Kirkollisessa mediassa riittää jauhamista siitä, kuinka kurja työllistymistilanne teologian maistereilla on. On totta, että tilanne on vastavalmistuneilla hankala, mutta opintojen loppusuoralle kääntyvänä teologian kandidaattina diskurssi tuntuu epämiellyttävältä.
Vasta valmistuneet kanttorit, diakonit, nuorisotyönohjaajat, lapsityönohjaajat ym. kärsivät samanlaisista työllistymisongelmista, miksi mediassa nostetaan esille juuri papit?
On totta, että papeilla on historiallisesti ollut poikkeuksellisen vakaa leipä. Hyvä niinkin. Ei kai se nyt kuitenkaan mikään maailmanloppu ole, jos me nuoret teologit joudumme pikku hiljaa elämään siinä samassa todellisuudessa, kuin muutikin vasta valmistuneet humanistiset maisterit? Alamme pikku hiljaa lähentyä samaa todellisuutta, joka on muiden kristillisten kirkkokuntien paimenilla.
Kuvittelisin myös, että meillä masokisteilla, jotka haluamme vapaaehtoisesti ottaa pappeuden ikeen kannettavaksi, ei työnsaannin vakaus ja leivän pituus olisi se keskeisin murhe. Kuvittelisin (en vielä itse pappi ole), että isompiakin kuormia siinä kutsumuksessa joutuu ottamaan kannettavakseen.
Loppuun vielä kirkkovaltuuston puheenjohtaja Matti Hernesahon kommentti: Minusta on ihan mukavaa, että luottamushenkilöillä ja tuomiokapitulilla on varaa valita useasta hakijasta tehtävään sopivin.
Ja ihan loppuun vielä isän, teologian kandidaatin ja aviomiehen kommentti: Kyllähän tämä kehitys henkilökohtaisesti harmittaa, kun työpaikan saanti tulee olemaan epävarmaa, ja mahdollisesti joudun aloittamaan ”uraani” jossain muualla, kuin nykyisestä kodistani käsin. Toisaalta, on ihan hyvä, että Jumalallekin jää mahdollisuus ja sanavalta. Tässä kohtaa kiitos vaimolleni ymmärryksestä.
