Messuyhteisöt vai seurakuntayhteisöt – vai molemmat?
Tällä sivustolla on viime aikoina ollut mielenkiintoisia uutisia ja blogikirjoituksia kirkkomme ja sen seurakuntien tilanteesta ja tulevaisuudennäkymistä. Esillä on ollut se, että lähitulevaisuudessa kirkkoon kuuluu alle puolet kansastamme. Näin on nyt jo monissa Helsingin seurakunnissa. Lisäksi esille tuli se, kuinka pääkaupunkiseudun nuoret miehet jättävät kirkon. Edelleen esillä on ollut kasteiden määrän väheneminen ja kirkolliskokouksen aloite asiaan liittyen.
Hengen Uudistus kirkossamme toiminnanjohtaja Timo Pöyhönen on kirjoittanut sekä uutisissa esittänyt vahvoja visioita messuyhteisöiden puolesta. Hannu Paavola on (kanssani) kirjoittanut etsien sanoitusta kirkon tehtävälle.
Arvostan Timo Pöyhösen esille nostamia ajatuksia siitä, että messuyhteisöt ovat kirkollinen ilmiö maailmalla ja että ne tulevat myös meille – ja osin ovat tulleetkin. Pöyhönen esittää minusta melko suoraviivaisesti, että kirkon tulevaisuus ratkeaa siihen, saadaanko messuyhteisöt meillä toimimaan vai ei tai siihen, miten niiden tuloon suhtaudumme.
Messuyhteisöiden merkitystä ei pidä väheksyä, mutta samalla pitää pohtia, mikä on meidän kirkkokäsityksemme. Pitää pohtia, mitä me haluamme tulevaisuuden seurakunnilta. Millaisia niiden tulisi ja mitä ylipäätään ajattelemme asiasta ”seurakunta”. Edelleenkin tulee olemaan niin, että paikallisseurakunnat tulevat jatkossakin muodostamaan kirkon ja uskon yhteyteen tullaan ja siinä ollaan seurakunnan kautta.
Messuyhteisöiden visiosta olen saanut sen kuvan, että messuyhteisön ajatellaan olevan yhtä kuin seurakunta. Tämä tuntuu luterilaisen käsityksemme mukaan kuitenkin oudolta tai vajaalta ajatukselta siitä, mitä seurakunta on. Tai sitten noissa visioissa ajatellaan jotenkin, että seurakunta voisi muodostua useista messuyhteisöistä.
Itse näen edelleen niin, että messuyhteisöjä tulee rakentaa, mutta samalla pitää vahvistaa visiota seurakuntayhteisöistä. Usko ei toteudu ja aktualisoidu vain siinä, että ihminen menee ja osallistuu messuyhteisöön vaan myös siinä, että ihminen elää kristittynä omassa elämänpiirissään. Toki visiot messuyhteisöistä sisältävät kaiketi sen, että yhteisöt vaikuttavat myös ihmisten kautta ympäröivässä elämässä. Messuyhteisön korostaminen voi tuoda sen mielestäni hieman harhaan vievän ajatuksen, että messuyhteisössä toteutuva toiminta on erityisemmin kristillistä kuin arjessa kristittynä eläminen.
Ennen kuin messuyhteisöt julistetaan kirkon pelastajiksi, pitää pohtia auki kirkkokäsityksemme. Miten vahva luterilainen kirkkokäsityksemme, jossa kirkko muodostuu kastetuista jäsenistään ja on kastetuissa jäsenissään, päivitetään tulevaisuuden tilanteisiin. Tai on pohdittava, onko sen perusajatuksessa mitään päivitettävää?
Ei siis ole asetelmaa messuyhteisö vai seurakuntayhteisö vaan asetelma: seurakuntayhteisö ja messuyhteisö.
Toivo Loikkanen
33 kommenttia
Minut on kasteen kautta liitetty paikallisseurakuntaan, jossa en koskaan osallistunut mihinkään sen toimintaan. Ei pientä lasta voitu viedä jalkaisin 20 kmn päässä sijaitsevaan kirkkoon, eikä maaseudun syrjäkylillä kirkon toiminta toteutunut mitenkään. Sittemmin olen kuulunut kolmeen muuhun paikallisseurakuntaan, enkä ole kokenut mitään niistä hengellisessä mielessä omaksi seurakunnaksi. Paikallisseurakunta on minulle ennen kaikkea virallinen organisaatio, ei hengellinen yhteisö. Näin siksikin, että siinä on suuri määrä jäseniä, joille usko ei merkitse mitään. Eivät sellaiset jäsenet voi elää kristillisyyttän todeksi arjessakaan.
