Tavoitteena valaistuminen

Elämme vuodenaikaa, jolloin valo on varmaan yhtä keskeisenä aiheena kuin juhannuksen tietämissä. Mediassa moni on ilahtuneena todennut, että pimein talvemme on ohi. Nykyään harva muistaa vanhaa perinnehokua: "Tule tänne Tuomas-kulta! Tuopa joulu tullessasi." Meille 21.12. on talvipäivänseisauksen merkkipäivä. Valo alkaa lisääntyä, ja pimeän aika vuorokaudessa vähenee juhannukseen asti.

Kuulun itsekin asiasta ilahtuneisiin. Kirjoitin myös joulutervehdyksiini, niihin vähiin mitä enää lähetin, valon voitosta ja sen antamasta ilosta. En kuitenkaan viitannut ulkoiseen valoon. En siihen, että olin saamassa kirkasvalolampun joululahjaksi. Kirjoitin keskellemme tulleesta Kristuksesta, "kirkkauden toivosta". (Room. 5:2, Kol. 1:27). Tein eron paavalilaisittain (2. Kor: 3:7-11, 18) maailman ulkoisten olosuhteiden valaistuksen ja hengellisen, sisäisen valaistumisen kanssa.

Valo on ihmiskunnalle niin elintärkeä asia, että sen palvonta on kuulunut kaikkiin vanhoihin uskontoihin, muinaisegyptiläisiin, buddhalaisiin, maya-kulttuuriin, kristinuskoa lähellä gnostilaisuuteen jne. En tee pitempää luetteloa. Valaistuminen on myös ikivanha uskonnollisen kulttielämän ja hengellisen /henkisen kilvoituksen päämäärä. Se koskee myös kristillisiä traditioita, askeettista kilvoittelua erämaassa, luostareissa,  retriiteissä, yksinäisissä hengellisissä harjoituksessa kotona.

Samaan aikaan, kun New Age -liikkeet nousivat esiin länsimaissa, teologiassa kääntyi huomio mystiikkaan, jolla oli kristillinen uskonnollinen perusta. Meillä Seppo A. Teinonen oli keskeinen asian tunnetuksitekijä teoksillaan. Minulla on henkilökohtainen kosketuspinta asiaan. Ensimmäisen rukousta käsittelevän kirjani julkaisemisen jälkeen (Pieni paasto) 1980-luvulla hän lähetti minulle viestin, jossa kohteliaasti antoi tunnustuksen "luterilaiselle mystikolle". Toki se imarteli, mutta hämmensikin.

Syy oli ja on selvä. En ole ollut mikään mallikelpoinen kilvoittelija. En ollut tutustunut mystikoihin kuin satunnaisesti Fransiskukseen. Jos jostakin olin ollut innostunut, se oli Bysantin estetiikka, joka tarkemmin sanottuna on ilman muuta teologiaa, oppia kauneudesta, joka on Jumalasta. Oli käynyt luennoimassa ikonologiasta/ikonien kanonisoinnista yms. Valamon luostarissa erilaisissa symposiumeissa. Apunani ei ollut vielä silloin Filokalian suomennosta. Jouduin ammentamaan tietoni monien mutkien kautta. Yksi oli olennaista: Bysantin teologian ja sen perinteen jatkumon, ortodoksisen hengellisen opetuksen perinjuurin karttama sana oli mystiikka.

Karttamisen syykin on selvä. Vaikka mystiikka-sanan takana onkin näkemistä tarkoittava kreikankielinen sana ja ikonin katseluun annetaan ohjausta (symboliikan tulkinta/ikonografia), korostus on lujasti muussa kuin siinä, että oma hengellinen kilvoittelu riittäisi nostamaan ihmisen henkeä/sielua puhtaaseen valoon, joka on Jumalan läsnäolon kirkkaus.

