Uskonnon (ja kirkon) ongelma on kyvyttömyys käsitellä vihaa

Toimittaja kysyi piispalta, joko on mitta täysi. Piispa, tämä muuan Häkkinen Mikkelin suunnalta, vastasi:

”Minun päällimmäinen tuntoni on suru siitä kehityksestä, johon on jouduttu, kun tällainen skismaattinen ryhmä koettelee kirkon rajoja.”

Sitten toimittaja, tämä muuan Ijäs, kysyi, onko kirkko jotenkin mokannut, kun eihän tuolla säätiöllä ole aikomuskaan järjestäytyä, mikä siis johtaisi selvään erottumiseen omaksi kirkkokunnaksi. Siihen tämä eräs Häkkinen:

”Olen surullinen, kun emme ole pystyneet toimimaan sillä tavalla, että Lähetyshiippakunnan toiminta olisi kanavoitunut rakentavasti kirkkomme sisällä.”

Itkettääkö piispaa? Mikä se tämmöinen surun tunne oikein on? Kun omaiset itkevät vainajaa, heillä on suru. Onko piispan surussa jotain yhtä henkilökohtaista?

Olen jonkin aikaa miettinyt, miksi kirkkomeininkiin törmätessäni minusta tuntuu, että kehostani katoaa kaikki energia ja elämänvoima. Keskivertopiispan puhe nostattaa minut samanlaiseen elämäniloon kuin paperiliiton ay-johtajan sananarina.

Poliitikkojen puheita kannattaa tarkkailla. Nämä retoriset analyytikot ovat ihan hyvällä asialla, Mustakallio ja Torkki, mutta heillä ei ole mitään tajua kehonkielestä. Se on sitä todellista viestintää, se menee perille, eivät sanat.

Obama hakkaa nyrkkiään ja jännittää etusormensa takoakseen sillä kuulijan kaaliin, mistä on kysymys. Todellinen suuri esiintyjä on täynnä voimaa. Se voima voi olla äidillistä niin kuin Liisa Tuovisella tai Seela Sellalla. Mutta se voima on todellista, siinä on jotain todella maanläheistä.

Kirkolla on kolme ongelmaa. Ensimmäinen on uskonto. Toinen on seksi. Ja kolmas aggressio.

Aggressiota ei pidetä hyveenä uskonelämässä, koska kenties ajatellaan, että se on sokeaa fanatismia. Sitähän se on vain, jos äärellinen korotetaan äärettömäksi, eli ihminen kadottaa suhteellisuudentajunsa ja nostaa itsensä jumalaksi. Siksi aggressiotaan peittelevä ja häpeävä kirkkoyhteisö säikkyy kaikkia reippaita sanoja ja tekstejä. Kirkossa ei sanota ääneen, vaan "jäädään itse hiljaa mielessään pohtimaan".

Tajuan ongelman, koska rukous on hiljaisuutta eikä huutamista. Se on ikään kuin sitä mystikkojen perinnettä, että ihminen vaikenee ja tyhjenee omista sanoistaan. Käytännössä siis hartauskirjoitukseen kirjoitetaan älyllisesti laimeata hengellistä tunnelmointia.

Olkoon mystikon hurskaus hiljenemistä. Se tarkoittaa avuttomuutta ja tietämättömyyttä. Miksei sitä voisi huutamalla huutaa? Tämä nykyajan pullantuoksuinen rukouspuhe on sitä, että vaietaan asioista ja tunteista. Paetaan inhimillistä elämää elämänkielteiseen söpöön rukoustunnelmointiin. Tämä näennäispiritualiteetti paketoidaan siroihin pajunkissakuviin.

