Leibniz antoi ilmiölle nimen: sitä alettiin kutsua teodikeaksi, siis sitä, miten on mahdollista, että maailmassa on niin paljon kärsimystä, raakuutta, tahallaan aiheutettua tuskaa ja kuolemaa, kun samaan aikaan väitetään, että Jumala on kaikkivaltias ja hyvä.
Onko niin, että kaikki maailman pahuus johtuu siitä, että kaikkkivaltias ja hyvä Jumala on olemukseltaan rakkaus, ja siitä, että olkoon Jumala kuinka kaikkivaltias tahansa, hän ei pysty pakottamaan ketään vastarakkauteen, siis rakastamaan itseään? Ja että koko luomistyö oli välttämätön siksi, että rakkaus ei voi olla ilman sitä, jota rakastetaan. Rakkaus ikään kuin pursuaa itsensä ulkopuolelle. Sen on kohdistuttava johonkin, oltava jonkun kanssa vuorovaikutuksessa, uhrauduttava, luovuttava omastaan toisen hyväksi, oltava uskollinen. Jumala ei voi lakata rakastamasta luotujaan, olimmepa me millaisia tahansa.
”Kun Herra näki, että ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä, ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat, hän katui, että oli tehnyt ihmisen ja murehti sitä sydämessään” (1. Moos. 6:5-6). Teodikean kysymys ”miksi Jumala, joka on hyvä ja kaikkivaltias sallii pahuuden luomassaan maailmassa” kääntyykin muotoon ”miksi Jumala, joka on kaikkivaltias ei torju omaa kärsimystään, vaan ottaa sen vastaan ja murehtii sydämessään”. ”Kaiken, minkä te olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle” (Matt. 25:45). Näin tapahtuu, koska Jumala on se, mikä hän on.
Kaikkivaltiaan Jumalan kärsimystä eivät ymmärrä ne uskonnot ja uskonnolliset johtajat, joille ihmiset ovat alamaisia, joita he herroina hallitsevat. He eivät ymmärrä Jumalaa, joka on erilainen kuin he itse ovat. He eivät ymmärrä, mikä ero on rakkaudella ja omistamisella, mikä palvelemisella ja hallitsemisella.
Jotkut ovat kärsineet ilman omaa syytään kuin Kristus, jonka synkin hetki ei ollut ruumiiseen kohdistuva raaka väkivalta ja häpeä. Synkin hetki oli ristillä, kun Jumala oli hänet hylännyt (Ps. 22:2, Matt. 27:46), Mark. 15:34).
Luterilaisessa ristin teologiassa Jumalan ajatellaan ilmaisevan itsensä vastakohtiin kätkeytyneenä.
”Jumala sotkee ihmisen hurskauden ympyrät. Pyhä Henki on kaiken ihmisen hengellisyyden vihollinen. Hän pelastaa ihmisen unikuvista, autuaallisista elämyksistä ja taivasikävän korkeajännitteestä. On kristillistä romantiikkaa, hengellisiä teräsmiehiä, vaikuttajayksilöiden pyhimyspalvontaa. On käännyttämisintoa ja puhumatautia. Kaiken tämän Jumala raastaa maahan. Kuinka sanoivatkaan vanhat? Kun Jumala tekee sinusta kuulevan, hän tekee sinusta kuuron. Kun Jumala tekee sinusta näkevän, hän tekee sinusta sokean. Kun Jumala tekee sinusta puhuvan, hän tekee sinusta mykän. Kun hän tekee sinusta elämän tien kulkijan, hän katkaisee sinun jalkasi, ja kun hän kuljettaa sinua taivaaseen, hän vie sinut helvettiin.” (Viljo Porkola, Mitä se on, 1984).
