Nepalin maanjäristyksestä ei voi puhua menneessä muodossa. Jälkijäristyksiä tulee yhä päivittäin. Osa jälkijäristyksistä on ollut tuhoisia. Kathmandussakaan ei ole pystytty palaamaan normaaliin arkeen, vaan suuri osa ihmisistä viettää yhä yönsä taivasalla. Osa siksi, että koti on tuhoutunut; osa siksi, ettei uskalla mennä sisälle jälkijäristysten ja mahdollisten uusien tuhojen pelossa. Kathmandussa on lukuisia pressuista kyhättyjä telttaleirejä, joissa asuu kymmeniätuhansia ihmisiä

Puhumattakaan monien vuoristokylien tilanteesta. Kokonaisia kyliä on tuhoutunut. On kyliä, joihin kulkuyhteydet ovat täysin poikki maanvyöryjen takia. Näihin kyliin ei ole vieläkään saatu vietyä minkäänlaista katastrofiapua.

Pelko on läsnä joka päivässä. Maanjäristykset ovat kuin painajaisia, joista ei voi herätä.

Kolme miljoonaa ihmistä jäi kodittomaksi.

Katastrofit eivät iske tasa-arvoisesti. Kaikkein köyhimmät kärsivät katastrofeissakin eniten. Ihmisillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin aloittaa alusta, tiili tiileltä. Materiaalia ei ole, eikä rahaa. Ei mitään, millä uudet kodit voidaan rakentaa. Ensin on on katsottava, mitä tuhoutuneista rakennuksista jäi jäljelle ja voidaanko nämä materiaalit pestä ja käyttää uudelleen. Kukaan ei korvaa menetettyä omaisuutta.

Koulut ovat auenneet tänään, kesäkuun ensimmäisenä päivänä, noin viisi viikkoa ensimmäisen, suurimman, maanjäristyksen jälkeen. Lapsille, niinkuin aikuisillekin, on tärkeää päästä arkeen kiinni. Kaikki koulut eivät kuitenkaan voi aloittaa toimintaansa vieläkään. On koulurakennuksia, joista ei ole mitään jäljellä. Suurin osa kouluista aloittaa toimintansa ulkosalla, pressujen alla. Nähtäväksi jää myös, pystyvätkö opettajat, joista moni myös menettänyt läheisiään ja siten palannut kotikyliinsä, aloittamaan työskentelyn.

Arvioidaan, että kolmessa pahiten tuhoutuneessa läänissä jopa 90 % koulurakennuksista tuhoutui kokonaan.

Nepalissa - yhdessä maailman vuoristoisimmista ja köyhimmistä maista - on jokapäiväinen toimeentulo ollut aina raskasta. Maatyöt tehdään käsin pienillä, vuorten rinteille pengerretyillä maatilkuilla. Ei ole elämää helpottavia laitteita, eikä turhuuksia. Mutta nepalilaiset eivät valita. Heillä ei ole takanaan vahvaa yhteiskuntaa ja sosiaalijärjestelmää, joka auttaisi, jonne voisi lähettää valituksen tai tukianomuksen. Voimavarat on kohdistettava jälleenrakentamiseen. Toki Nepalin valtiokin koettaa olla mukana maan jälleenrakennustalkoissa. Mieluummin kuitenkin jokainen nepalilainenkin varmasti valitsisi toimivan, vahvan yhteiskunnan, joka huolehtii heikoistakin jäsenistään.

Ystäväni, toimittaja Antti Helin totesi osuvasti sanoessaan, että ”pahinta luonnonkatastrofeissa on se, että niiden, joilla on varaa auttaa, todellisuus on kovin erilainen kuin apua tarvitsevien”.

Suomen yltäkylläisyyden keskellä on vaikea ymmärtää tilannetta, jossa kaikki on menetetty eikä mistään voi hakea apua. Kukaan ei auta. Mutta kaikki me ihmiset olemme kuitenkin yhtä tärkeitä ja samanarvoisia, asuimmepa Suomessa tai Nepalissa. Kaikki voimme joutua avuntarvitsijan asemaan. Miksi unohdamme sen? Luulen, että elämän perusasiat ja niiden muistaminen katoavat laitteiden ja turhuuksien, kaiken yltäkylläisyyden tavoittelemisen alle.

Anni Takko

Suomen Lähetysseuran kummityöntekijä ja tiedottaja Nepalissa