Reipas kuukausi sitten eräässä aggressiota koskevassa keskustelussa Raimo Turunen kiteytti uskon ja aggression välisen ongelman niin luovuttamattomasti, että siteeraan häntä sellaisenaan:

”Jos ei ole aggressiota, on reggressio. Usko on perusolemukseltaan reggressiivinen, vetäytyminen itseen ja lapseuteen. Teologit yrittävät ottaa aggression haltuun ratiolla ja samalla tunnetasolla reggressoituvat avuttomiksi, kiukutteleviksi, riippuvaisiksi lapsiksi jotka pelkäävät tunnetilansa ja tunteisiin liittyvän tahtonsa ilmaisemista koska ankara auktoriteetti saattaa tukistaa. Tunteet voidaan ottaa esille pienessä piirissä, ai kuinka meitä pappeja nauratti, mutta julkisemmassa yhteydessä pyritään kasvojen säilyttämiseen ja munauksen välttämiseen, missä välineenä on ration ylivalta ja tunteiden kieltäminen. Suotavia tunteita ovat kielteiset tunteet, piispankin kuuluu viran puolesta olla huolestunut tai surullinen. Samalla menetetään luovuus ja mahdollisuus vuorovaikutukseen.”

Uskonyhteisössä pieni aggressio on sallittu vain isällisen möreällä äänellä puhuvalle rovastiarkkityypille, joka puheensa lopussa julistaa, että myö ollaan voittajien puolella, koska myö ollaan Kristuksen puolella. Luodaan me-henkeä niin kuin hiihdon piirimestaruuskisojen makkaranpaistotalkoissa. Puhujaa taputellaan selkään.

Kirkko on niin kuin valtava alkoholistiperhe, jossa varotaan kaikkea ja hipsutellaan sukat jalassa. Pelokkaina kuiskitaan: "Ei näin kuulkaa rakenneta yhteistä kirkkoa!" Tavallinen ihminen ajattelee, että elämää kait tänne tultiin elämään, eikä rakentamaan mitään kirkkopytinkiä.

Tiedän kuitenkin, että jotkut lukijat eivät vilpittömästi tajua, mitä sanon, koska heidän yhteisössään elämää nimenomaan eletään. Olen nähnyt körttiläisiä rakentamassa herättäjäjuhlia. Kun alttarikaidetta naulatessa vasara on osunut sormeen, on puhuttu ihan selvällä suomen kielellä. Ei silloin kukaan talkoolainen sanonut, että ”olen surullinen siitä kehityksessä, että on tapahtunut tällainen vasaran siirtyminen peukaloon tällaisella voimalla”.

Elämänkielteisyys ja usko eivät ehkä ole pietistisen hurskauden aikaansaannos, sillä tuon varovaisuuden ja aggressiottomuuden huomaa myös laitoskirkon ylätasolla. Siellä piispojen kerroksessa, jossa kukaan ei tunnusta mitään kansanliikettä omakseen, vaan kaikki hymistelevät edustavansa avarakatseista ja mitäänsanomatonta evl.fi-laitoskirkkoa.

Hartauskirjoitustyylin pehmeys ja aggressiottomuus on samaa kuin... Niin. Olettekos käyneet Lintulan luostarissa? Aistiva ihminen huomaa heti kehossaan, millainen värähtely ja energianluonne Lintulassa vallitsee. Rahkapullan tuoksu leviää sieraimiin, joka paikassa on nukkekotimaisen nättejä kukkapenkkejä, ja paikasta puuttuu maskuliinisuus täydellisesti. Aggressio on nollassa, ja sen tuntee joka ikisessä henkäyksessä. Paikasta puuttuu elämänvoima ja huumori. Oma miespuolinen osittaistulkintani on, että se johtuu siitä, että Lintulassa asuu ainoastaan naisia. Kun jokin ammattikunta naisvaltaistuu, sen aivan oikeasti huomaa. Sama pätee eräiden ammattikuntien miesvaltaistumiseen. Huomattava on, että jotkut naiset ovat aggressionsa kanssa paljon tasapainoisempia kuin jotkut miehet. Miehen luontainen testosteronitaso kuitenkin on asia, jota ei voi ohittaa.