Mielestäni ristintelogia pystyy vain vastaamaan näihin blogissa esitettyihin kysymyksiin parhaiten ja se vastaus on rakkaus jota uskossa omistamme hetkittäin ja silloin kun olemme päässeet tai pääsemässä kärsimyksistä kokemaan Jumalan armoa . Usko on kuin matka jolloin alussa on kaikki lahjoitettu mutta tiellä kulkija vasta oppii tietämään mitä on ”reppuun ” laitettu . Ja lopulta ristiinnaulittu antaa vastauksia .
Yksi vastaus on, että Jumala ei tahdo pahaa, mutta sallii pahan.
Erotuksena muista elävistä olennoista, me ihmiset olemme poikkeuksellisen tunneherkkiä,. Moraalisina olentoina koemme syyllisyyttä ja syntiä. Paratiisikertomuksen mukaan – joka on fiktio – kaikki on alkuaan ollut hyvän ja pahan tuolla puolen. Pahan alkuperän me projisoimme kuvitteellisiin hahmoihin Adamiin ja Eevaan, tai sitten selitämme pahuutta perisynnillä, mikä edustaa varsin pessimististä ihmiskäsitystä. Mitä johtopäätöksiä tästä tulisi tehdä?
Maailmassamme on riittämiin ankaran uskonnollisuuden vaurioittamia ihmisiä. Musertava syntitaakka on voinut seurata ihmistä läpi elämän. Uskontoa on käytetty vallankäytön välineenä, kun kaikkein puolustuskyvyttömimpiä on hallittu ”synnillä.” Toisaalta pahan olemassaoloa on selitetty perisynnillä, mutta perisynti ei ole ihmisen oma valinta. Tässä mielessä viittaus perisyntiin on oikeastaan absurdi selitysperuste. Omanlainen selitysperuste on myös irrationaalinen hahmo, Paholainen, joka ei kortteerilupaa tunnetusti kysy.
Onko ihmisestä irrallaan olevaa moralista pahuutta olemassa, on teologian iso kysymys. Luomakunta toimii olemassaolonsa kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla. Luonto itsessään ei ole paha, vaikka ihminen sen sellaiseksi arvottaisikin.
Pahan olemassaolosta on paljon kirjoitettu, siitä on tehty teatteriproduktioita ja sen syntyä sekä syitä ovat eri tieteenalat tutkineet. Mutta ennen kaikkea pahan tosiasia koetaan aina satuttavimmin henkilökohtaisella tasolla. Ja vaikka miten yrittäisimme pahan olemassaoloa järkevästi selittää, siinä on jotain, minkä voisi ilmaista sanalla luonnoton. Paha on kuin vieraslaji, joka on päässyt rajojamme sisälle. Mutta haluammepa tai emme,
paha seuraa kintereillämme kuin Kuu susia pakenevia veljeksiä, joista Aleksis Kivi on kirjoittanut. Paha henkilöityy mystisessä Paholaisen hahmossa.
Maailmassa on paljon sellaista, mihin ihmismieli kaipaa vastausta. Eritoten kärsimyksen ja pahan ongelmat ovat klassisia. Moni sanoo, ettei usko Jumalaan, joka sallii pahan esiintyä maailmassa. Näin sanoessaan hekin projisoivat pahan omasta itsestään poispäin, Jumalaan. Ja kuitenkin moraalisessa mielessä vain ihminen on paha. Siksi, vaikka kieltäisimme Jumalan, pahan olemassaolo ei sillä poistu.
Kun siis kysymme, miksi Jumala sallii pahan, eikö mielekkäänpää olisi kysyä: miksi ihminen sallii pahan?
Matti W. Kun Jeesus oli kertonut oppilailleen, että hän oli menossa Jerusalemiin, jossa hänen oli kärsittävä ja kuoltava, Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella Herraansa: ”Jumala varjelkoon, sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra.” Mikä olikaan Jeesuksen vastaus: ”Väisty tieltäni, Saatana” (Matt. 16:21-23). Vain kahta ihmistä Jeesus kutsuu Saatanaksi: toinen oli hänet kavaltanut Juudas (Joh. 6:70) ja toinen Pietari, hänen tulevan kirkkonsa peruskallio.