Sen sijaan olen osallistunut useiden kristillisten yhteisöjen toimintaan vuosien varrella ja kokenut seurakuntayhteyttä niiden jäsenten kanssa. Niitä ei ole kutsuttu messuyhteisöiksi – sehän on kai aika uusi käsite – , ekä niillä omia jumalanpalveluksia ollutkaan. Monenlaista muuta, paremmin hengellistä elämää ruokkivaa toimintaa sen sijaan oli, ja se auttoi pysymään ja toivottavasti myös kasvamaan uskossa.
Jos jumalanpalvelus ei anna sellaisia eväitä, joita uskova ihminen kokee tarvitsevansa, on ymmärrettävää, että hän etsii niitä muualta kuin paikallisseurakunnasta. Todellinen seurakunta raamatullisessa mielessä on uskovien jäsenten muodostama kokonaisuus.
Anita nosti esiin merkittävän epäkohdan. Messujen anti ei ihan noin vain avaudu tavalliselle tallaajalle. Miksiköhän sen sisältöä avataan perin harvoin. Ikään kuin odotetaan, että kaikki käsitämme missä olemme mukana ja miksi. Jollei sitä tietoa ole, niin messu ei toimi sinä voimanlähteenä, joksi se on alun perin tarkoitettu. Kuulija jää sivusta seuraajaksi ja ulkopuoliseksi. Lutherin tavoite oli luoda messusta tapahtuma, johon seurakunta osallistuu aktiivisesti. Nyt siitä on tullut jonkilainen esitys, jota seurakunta käy seuraamassa.
Liityn Toivon kyselyyn seurakuntakäsityksestä. Vielä työssä ollessani meillä oli yksi hanke ja pyrkimys yhteisön rakentamisesta, messuyhteisöksi asti. Se ei menestynyt, ehtoollisen vieton mahdollisuutta ei löytynyt, mutta paljon muuta hyvää hanke sai aikaan ja koko ajan saa.
Itse vaivasin mieltäni siinä asiassa miten vahvistaa yhteisöllisyyttä koko seurakunnassa, tai seurakunnassa yleensä. Sillä seurakunnan olisi ehdottomasti oltava paitsi hallinto ja toimintaorganisaatio niin myös – jäsentensä kannalta yhteisö. Siinä on paljon tehtävissä, alkaen vaikkapa messusta tavalla jonka tiedämme muutamista (aina vain useammista) seurakunnista jotka ovat olleet esillä. Kaikenlainen vapaaehtoistoiminta luo yhteisöllisyyttä.
Itse mietin näitä messuyhteisöjä niiden merkityksen kannalta seurakunnalle. Huomaan että esim. tulevaisuuskomitea näkee niiden ison merkityksen seurakunnallisen identiteetin ja jäsenyyden vahvistamisen kannalta (ja maahanmuuttajatyölle isommissa kaupungeissa). Ajattelen tietenkin myös messu-tai muun yhteisön tehtävää, vähän samaan tapaan kuin seurakunnan tehtävää. Sellainen on hyvä olla. Timo osaisi sanoa onko sellaista mietitty, muotoiltu?
Vastaan blogin otsikon kysymykseen siis alustavasti molemmat. Seuraava oma blogini käsittelee myös yhteisöjä.
Muistat Toivo ehkä lähes 30 vuoden takaa puheen ”pienistä toimivista yhteisöistä”, jotka saavat voimansa jumalanpalveluksesta ja avautuvat lähimmäisvastuuseen lähellä ja maailmanlaajuisesti – surinpiirtein noin se meni. Oltiin hyvän kehityksen alussa, ja sitten taisi tulla lama ja tappelu talouden kanssa. NO, nyt on nyt ja näillä on mentävä.
Kiitos Toivo. On vain niin masentavaa, kun aina pukkaa kirjoitusvirheitä mukaan. Lukihäirikön on se vain sulateltava ja pyydettävä Isää siunaamaan silti.
Ilmoita asiaton kommentti