New Agen opit korostavat tekniikoita, mm. mantran lausumista, teinä minuuden valaistumiseen. Joulun aikaan TV:ssä oli dokumentti suomalaisesta nuoresta miehestä, joka oli vuosia kilvoitellut buddhalaisena munkkina, mutta oli luopunut munkkeudesta koettuaan, ettei kyennytkään kokemaan valaistumista. Retriitinohjaajana olen kokenut, että on niitäkin osanottajia, jotka ovat tulleet hiljentymään jonkinlaisen valaistumiskokemuksen toivossa ja tavoitellen sitä. He ovat myös kertoneet pettymyksestään, kun mitään erityisempää ei tapahtunutkaan. (Tosin enemmän on ollut niitä, jotka ovat kokeneet hiljaisen ilahtumisen vaatimattomasta hengellisestä rukousviikonlopusta sen kummemmitta tavoitteita).

Tavoitteena valaistuminen on  kaksipiippuinen asia. Käytännöllisen päättelyn mukaan tavoitteelle on syyt ja seuraukset. Etsitään keinot päämäärälle, joka niiden varassa toteutuu/toteutetaan. Kristitylle syynä kilvoitteluun, hengelliseen etsintään, rukousharjoitukseen, askeesiin jne. on Jumalan antama sysäys, kutsu. Se on koettu jollain tavoin, kun aletaan käytännössä toimia  löytämisen hyväksi. "Etsikää niin te löydätte!" (Matt. 7:7-8).

Jeesuksen opetuksen laajemmassa kontekstissa kohdan voisi pikemmin kääntää muotoon: "Etsikää niin te saatte löytää!" Tai etsikää, niin te löydytte! Joulun ja evankeliumin valossa Jumala tulee ihmistä vastaan, tulee ihmiselle todeksi, toteuttaa itse itsensä ihmiselle armostaan, ei tämän tekojen ansiosta. Paraskaan hiljaisuuden harjoitus, meditointi, Jeesus-rukouksen sanojen toisto ei takaa ihmiselle valaistumista. Valo tulee meille itsemme ulkopuolelta, vaikka onkin sisäistä valoa. Metaforisesti se tulee sielun syvimmistä sopukoista, joissa Jumala, luojamme, on yksinvaltiaana.

Metaforisesti kristilliset kirkkotilat antavat hienon esimerkin näkemyksestä. Goottilainen kirkkoarkkitehtuuri on ihmisen ja Jumalan kohtaamispaikka visuaalisestikin. Ihminen on hämärässä taivasta kohti kurottavassa holvikirkossa, jossa valo siivilöityy läpi suuresta ruusuikkunasta ja sivulla olevista valoaukoista. Puhdas valo heijastuu lasimaalauksen pinnoilta värilliseksi ihmisen näkemäksi ja kokemaksi kauneudeksi. Puhdasta valoa, Jumalaa sinällään, emme näe aistimellisin silmin. Kirkkotilassa ihminen näkee Jumalan valon luodussa kauneudessa ja sen läpi.

Bysantin kirkkotaiteessa, josta Ravennan kastekappelin rotunda on näyttävä esimerkki, on päinvastainen valo- ja väri-idea. Ikkunoista ei katsota ulospäin taittuvaan valoon, vaan ikkunat ovat alabasteria, läpinäkymättömät. Vain kuultavat. Valo heijastuu kynttilöiden ja kullattujen pintojen avulla kohti läsnäolevaa ihmistä. Myös ikoneissa on vastaavasti käännetty perspektiivi. Kuva avautuu katsojaa kohti. Hän ei katso kuvan "taa" katoamispisteeseen. Hän on itse kuvan perspektiivinen piste. (Selvänä Rublevin Kolminaisuus-ikonissa).

Ikonista pyhyys tulee "silmille", se itse valottaa ihmisen ikonin edessä niin voimakkaasti, että lopulta tämä ei enää kestä katsoa vastaantulevaa kirkkautta vaan ummistaa silmät! Ihminen näkee katsomatta. Se on valaistumista, joka tulee yksin Jumalan tahdosta ja armosta. Ei ihmisen pakottamana, vaatimana eikä saavutuksena.

Jo Antonius Suuri, erämaakilvoittelija, opetti tätä: ihmisen tulee tehdä parhaansa Jumalan edessä, katsoa esim. luontoa aistimellisena todellisuutena, nähdä sen kauneuskin, mutta mieltää se syvemmin evankeliumin hengessä Jumalan luomakunnaksi. Tätä henkisesti oivaltavaa katselua korkeampi on kuitenkin Luojan läsnäolon näkeminen itse teossa, toisessa ihmisessä ja omassa sisimmässä. Liikutuksena, rakkautena.

