uskon ja rakkauden yhteisö sen jäsenille.
Muistat Toivo ehkä lähes 30 vuoden takaa puheen ”pienistä toimivista yhteisöistä”, jotka saavat voimansa jumalanpalveluksesta ja avautuvat lähimmäisvastuuseen lähellä ja maailmanlaajuisesti – surinpiirtein noin se meni. Oltiin hyvän kehityksen alussa, ja sitten taisi tulla lama ja tappelu talouden kanssa. NO, nyt on nyt ja näillä on mentävä.
Hannu, Muistan hyvin ja noinhan se meni Kirkko2000-mietinnön ja sitä edeltäneiden pohdintojen mukaan. Realiteetit ja toimintaympäristön muutokset ”söivät” teologian ja siitä nousevat ihanteet. Osin tietysti järjestelyissä seurakuntien osalta on myös tietoista ”valtapolitiikkaa”.
Toivo Loikkanen :”Realiteetit ja toimintaympäristön muutokset “söivät” teologian ja siitä nousevat ihanteet. Osin tietysti järjestelyissä seurakuntien osalta on myös tietoista “valtapolitiikkaa”.”
”Kerettiläisenä” pahoittelen vilpittömästi sitä, että pidän nykyisin evl.kirkon sakramentteja ja mm. puheita apostolisesta suksessiosta yhtä tyhjänpäiväisinä kuin evl.kirkko on pitänyt meidän ”kerettiläisten” sakramentteja.
”Tässäkin maassa sitä on paljon mälsää” lauloi Simo Salminen aikoinaan ja ”välisukupolvisena” yrittäjä-evakkoperheen jälkeläisenä luotan siihen kansainväliseen oikeuteen perehtyneeseen lakimieheen, joka sanoi, että jos me emme puolusta viime sodissa maata puolustanutta itsenäisen Suomen valtiojohtoa ja maata puolustaneita läheisiämme, raivaamme tietä tulevaisuuden ”tutkijoille”, jotka Suomen hiljaisesti hyväksymiin sopimuksiin, kuten esim. Pariisin rauhansopimukseen ja sen sotasyyllisyysartikloihin, vedoten ”todistavat” tutkimuksissaan, että valtiojohto ja maata puolustaneet läheisemme olivat syyllisiä ihmiskunnan pahimpiin koskaan vanhenemattomiin rikoksiin tai niiden tukemiseen.
Samalla tavalla näen Neuvostoliiton bilateraalisen kaupan päättymiseen liittyvät tapahtumat: mitkä poliittiset päätökset johtivat ns. Koiviston konklaavin syntymiseen ja mitä tuohon konklaaviin kuuluneet päätökset käytännössä aiheuttivat erityisesti Suomen Yrittäjät –järjestöön kuuluneille yrittäjille, joista demari-naisten johtoon kuuluva Tuula Haatainen sanoi v. 2005 sdp:n puheenjohtajapaneelissa, että Suomen Yrittäjät ei kanna yhteiskunnallista vastuutaan eikä siten Tupo-pöytään kuulu.
Kyseisen järjestön jäsenenä voin sanoa, että yritetty ainakin kaikin käytössä olevin voimin on, ja kannettu vastuuta myös heistä, joista pelkällä poskensoitolla veronmaksajien siivellä elävät puolueet eivät vastuuta kanna.
Tuula: Ev.lut. kirkko ei pidä toisten kirkkojen jäseniä ja sakramentteja kerettiläisinä. Pidämme heitä ja teitä kristittyinä, sisarina ja veljinä Kristuksessa – kaikkia kastettuja.