Lintula oli minulle ahdistava kokemus, tuntui, etten saa henkeä ilmapiirissä, josta puuttuu elämänvoima. Valamosta puolestaan puuttuu seksuaalisuus, siellä pitkissä kauhtanoissaan parrakkaat munkit kun puskevat ohi, kaikesta kehonkielestä aistii, että siellä on kyllä kaavun alla tietty annos aggressiota mutta kauhean vaikea suhtautua naisten paljaisiin sääriin.

Toisin sanoen aggressio on hyvin läheisesti yhteydessä yhteiskunnassa ja uskonnollisissa yhteisöissä vallitseviin sukupuolikysymyksiin. Ja sittenkös sedät nujertavat naispuolisia kolumnisteja. Yksi aggression kanava on uhrimarttyyrin valitusvirsi ”Raamattuun pitäytyvien vainosta”.

Sepä siinä justiinsa onkin. Aggressio ei häviä mihinkään. Se ilmenee mm. masennuksena tai passiivisena henkisenä väkivaltana ja mitä tiedämmekään. Suomalaiset piristyvät heti, kun näkevät Ville Rannan piirroksen, mutta uskovaispiirissä on aina niitä, jotka muiden puolesta säpsähtelevät, että "meneeköhän tämä nyt hyvän maun yli".

Luterilainen tausta selittää paljon. Pelossa kasvatetut sukupolvet opetettiin siihen, että kaikki kapina esivaltaa kohtaan on kapinaa Jumalaa vastaan, koska hallitsija on Jumalan sijainen, ja aggressio on siten syntiä. Tässä on kirkon pimein piste. Seksi on paha rasti, mutta aggressio siinä kyljessä ihan yhtä pahan tuntuinen.

Aggressio ei ole ainoastaan kirkon ongelma. Se on kansallinen vamma, jonka voi havaita perheväkivaltatilastoista, masennuslääkkeiden suosiosta ja suomalaisesta viinakulttuurista. Aivan olennaista on mieltää, että aggressio itsessään on hyvä ja myönteinen voima. Se on ennen muuta integroiva ja koossa pitävä elementti, sillä oleminen on luonteeltaan tulemista, ja tämä liike on aggressiota, joka protestoi muotojen kankeutta vastaan. Protestanttisen elämänmuodon luulisi olevan juuri sitä protestia. Oli aika vaikuttunut Petri Järveläisen Namibian-matkaraportista, kun paikallinen teologi oli kysynyt, milloin Luther olisi kritisoinut auktoriteetteja.

37 kommenttia

  • Eero Kavasto sanoo:

    Koska kirjoitukseni on yli 1000 merkkiä, laitan vain otsikon ja linkin, josta tulee esiin oma aggressioni: HAASTETTU KIRKKO – CHALLENGE THE CHURCH! ja siihen linkki http://www.kavasto.net

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Maijalle pikavastaus näin välitunnin tiimellyksessä: en osoittanut, olisi pitänyt. Nössö olin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    On epäkorektia puhua vihasta ja aggressiosta niinkuin ne olisivat ohjattavissa olevia psyykkisiä työkaluja. Vaikka olet vihainen niin jos olet sosiaalisesti estynyt ilmaisemaan vihatumistasi niin alat mököttää ja tulet lopulta masentuneeksi. Tällaiset tunneilmiöt ovat rektiivisia. Ne ovat rektioita johonkin konkreettiseen tai kuviteltuun tilnteeseen. Vihassa räyhääminen on primitiivistä. Siiinä hypätään sivistyneen yhteiselämän kannalta tärkeän kontrollin yli. Agressio on olemukseltaan vastustuksen murtamista, äärimmillään tappamista. Tappamista joko puukolla ja puntatrilla tai juoruilla ,kirjoitteluilla, ilkeyksillä jasanoilla ja selkänsä kääntämisellä. Ei sellaista ole hyvä päästää räyhäämään vapaasti demoonisesti. Ei vihastuminen ole sen aidompaa kuin estynyt murjottaminenkaan. Kyse on siitä kuka subjekti on. Piispojen täytyy ottaa huomioon sanojensa seuraukset eri tavala kun yksityinen seurakuntalainen. Heillä on nyt kaikesta huolimatta vastuuta yhteisöstä ja sen jatkuvuudesta.