Kun ympäri käydään niin yhteen tullaan: kristinuskon haarautumissa idästä länteen, Bysantista katoliseen mystiikkaan - mutta myös lutterilaiseen teologiaan. Bysantin Theoria (näkeminen, katselu) on perimmiltään samaa hengellistä kokemista, josta katoliset mystikot ovat puhuneet "unio mysticana". Se on luterilaista armoituksen teologiaa. "Tksin armosta" viime kädessä ihminen kokee kirkkauden, valaitumisensa. Ei omasta ansiostaan.

Tähän on turvallista nojata oman heikotuksen ja pimeydenkin hetkinä. Ei tarvitse luopua kirkostaan, kaavustaan, rististä kaulassaan, jos ei rukoushiljaisuuden päätteeksi koekaan valaistuneensa. Risti on ja pysyy selkänahassamme ja rinnassamme (vaikkemme aina edes haluaisi!). Lamppumme voi mennä rikki, savuttaa ja jopa sammua. Se valo, joka pysyy, on salattu kirkkaus, meille annettu elääksemme siinä. Ei hetkittäisesti, ei vain juhlissa, vaan aina. Armolahjamme: Kristus meissä.

 

 

 

1 kommentti

  • Markku Hirn sanoo:

    Valaistumista etsivät ovat samassa tilanteessa kun ensikertaa mikroskooppiin katsojat. Kun ei tiedä mitä etsii niin sitä on vaikea löytää. Täytyy olla jonkinlainen käsitys mikroobeista jotta niitä osaisi nähdä.

    Samoin on valaistumisen kanssakin. Yleensä odotukset ovat Paavalin Damaskon tien tai Paavo Ruotsalaisen esikuvien mukaisia. Esimerkit voivat vaikeuttaa aitoa autenttista omakokemusta.

    Esikuvista täytyy luopua ja tyhjentää itsensä kokemaan sitä mitä kokee ja uskomaan sen aitouteen. Meillä on historiamme joka on muovannut meitä, joten kenenkään esikuva ei kelpaa muuten kuin vihjeenä. Etsijän on aloitettava tyhjästä ja oivallettava löytämänsä olemus.

    Valaistuminen on sanallisesti lähellä valistumista. Kokemuksena ne tangeeraavat toisiaan.Uuden ajatuksen tajuaminen herättää tunnereaktion,avautumisen tunteen.

    Nämä pienet avautumiset ovat valaistumista , joka tämän ymmärtää hän kulkee kohti suurempaa valaistumista, jumalisen läsnäolon hyväilevää ja korkeammassa aavistamattomassa ulottuvuudessa liikkumisen oloa.

    Hiljainen, sanaton rukous on hengellinen tila jonka voi oppia. Se on se tila, jossa kokee sen, kuinka hahmoton nimetön, läsnäolo lähestyy ja vapauttaa ottamaan vastaan sitä mitä tarjotaan.

    Lopulta ei enään kysy kuka siellä on, vaan se on itsestään selvää. Siitä täyteydestä elää siihen asti kunnes kaipaus on uudelleen herännyt ja hiljaisuus kutsuu.

    Valaistuksen kerran kokenut ja sen tunnistanut jotuu helposti vaaraan kun läsnäolon tunne katoaa. Alkaa erämaataival. Sitä on vaellettava kunnes uusi täyttymys löytää taivaltajan. Joka siihen keitaaseen löytää ,löytää levon ja tyytyväisyyden vaikka hän tietääkin että tie ei tähän päty vaan uudet vaarat ja vaikeudet odottavat.

    Mutta hän jatkaa koska hän ei muutakaan voi.

    Perillepääsystä ei ole varmuutta vain toivo ja kalpeat ,loppuun käytetyt muistojen varasto, kannustavat.

    Onnellinen se joka tälle loputtomale matkalle löytää matkatovereita, silloin on kaikki helpompaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.