Terroristeissa on jotain samaa kuin itsensä uskolle alistavissa ihmisissä. Samaa ehdottomuutta ja kaiken pois antamista. Kumpikin luottaa kutsumukseen, sisäiseen vakaumukseen lähteä tuntemattomalle tielle. – Tietenkään kyse ei ole täysin samasta asiasta, mutta samaa sisäistä dynamiikkaa kummassakin on.
Saksalainen terrorismi, sen aatteellisuus ja psykologia ovat kiehtoneet minua siitä saakka kun RAF ja Baader-Meinhof olivat julkisuudessa 1970-luvulla. Olen monesti miettinyt, mikä ilmiössä jaksaa pohdituttaa yhä. Muuta vastusta en ole löytänyt kuin tämän: ehdottomuus. Ja elämän antaminen pois, toisiin käsiin.
Kävin juuri katsomassa leffateatterissa dokumentin In the Darkroom – pimennossa. Se kertoo saksalaisen Magdalena Koppin tarinan Carlosina ja Shakaalina tunnetun venzuelalaisen terroristin puolisona.
Israelilaisen Nadav Schirmanin dokumentti on hyvin kerrottu ja synnyttää toisaalta ymmärrystä Magdalena Koppin valintoja kohtaan. Mutta valintoja myös kritisoidaan. Dokumentoin lopussa päähenkilöksi nousee tytär Rosa ja ilmiö hieman banalisoituu (koska sama on nähty tv-dokkreissa ja -relityissa monesti): tytär etsii isäänsä – ja käy tapaamassa tätä vankilassa. Kamera ei pääse mukaan. Katsojaa saa kuitenkin tietää mitä isä ja tytär puhuivat – ja mitä eivät.
Dokumentin yksi viesti on, että ihminen tekee elämässään ratkaisuja, joita tehdessään hän ei tiedä mihin ne vievät. Jälkikäteen on helppo sanoa, että tekisi nyt erilaisen ratkaisun. Mutta mikä esti alun perin valitsemasta toisin?
P.S. Bloggasin viime vuoden loppupuolella teatteriesityksestä, joka käsitteli yhtä Baader-Meinhof-ryhmän jäsentä, Gudrun Enssliniä.- Blogi täällä.
P.P.S. Ylläoleva teksti kirjallisella näkökulmalla varustettuna Vielä palaa lukulamappu –blogissani.
Kuvassa terroristin perheidylliä. Carlos alias Ilich Ramírez Sanchéz ja Magdalena Kopp ja heidän tyttärensä Rosa.
Se ettei Suomessa 1970-luvulla esiintynyt poliittista terrorismia johtuu yhtäältä enemmistökommunistien integroimisesta yhteiskuntaan, hallitusvastuuseen ja tulopoliittisiin kokonaisratkaisuihin. Toisaalta taistolaiset imivät itseensä kaikkein radikaaleimman osan ja käytännössä neutralisoivat sen pois väkivaltaisen kumouksen tieltä pikku lakkopuuhasteluihin tms.
Pauli, pyydän kyllä anteeksi, jos todella takoituksenasi ei ollut mustamaalata yhtään kristillistä liikettä (edes epäusuorasti). Kirjoitin; ”Teetti varmaan töitä etsiä yksi esimerkki, jolla kaadettaisiin koko ajatus uskosta hyvän lähteenä.” Sekä muita, esim. kykenemättömyydestä ajatella. En nyt oikeasti usko, että päämääräsi oli tuo, halusin vain kuulla sinun omasta suustasi ettei asia ole kuten kirjoitin.
Pyydän anteeksi!
Kiitos Janne ja no hard feelings!
Kyllä se kepeää on kun noita kommentteja lukee.
Ihmisellä voi olla kristillinen identiteetti, mutta ei hän silti ole välttämättä uskossa.
Oleellinen kysymyskin maailmasta luopumiesta jäi vaille vastausta.
A.Oksanen runoili: ”Yks perkele, yks enkeli/ Asuvat sydämessäni; Ne taistelee/ ja kamppailee, Yks toistaan voittaa koettelee.” Terroristi tottelee sydämensä perkelettä, uskova pyrkii kuuntelemaan enkeliä. Joskus voi kuitenkin tulla erehdyksiä, ei tajutakaan kumpi on kumpi. Näin käy, kun uskosta unohtuu rakkaus.
Bonhoefferin tekstiä:
”Se mitä joku on kristittynä, olkoon miten harras ja hurskas tahansa, ei kelpaa yhteytemme perustaksi, vaan ainoastaan se, mikä on lähtöisin Kristuksesta, ratkaisee veljeytemme. Yhteytemme nojaa yksinomaan siihen, mitä Kristus on tehnyt meidän kummankin puolesta.”