Pietarille annettua vastausta on tulkittu niin, että se paljastaa Jumalan luomistyön kauneimman ja korkeimman olennon Luciferin, valon kantajan kapinan syyn: Pietarin tavoin myös Lucifer muuttui Saatanaksi sillä hetkellä, jolloin hän ei tahtonut hyväksyä Jumalan nöyryyttä, sitä että kaikkivaltias luopuu voimastaan ja vallastaan ja alentaa itsensä uhriksi. Hänelle Jumalan kunnian menetys oli sietämätön ajatus, jonka rinnalla ihmiskunnan ikuinen kadotus olisi ollut pieni murhe. Pietari pääsi takaisin ruotuun ja lopulta itki syntiään. Toisin kävi Luciferille, joka piti kiinni arvokkuudestaan ja ylpeydestään. Kun valinta oli tehty, Saatanan päämääränä on ollut ihmiskunnan ja Jumalan välisen ystävyyden tuhoaminen. Saatana tahtoo näyttää Jumalalle, miten typerää oli uhrautua näiden kiittämättömien paskiaisten vuoksi, jotka seuraavat mieluummin hänen viitoittamaansa kunnian ja vallan tietä kuin Jumalan hiljaista ja nöyrää lähimmäisen palvelun polkua. Jumala on rakkautensa vanki, eikä hän pysty korjaaamaan tilannetta kaikkivaltiudellaan. Hänelle ei ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin antaa henkensä ystäviensä puolesta (Joh. 15:13).
Mitä ajattelet tuollaisesta tulkinnasta?
Vielä Saatanaan liittyen Viljo Porkola kirjoittaa kirjassaan ”Laista evankeliumiin” (1992) mm. näin: ”Jumala voittaa saatanan sellaisella tavalla, mikä on perin juurin saatanan luontoa vastaan. Jeesus teki sellaista, mitä saatana ei pysty tekemään. Saatanan olemushan on siinä, että se ei voi sietää ketään itseänsä ylempänä, vaan asettuu itse aina ylimmäksi. Se pyrkii aina korottamaan itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan. Minä, minä, eikä ketään muuta! Se käyttää apunaan kaikkia tarjolla olevia, mahdollisia apuneuvoja, yksinvaltaa, harvain valtaa, demokratiaa, diktatuuria. Se käyttää oppineisuutta, yhtähyvin kuin oppimattomuutta, hienoa sivistyneisyyttä kuin karkeata raakalaisuutta, uskontoa yhtä hyvin kuin jumalattomuutta. Kaikki keinot kelpaavat, kunhan ne vain johtavat ylöspäin. Saatana voi kyllä nöyristellä, päästäkseen ylös päin, mutta ei voi nöyrtyä. Jumalan tie on päinvastainen kuin saatanan tie. Jumala tulee alas. Jeesus Kristus voittaa saatanan alhaalta päin. Jouluevankeliumi on saatanalle mitä karvainta. Mutta Jumalan kunnia, hänen jumaluutensa on juuri siinä, että hän tulee lihaan. Saatana ei voi tulla ihmiseksi. ”On ihmisenä olo autuasta, kun veljenään saa pitää Jeesuslasta.” Jumala on lihaan tullessaan tullut meitä niin lähelle, ettei saatana koskaan pääse niin lähelle meitä. Ihminen saatanan kiusatessa voi ajatella olevansa viimeistä säiettä myöten vihollisen käsissä. Mutta Jeesus Kristus tullessaan saatanan ja ihmisen väliin, on aina lähempänä kuin saatana. Jeesus Kristus otti omakseen meidän lihamme ja veremme. Tämä on saatanalle mahdottomuus.”
