Otsikko viittaa kokemuksiini menneisyydessä. Tulin hakeneeksi suuren kaupungin seurakuntaan, vakinaisen papin virkaan. Haastattelussa kävin. Lamput loistivat silmiin, raati oli levittäytynyt puolikaareen eteeni. Mietin, että tältä varmaan murhaepäillystä tuntuu. Kyselivät kaikenlaista, yksi repliikki jäi mieleeni yli muiden: ” Täällä kaupungissa on vähän erilaista kuin siellä maalla. Voit joutua vaikka vihkimään jonkun pariskunnan avioliittoon Ruotsin kielellä.”
Sillä hetkellä tuntemukseni vahvistuivat kivitalon kokoisiksi. Tämä paikka ei ole minua varten. Tämä tilanne on epämiellyttävä, makaaberi. Ei tänne minua haluta. Oli melko tarpeetonta mainitakaan että olin toimittanut pienen maalaisseurakunnan kirkossa avioliiton siunaamisen espanjaksi.
Tuohon hakemaani suuren kaupungin seurakunnan papin virkaan valittiin lopulta henkilö, joka oli ollut kyseisen viran sijaisena jonkin aikaa. Ihan ok tyypin valitsivat.
Jäin kyllä hiukan ihmettelemään sitä, että eräs hakijoista oli toiminut pitkään johtavassa virassa ja paperit olivat muutenkin ensiluokkaiset. Hän ei ollut loppusuoralla kun kahdesta parhaasta äänestettiin. Kuten en minäkään ollut, odotetusti. Mutta miltäköhän hänestä mahtoi tuntua? Epäilen kyllä, että hän jos kuka koki tulleensa nöyryytetyksi.
Olen kokemukseni kanssa nykyään sinut. Sellaistahan se viran haku on. Virkoihin valitaan niihin sopivia henkilöitä, sopivia persoonia. Eivätkä siinä(kään) kisassa kaikki voi voittaa. Minun kohdallani Luoja olikin viisaudessaan miettinyt asiat toisin. Olisinko nyt Hailuodossa, jos suuren kaupungin kadut olisivat kutsuneet? Täällä, meren ympäröimänä, meriseksuaalisten ihmisten parissa olen todella kotonani (”meriseksuaali” on erään luotolaisen kirjailijaystäväni keksimä nimitys hailuotolaisille).
Meriseksuaalisuuteen muuten kuuluvat 20 minuutin kauneusunet. Tuo aika menee lautan puksuttamiseen salmen yli. Ja 20 minuuttia on juuri sopiva aika nokosille. Ei yhtään enempää eikä vähempää. Kokeilkaa vaikka!
Varmaan monenkin virkakelpoisuuden mittarointi seurakunnan kappalaiseksi ja pastoriksi on tapahtunut noin, juuri muodollisuuksien vuoksi – täyttänyt samalla suuren neuvoston inhimilliset tarpeet. Jos tuo tilanne on tuntunut joskus jossakin jo vanhastaan pahalta, jopa huvittavalta, on tuohon tilanteeseen nyt päästy vieläkin vakinaisemman viran (khra) kohdalla – Ja sitten on kysyttävä, voiko valtuusto kehdata ohittaa 20 vuotta palvelleen peruskoulutetun kappalaisensa khra-vaalissa, vaikka rivissä olisi liuta tohtoreita – no ei tietenkään 😉
Mainitsemasi suuri neuvosto joutuu tietenkin aina yhdelle kumartaessaan pyllistämään toisille. Kun valinta on hyvin mietitty ja pitävästi perusteltu, se auttaa tappiolle jääneitä nielemään pettymyksensä ja siirtymään eteen päin.
Vaalitavasta riippumatta tulisi sekä kirkkoherran että kappalaisen vaalissa säilyttää se periaate, joka alkujaan oli pohjana kirkonkokouksen (so. täysi-ikäisten seurakuntalaisten) toimittamassa vaalissa. Siis: tuomiokapitulin päteviksi arvoimista valitaan mieluisin. Valintaperiaate on siis erilainen kuin valtion ja kuntien virkoja täytettäessä, niissähän tulee valita pätevin ja sopivin (vai kuinka?!)
”Mieluisin”? En oikein tiedä, mitä sillä tarkoitat. Minun kielenkäytössä se voisi tarkoittaa samaa kuin ”sopivin.”
Kun itse olin srk-neuvostossa pappeja valitsemassa, lähdin aina siitä että jo tuttu pappi valitaan. Eli esimerkiksi seurakuntapastorin seuraava virka on kappalainen. Olisi aikamoinen epäluottamuslause valita joku muu. Ei ne paperit niin ratkaisevia ole. Kaikki ovat kuitenkin muodollisesti päteviä.
Niinpä. Tämä periaate toteutui myös kertomassani prosessissa. En ollut raadille tuttu – eikä tarvinnut jälkeen päinkään sen kummemmin tutustua. Luoja johdatti tieni muualle.