– ”Kristilliselle veljeydelle on ennen muuta tärkeää, että ollaan alusta pitäen selvillä: ensiksikin siitä, että kristillinen veljeys ei ole ihanne, vaan jumalallinen todellisuus; toiseksi siitä, että kristillinen veljeys on hengellinen eikä sielullinen todellisuus.”
– ”Kristillinen veljeys ei ole ihanne, joka meidän olisi toteutettava, vaan se on Jumalan Kristuksessa luoma todellisuus, josta pääsemme osallisiksi. Kuta selvemmin opimme tuntemaan, että kaiken yhteytemme perustana, voimana ja lupauksena on yksin Jeesus Kristus, sitä rauhallisemmin opimme ajattelemaan omaa yhteisöämme ja rukoilemaan ja toivomaan sen puolesta.”
jatkoa…
– ”Hengellisessä yhteydessä halhtsee yksin Jumalan sana, sielullisessa yhteydessä sanan rinnalla on lisäksi erikoisvoimia, kokemuksia, suggestiivis-maagisia taipumuksia omaava ihminen. Edellisessä on yhteen liittäjänä vain Jumalan sana, jälkimmäisessä sitovat sen ohessa myös ihmiset itseensä. Edellisessä on kaikki valta, kunnia ja herruus luovutettu Pyhälle Hengelle, jällkimmäisessä on etsimisen ja harrastuksen tavoitteena omakohtaiset valta- ja vaikutuspyyteet –.”
– ”Sielullinen rakkaus elää valvomattomista ja kaikkea valvontaa väistävistä pyyteistä; hengellinen rakkaus elää totuuden määräämän palvelun selvyydessä. Sielullinen rakkaus johtaa orjuuttamiseen, sidonnaisuuteen ja kouristuksenomaiseen tarrautumiseen; hengellinen rakkaus tuottaa hedelmiä, jotka kasvavat Jumalan vapaan taivaan alla sen sateesta, myrskyistä ja auringosta Jumalan mielisuosion mukaisesti.”
– ”Heikon ja vähäpätöisen, näennäisesti käyttökelvottoman, torjuminen kristillisestä elämänyhteydestä voi merkitä suorastaan Kristuksen torjumista, joka kolkutti ovelle tuon veliraukan muodossa.”
Olen pohtinut, millaiseksi terroristiksi muuttuisin vihanaikana, jos se aika koittaisi minun kohdallani. On se jo aika terroria kieltäytyä merkistä. Aina löytyy kaikista aatteista ultimate-ajattelijoita. Siitä ei pääse eroon, vaikka kritityt katoaisi tempauksessa pois. Ääri-ajattelu kuuluu perusvoimaan selviytyä jostain uhkavasta ja pelottavasta asiasta. Se on peruspsykologiaa. Ihmiskunnan sotaisan historian ajan se on kohdistunut vääriin uhkakuviin, jota pystytään uskottelemaan ihmisille helposti, mutta se on ollut myös muutosvoima.
Metsästyskulttuurissa taas ei ole parannut sooloilla, muutoin yhteisö ei olisi selvitynyt uhkavasta tilanteesta. Kun ihmiskunta kasvoi, alkoi selviytymiskisa ihmisten kesken, jotta oma yhteisö selviäisi. Kaukana erillä olevat kaksi yhteisöä tunsi uhkaa sen ajan ”ruokakaupan” valikoimien supistumisesta. Kun viljelyskulttuuri ja kaupunkilistuminen alkoi, niin alkoi myös juonnittelut. ”Terrorismia” on ollut aina mitään erityistä viitekehystä. Se mihin kategorioimme ja peilamme nykyajassa sen, on meidän ajattelusta kiinni, vertailemmeko peruspsykologiasta syntyvää reaktiota samanlaisiin yhtäläisiin voimapesiin ja ovatko ne samavertaisia.
En nyt ehdi koko ketjua lukemaan, joten kommenttini siis ei ole vastaus mihinkään, vain kommentti, (huh kun täällä joutuu rautalangasta vääntämään;). Tuli vain mieleeni, esim pelastusarmeja, joka aikoinaan syntyi liikeenä, joka meni kadulla asuvia ja juoppoja ja köyhiä jne auttamaan, oli sotaisesta nimestään huolimatta, rukouksen voimaan uskova liike, ei aseisiin tai muuhunkaan sotaisaan. Hurstin ruoka-apuakaan ei ihan heti kait miksikään sotaisaksi liikehdinnäksi voi kutsua? On niin monen monta hyvää tekevää, ihmisiä rkastamaan kutsuttua yhteisöä joista joku haluaa väen vängällä tehdä jotain pahaa. Miksi Kotimaa ei kerro hyvistä kristillisistä asioista ainakin tasapuolisesti?
Noh nyt pitää taas rientää, Hyvää Pääsiäistä.