Minulla on ollut täällä muutama vuosi sitten tämä blogi:
https://www.kotimaa.fi/blogit/mietteita-karsimyksesta/
Siellä on muuten kommentteja, jotka osoittavat kommentoijien vihaa Jumalaa kohtaan.
Rauno S. Klassisessa raamatunselityksessä Lucifer kuvataan yleensä sellaiseksi kuin kirjoituksessasi tuot esiin. Minun kirjoitukseni varsinainen tähtäyspiste on kysellä, miksi me ihmiset siirrämme pahan itsestämme poispäin milloin Paholaisen, milloin Jumalan syyksi. Toisaalta pakenemme vastuutamme sanomalla, että ”enhän minä, mutta kun tuo Lucifer…” Toisin sanoen pahan selitysperusteena on muu kuin minä itse. Siksi kysyn – en niinkään, miksi Jumala sallii pahan, vaan miksi ihminen sallii pahan.
No, tunnen kyllä paratiisikertomuksen ja sen, miksi ihminen karkotettiin paratiisista. Koko kertomus on vaikuttavaa uskonnollista julistusta, jossa ihmisen tragedia on puettu myyttiseen asuun. Kyse on jumalaistarusta, mutta kuten hyvä runo, myös paratiisikertomus puhuttelee ja on idealtaan ajaton. Kysymys on ihmisen ikuisesta halusta päästä Jumalan luomien rajojen yläpuolelle.
Kun kristillisessä julistuksessa viitataan paratiisiin ja syntiinlankeemukseen ja osoitetaan syyttävän sormella ”ensimmäisiä ihmisiä” sekä Luciferia, niin pidän selvänä, että VT:n ajatukset avautuvat oman aikansa ymmärryksestä ja maailmankuvasta. Kielikuvat jäävät kyllä muinaiseen aikaan, mutta kertomusten ideat ova aina yhtä ajankohtaisia. Tiedän vain sen, että paha on tosiasia ihmisten maailmassa, mutta siirrämmekö vastuutamme pois, jos selitämme pahan syyksi jonkin irrationaalisen tai fiktiivisen hahmon emmekä itseämme.
Tällaisiin ajatuksiin olen päätynyt, kun ihmiset niin kerkeävästi syyttelevät pahan olemassaolosta muita kuin itseään. Mutta kannattaa tutustua ikivanhaan paratiisikertomukseen ja huomata, että kun riisumme sen myyttisestä asusta, se on ajankohtainen kertomus myös tästä päivästä. Kun etsimme pahaan syyllistä, syyllinen taitaa löytyä pelottavan läheltä omaa itseämme.
Ihmisten on aina ollut vaikeaa ottaa syy omaksi syykseen. Siksi naapurikin on sovelias syyn aiheuttaja – joskus kyllä ihan syystä. Mutta kun syy yritetään toimittaa vastustajalle, silloin helposti ammumme ohi maalin eli oman itsemme. Tämä näkyy kaikessa alastomuudessaan etenkin maailmanpolitiikassa, suurvaltojen käyttäytymisessä.
Matti W. Ajattelen kutakuinkin samoin kuin sinä. Silti mietin myös sitä, että kun me ihmiset pohdimme keskitysleirien hiekkakäytävillä, oliko noilla leireillä saatu hengiltä yksipilkkuneljä miljoonaa vai yksipilkkuviisi miljoonaa ihmistä tai arvelemme jälkikäteen, että kuoliko Stalinin uhreina Neuvostoliitossa 20 vai 30 miljoonaa ihmistä vai oliko se jotain siltä väliltä tai vielä peräti enemmän, ja kuinka paljon ruumiita saatiin aikaan Kambodzassa punakhmerien aikana ja Ruandassa tai Syyriassa ja kuinka monta niitä on kuollut nälkään Afrikassa, tässä ihmisten maailmassa, jossa tuotetaan niin paljon ruokaa, että joissakin maissa siitä puolet heitetään kaatopaikoille, vaikka kansa on mättänyt mahansa ähkyyn ja itsensä järkyttävän ylipainoiseksi, niin on vaikea uskoa, että Saatanaa ei ole, ja jos onkin, Jumala kuljettaa häntä lyhyessä narussa kuin rakkikoiraa, kuten Luther asian ilmaisi. Eikä se naru taida olla lyhyt.