    Ei niin etten ymmärtäisi sanallisen räjähtämisen puhdistavaa vaikutusta tunnepaineessa mutta seurauksia ei voi aina kontrolida. Räjähtely omiksi tarpeiksi voi olla sosiaalisen kanssaelämän tuhoamista.Joka joutuu vihan kohteeksi vastaa vihalla jos osaa ,muuten hän masentuu ja pelkää alkaavansa vihta takaisin jolloin kaikki on loppu.

    Markku Virta toteaa : “Ihmiselle on luonnollsta vihata Jumalaa.” Se on päivän oivallus. Lähtisikö siitä uutta keskustelua?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Huttunen sanoo:

    Minua kiinnostaa tässä tämä, että kun kirjoitan aggressiosta, kommenteissa asetelma kärjistetään aika voimakkaaseen polariteettiin, joko ollaan “sivistyneitä” viilipyttyjä tai sitten “räyhätään” ja “raivotaan”. Minusta yksinkertaisesti kirkonmies tulisi lähemmäksi ns. tavallisen ihmisen elämää, jos hän joskus pystyisi sanomaan, että “kyllähän tämmöinen tilanne tekee ärtyisäksi”. Häkkisen puhetapa edustaa tiettä kirkkostandardia, ja blogini hyppää siitä tällaisen kirkollisen ilmapiirin kuvaukseen, jossa ilmeisesti aika moni lukija (tätä tekstiä on blogilleni harvinaiseen tapaan jaettu Facebookissa yli 350 kertaa!) tunnistaa ilmiön. Ilma on raikkaampi hengittää, jos asioi esimerkiksi rautakaupassa. Sitä vastoin kirkon “henki” ja “ilmapiiri” on lammasmaisen laimea. Niin kun Kai Sadinmaa on sanonut, kun pappi yrittää elää “normaalin ihmisen elämää”, uskovaisten keskuudessa sanotaan heti, että “se on se villi pappi”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Tunnesanoilla on julkisessa puheessa usein toisenlainen käyttö kuin yksityisessä arkipuheessa. Poliitikko voi sanoa, että iloitsemme myönteisestä kehityksestä ja olemme huolissamme kielteisestä kehityksestä, mutta ei hän silloin omista tunteistaan kerro.

    Suhtautuminen tunneskaalan kuvaamisen kirkollisessa keskustelussa on mielesstäni makuasia. Minua kiinnostaa tunnekuvauksia enemmän lukea mielipiteiden ja päätösten perusteluja, faktoja ja ehdotuksia. Sillä, onko joku piispa vihainen vai surullinen, ei itselleni ole merkitystä. Enemmän sitten sillä, miten piispa ajattelee nyt jatkettavan ja millaista linjaa hän aikoo itse käytännössä vetää.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuomo Hirvi sanoo:

    Uskonnon ja kirkon ongelma ei ole käsitellä vihaa vaan tunnistaa se. Lainaamasi ja kehumasi Raimo Turusen höpötys aggressiosta ja reggressiosta ja veto luovuuteen on täydellistä shittiä ja fuulaa alusta loppuun. Käsittämätöntä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Raimo Turunen sanoo:

    Olen kovin surullinen, kun Tuomo Hirvi kommentissaan tuomitsee puheeni käsittämättömiksi käyttäen ilmeisen rumia sanoja jotka eivät kuulu sanavarastooni ja joita siten en pysty täydesti ymmärtämään. Pyydän saada olla toivomassa, että saamme yhdessä viipyä tuon ilmeisen vihamielisen kommentin äärellä tutkien josko siitä avatuisi meille yhteinen ymmärrys aina rauhaan ja iloon asti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Juhani Huttunen
    Juhani Huttunen

    Olen toimittaja. Verkkolokikirjaani kirjoitan yksityishenkilönä, tällä tarkoitan kirjoittajan vastuuta sekä sitä, että tekstit ovat ärsyttävän pitkiä, koska en jaksa ajatella asioita tai mitenkään olla ammattimainen.