Jos Ruttopuiston rovastilla olisi valtaa niin kuin on mieli, niin enpä päästäisi minä Suomen evl. kirkkokansaa vielä tänä suvena kirkkoihin sisälle. Oltaisiin vain joka iikka ulkona, kirkon pihamaalla tai luonnon helmassa. Ei tarvitsisi jättää ketään ulkopuolelle sillä perusteella, että tähän tilaan ei esivallan määräyksestä saa ottaa kuin rajallisen määrän ihmisiä. Ulkona voitaisiin laulaakin vapaammin ja säkeistöjä säästelemättä.  Ja kirkkokaffetkin voitaisiin järkätä piknik-tyyliin, vaaditut turvavälit säilyttäen.

Tapiolan kirkko on tällä hetkellä remontissa ja koko alue on eristetty aidoilla, mutta siinä aivan lähellä on valtavan laaja Silkkiniitty-niminen nurmikenttien rypäs, jossa olisi kyllä hotua vaikka millä mitalla.

Ihan kansallisromanttisessa mielessä  ajattelen tässä yhteydessä Immi Hellénin Paimenpoika-runoa vuodelta 1930. Viimeinen värssy lienee kaikkein tutuin:

Nyt metsä kirkkoni olla saa,

voi täällä palvella Jumalaa,

mun urkuni kauniit, soikaa!

Mun kirkkoni katto on korkeella,

ja ystävä yksi on seurana,

joka muistavi paimenpoikaa.

Kirkolla on omat pyhät pykälänsä, joiden mukaan on oikein ja autuaallista hoitaa yhteiset asiat Jumalan kunniaksi ja lähimmäistemme  parhaaksi. Lähimmäisenrakkauteen ei kuulu esimerkiksi viruksen tartuttaminen toisiin ihmisiin. Luther selittää viidettä käskyä: Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme aiheuta lähimmäisellemme mitään vahinkoa tai kärsimystä, vaan autamme ja tuemme häntä kaikissa elämän tarpeissa.

Suomen ortodoksisella kirkolla on tässä suhteessa luterilaista selvemmät sävelet: Koronakevään ajan jumalanpalveluksia on striimattu niin kuin luterilaisellakin puolella, mutta kesä-heinäkuussa ortodoksiset veljemme ja sisaremme jäävät vielä kirkkojen ovien ulkopuolelle. He voivat kuitenkin ottaa osaa liturgioihin, jotka toteutetaan avarissa ulkotiloissa.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että jokainen ihmishenki on korvaamaton. Kristittyjen tehtävänä on suojella lähimmäistensä terveyttä ja elämää. Saman asian luen tuosta edellä mainitusta Lutherin käskyn selityksestäkin, mutta jostakin syystä kyseistä opetusta ei meillä osata / tahdota / viitsitä pistää harjoitukseen.

Siksi toisekseen ortodoksiset jumalanpalveluspaikat ovat usein niin snadeja, että niissä ei monikaan mahtuisi liikkumaan turvavälejä noudattaen. Ulkotiloissa toimiminen ei ole ortodokseille mitenkään outo asia. Siinä, missä me luterilaiset kesäisin istuskelemme leirikeskuksissamme leirikirkoissa tai hengellisillä kesäjuhlillamme urheilukentillä, pelloilla, lentokentillä tai hautuumailla, ortodoksit kulkevat ristisaatoissa kävellen, pyöräillen tai soutaen.

Paha meidät luterilaiset perii, jos ja kun me aina vain istumme, vaikka tiedämme, että liiallinen istuminen tappaa!

Luonnollisesti myös luontosuhteeseen kuuluvat omat sääntönsä: Älä huuda, älä pauhaa, älä riko luonnon rauhaa. Luterilaisissa ulkoilmajumalanpalveluksissa tämä tarkoittanee näin korona-aikana vanhojen jylisevien isomaharovastisaarnamiesten, sotaäänellä messuavien liturgien ynnä oopperaäänellä varustettujen kanttoreitten sekä koskien pauhunkin ylittävien kirkkokuorojen himojen hillitsemistä, koska pisaratartuntavaara. Luonnossa voisi rohjeta antaa hiljaisuudellekin mahdollisuuden puhua.

Koska eläkepappien ääni on kirkossamme varsin heiveröinen, ei kukaan tietenkään noteeraa näitäkään rivejä mitenkään ja tulevasta sunnuntaista (7.6.2020) alkaen kirkkoihin (onneksi niitä on varsin eri kokoisia!) ängetään laulamaan lyhennettyjä virsiä ja kuulemaan pikasaarnoja.

Luterilaisten piispojen antamien minimessuohjeitten ansiosta kerrankin voidaan käyttää tätä vanhaa sanontaa oikeassa kontekstissa: Lyhyestä virsi kaunis.

Ollessani mukana työelämässä jouduin tuolloin tällöin sanomaan kirkonpenkkeihin hajasijoittuneille sanankuulijoille, että tulkaa lähemmäksi. Jos en olisi jo turvallisesti eläkkeellä, joutuisin näissä oloissa mitä todennäköisimmin muistuttamaan, että pysykäähän loitommalla. Elämme yhä vielä fyysisen etäisyyden ja henkisen läheisyyden aikaa.

Minun on helpompi uhota antavani koronatukkani kasvaa ja kirkkotieni ruohottua kuin myöntää, ettei minulla perussairauksieni takia koronakaranteeniin määrättynä olisi kuitenkaan mitään asiaa messuihin. Mutta ehkä  vuoden 2021 adventtina voisin jo mennä, jos ja kun saavat kirkkorempan siihen mennessä valmiiksi…

Kuva: Liturgia Helsingin Liisankadun Kotikirkon sisäpihalla. Foto: Anki Pälve.