Herra talossa

Kerron tarinan ihan oikeasta elämästä. Sen päähenkilöitä ovat äiti, isä ja seitsemän lasta. Perhe taisi olla monin tavoin aika tavallinen sen ajan Suomessa Perheessä oli paljon vaikeuksia ja ongelmia, isä rötösteli ja joi. Ei voinut puhua vain muutamasta huikasta, muutama pullo illassa on todempi ilmaus. Käytös oli sitten mukaista.
Jossakin vaiheessa alkoholin käyttö lipesi kokonaan käsistä, ja tapahtui jotain peruuttamatonta. Isän tie vei vuosiksi vankilaan ja äiti jäi lapsikatraan kanssa selviytymään miten parhaiten taisi. Sosiaalitoimi ei ollut silloinkaan suosittu taho etsiä apua. Viimeisenä oljenkortena siihen oli kuitenkin pakko turvautua. Nuorin eli vuoden ikäinen tyttö sai adoptiovanhemmat, osa isommista lapsista sijoitettiin, osa jäi asumaan äidin kanssa.
Vuodet ennen tätä tapahtumaa olivat olleet perhehelvettiä: alkoholia, väkivaltaa, hyväksikäyttöä. Mitä tahansa saattoi tapahtua, kun isä juovuspäissään tuli kotiin ja ryhtyi pitämään kuria. Perheen äiti olisi voinut jättää miehensä, mutta pelko ja seitsemän lasta pidättelevät, ja kun kodin ulkopuolella ei ollut työpaikkaa, lähteminen ei ollut mikään vaihtoehto. Suomi eli 1950-luvun loppua.
Nyt näistä lapsista on tullut isiä, äitejä, mummeja ja pappoja, tosin kaikki eivät ole halunneet lapsia. Viha, katkeruus ja syyllisyys ovat leimanneet elämää. Haavat ovat päällisin puolin arpeutuneet, mutta pienikin raaputus avaa ne uudestaan. Muistot kirvelevät, kokemus perheidyllistä on kaikkea muuta kuin kaunis ja lämmin. Uskallus ei ole riittänyt omien lasten hankkimiseen.
Vuosikymmenienkään jälkeen ahdistavien muistojen ja kokemusten kanssa ei ole helppoa elää. Halua rakastaa on ollut, mutta kyky siihen on vaurioitettu jo varhain. Lapsi, joka ei saa tuntea rakkautta ja hyväksyntää, tuntee suurta tyhjyyttä ja hylkäämistä. Miten rakkauden oppisi aikuisena, jos jo sana rakkaus on epämääräinen ja vieras.
Toivon sydämestäni, että tämän päivän Suomi on sivistynyt, avarakatseinen ja inhimillinen. Lapsi ei saa olla vallan väline, ei päätösten tekosyy tai kiistakapula. Lapsella on oikeus rakkauteen, välittämiseen ja tunteeseen, että juuri tämä tai nämä ihmiset ovat minun turvani tässä maailmassa.
Lapsen paras on lapsen etu.

  1. Kiitos Sinulle tästä tarinasta. Me unohdamme usein sen, että jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan, Tolstoita lainatakseni.. Koulu odottaa tasapäisiä oppilaita ja työpaikat tasapainoisia työntekijöitä. Vaikeuksissa eläneiden pitää solahtaa tähän keskivertoihmisen muottiin vaikka hammasta purren. Kaikilta se ei onnistu. Mutta voimavaroiltaan ja kestävyydeltään nämä paljon jo lapsena kokeneet saattavat mennä vuosien saatossa helpolla päässeiden ohi kypsyydessä, empatian tuntemisessa ja lähimmäistensä armahtamisessa.

    • Juuri tuo kertoo siitä, että katkeruuden takana on paljolti aina perustaltaan samanlaiset lähtökohdat. Useimmiten ongelmat ovat tunnepuolella, eivät ulkoisissa olosuhteissa. Tosin eivät nekään saa liian huonoja olla.

Kirjoittaja

Lahdenmaa Marketta
Lahdenmaa Marketta
Olen vahvasti keski-ikäinen diakonissa. Sana valmis, iloinen, lukeva ja tukeva. Teen työtä sisulla ja sydämellä.