Matti W. viittaat tekstissäsi Paratiisikertomukseen fiktiona ja kuvitteellisiin Aadamiin ja Eevaan. Tuossa kertomuksessa ilmenevä Saatana, kaiken pahan alkusyynä, voidaan luonnollisesti liittää yhtä lailla absurdiin selitysperustaan perisynnin todellisesta alkusyystä.
Professori Heiko A. Oberman toteaa kirjassaan Luther: Man Between God and the Devil muun muassa:
” / Kaikkivaltias Jumala on todellakin todellinen, mutta sellaisena meiltä kätkettynä. Usko ei tavoittele kätkettyä Jumalaa, vaan ilmoitettua Jumalaa, joka Kristuksessa ihmiseksi tulleena asetti itsensä alttiiksi Paholaisen raivolle. Jouluna Jumala luopui kaikkivaltiudestaan – paimenille annettu merkki oli lapsi, ‘kapaloihin käärittynä ja seimessä makaavana’ (Luuk. 2:12).
Lutherille joulu oli keskeinen juhla: ‘Jumala meidän kanssamme’. Mutta se viittaa suoraan ‘Paholaiseen, joka on meitä vastaan’. Tämä usko Paholaiseen on niin olennainen osa reformaation löytöä, että jos Jumalalle vihamielisten voimien todellisuutta ei ymmärretä, Kristuksen inkarnaatio sekä syntisen vanhurskauttaminen ja kiusaus pelkistyvät mielen ideoiksi uskon kokemusten sijaan. Juuri tätä Lutherin taistelu Paholaista vastaan tarkoitti.
Vuosisadat erottavat Lutherin modernista maailmasta, joka on jo kauan sitten luopunut Paholaisen olemassaolosta. Luther teki kuitenkin jyrkän eron uskon ja taikauskon välillä. Hän ymmärsi aikansa helvetilliset pelot, löysi Raamatusta Saatanan todellisen voiman ja uhkan ja koki itse Paholaisen koettelemukset ja kiusaukset.
Näin ollen hän, toisin kuin kukaan teologi ennen tai jälkeen hänen, kykeni hajottamaan noituuden ja näyttämään vastustajan sellaisena kuin hän todella oli: väkivaltaisena Jumalaa, ihmistä ja maailmaa kohtaan. Paholaisen vähätteleminen vääristää kristillisen uskon. / ”
Kun Jumala antaa armonsa, perkeleen viha heräteään. Perkeleen hyökkäykset johtavat ahdistuksiin, jotka tunnetaan omassatunnossa hyökkäyksinä kristityn uskoa ja uskonelämää vastaan. Teologisia kysymyksiä ei voida ratkaista pelkästään opilla; niiden ratkaisu täytyy saada varmistuksensa elävästä kokemuksesta.
”Niin pian kuin Jumalan sana kirkastuu meille, tulee perkele ahdistamaan meitä, että oppisimme rakastamaan Jumalan sanaa. Ahdistukset osoittavat, rakastammeko Jumalaa. Ken ei ole ollut ahdistuksessa – mitä hän tietää? Ken tahtoo kulkea tietään varmana, kantakoon itse ensimmäisenä ristiä ja näyttäköön esimerkkiä”, kuten Luther kirjoittaa. ”Sillä monen ahdistuksen kautta meidän pitää…” (Apt. 14:22) Tämä ei ole ainoastaan Lutherin kokemus vaan kaikkien, jotka ovat lahjauskosta vanhurskaaksi tulleet.