KHO:n päätökset ovat lopullisia, mutta eivät välttämättä oikeita. Näin kerrotaan setänivainajani Jaakko Voipion – aikoinaan KHO:n hallintoneuvoksen ja sittemmin kirkolliskokouksen jäsenen – joskus tokaisseen kollegoilleen. Ja saaneen kollegansa ärtymään.
Jos joku olisi ehdottanut vedonlyöntiä, olisin lyönyt vetoa sen puolesta, että KHO ei vahvistaisi Arpad Kovacsin varoitusta. Onneksi en lyönyt. Nyt olisi sitten pakko opetella huopahatun syömistä lounaaksi.
KHO:n päätökseen liittyy yhden jäsenen eriävä mielipide. Hänestä varoitusta ei olisi tullut voida antaa. Minusta tämä yksi jäsen oli oikeassa. Yhdyn täysin hänen lausumaansa.
KHO:n jaoston enemmistö katsoi, että tuomiokapitulilla oli laillinen oikeus antaa Kovacsille varoitus niissä oloissa, joissa se oli annettu. KHO:n päätöksen mukaan siis varoitus oli laillista antaa. KHO ei ottanut kantaa siihen, olisiko se voitu myös olla antamatta. Tuomiokapituli käytti harkintavaltaansa tavalla, johon sillä oli kirkon perustuslain osoittaman autonomisen aseman oloissa laillinen oikeus. Varoituksen antaminen oli Oulun tuomiokapitulin annettavissa ja kun se oli annettu, KHO:n ei tarvinnut asiaa enemmälti pohtia. KHO ei siis lausunut siitä, oliko varoituksen antaminen viisasta ja kaikin puolin paikallaan.
KHO:n päätöksen tärkeintä antia on se, että sen mukaan kirkolla on avioliittokäsitys, jonka mukaan avioliitto on vain miehen ja naisen välinen ja että tämä kanta on riittävän selkeästi artikuloitu ja se ilmenee kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa ja kirkon kannanotoissa riittävän selkeästi. Tässäkin kohtaa olen vähemmistöön jääneen hallintoneuvoksen kanssa eri mieltä KHO:n enemmistön kanssa, mutta en kovin ponnekkaasti. Päätöksen tehnyt enemmistö katsoo tilanteen yksiselitteiseksi. Kirkkokäsikirja on kuitenkin epäselvempi normilähteenä, niin väitän edelleen.
Koko tämän prosessin aikana olen ihmetellyt sitä, että jo kirkkohallituksen aikoinaan laatimassa selonteossa pappisvirkaa ja sen velvoitteitta koskeva KL 5 luku katsottiin ensisijaiseksi arviointipohjaksi, kun näitä vihkimyksiä arvioidaan. Minusta asiaa olisi pitänyt ensin arvioida KL 6 luvun varassa. Siis ensisijaisesti arvioida papin asemaa hänen papinvirassaan (eikä pappisvirassa) tekemien virheiden näkökulmasta. Tässäkin vähemmistöön jäänyt hallintoneuvos Aer on mielestäni oikeassa. Enemmistö on niellyt sellaisenaan tuomiokapitulin esittämän kannan. Pappisvirka – siis kelpoisuus pappina toimimiseen ylipäänsä – ja siihen puuttuminen on paljon isompi ja merkittävämpi taso kuin papinvirka eli palvelussuhde seurakunnassa. Jos pappi toimii väärin, pitäisi ensin katsoa, onko niin tapahtunut hänen hoitamassaan ”palkkatyössä”. Nyt tämä taso hypättiin tuomiokapitulissa ilman hipaisuakaan yli ja mentiin heti pappisviran hoidon arviointiin. Kun olin kirjoittamassa Kirkkohallituksessa valmistelusta vastaavana virkamiehenä nyt sovellettuja KL:n pykäliä, pidin itsestään selvänä, että tässä on eri tasojen välinen asetelma, jossa ensisijaisesti arvioidaan palvelussuhteessa tapahtunutta toimintaa ja vasta seuraavaksi, jos teko antaa aiheen arvioida myös virkakelpoisuutta, arvioidaan, mitä asiasta on pappisviran osalta ajateltava.
Siinäkin olen vähemmistöön jääneen Aerin kannalla, että Kovacs on heikentänyt omaa asemaansa vihkiessään vastoin selvää kieltoa ja tietoisena, että toimii eri tavalla kuin on piispan ohjeilla ohjeistettu. Hän lähti oikeustaisteluun, jonka perusteen KHO:n enemmistö katsoi virheelliseksi.
Mutta kirkkoparka, mitä seuraavaksi? Nyt kirkko on taas lähtöruudussa, jo kuudetta vuotta. Nyt on KHO:n lopullinen kanta, että kirkko voi perustellusti katsoa, että kun se ei ole muuttanut mitään omassa normistossaan, pappi ei voi vihkiä ja sitten väittää, että oikeudellinen pohja on niin epäselvä, että hän voi vihkiä. MUTTA. Edelleenkin papin toimittama samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen on laillinen ja pätevä vihkiminen, vaikka vihkijä voi saada rangaistuksen siitä. Kymmenet – kenties sadat -ovat vihkineet ilman seuraamuksia. Nytkö ruvetaan heille jakamaan jäkikäteen varoituksia? Vai annetaanko heidän olla ja pannaan jalkapuuhun vasta seuraavat rikkojat? Entä, jos papit ryhtyvät ”pappislaistottelemattomiksi” ja ottavat pystypäin varoituksensa yhteisen kansan hurratessa?
KHO lausui, että kirkon ei tarvinnut eikä sen tarvitse muuttaa mitään kannanottoaan torjuakseen vihkimykset. Vääntö alkaa siis nyt siitä, pitääkö siis nyt muuttaa. Kirkko piispoineen ei voi jäädä tuleen makaamaan.
Onneksi ostin 10 vuotta sitten Wahlmanin loppuunmyynnistä useita pehmeitä, hyviä ja laadukkaita huopahattuja. Nyt käyn yhtä niistä hauduttamaan ajan kanssa syömäkelpoiseksi samalla kuin jään odottamaan, että kirkko tekee jotain.
KHO on osoittanut missä muutoksen tai sen tekemättömyyden paikka on.
Sinä totta olit Risro totaalisen väärässä, mutta se että emerituspresidentti Esko oli KK:ssa selvästi myös kallellaan ja suunnilleen sormisuussa kaatamassa odotuksissaan kirkon nyky opetustaa.
Paavo hyvä. Odotin ratkaisua, joka olisi ollut aika lailla sellainen kuin oikeusneuvos Aerin äänestyslausuma oli. Ei hänkään ”totaalisen väärässä” ollut, mutta oli KHO:n jaostossa yksin sillä kannalla. Edelleen olen sitä mieltä, ettei kirkon om säännöstö ole riittävän selvä. Sen sijaan olen ollut koko ajan sillä kannalla, että kirkon johdon ja kirkon virallinen kanta on lausuttu varsin selvästi, joskin siinä on ollut paljon sellaista heikkoutta ja horjuntaa, että yksittäinen pappi voi hyvin perustellen osoittaa, että ohjaus on ollut sellaista, ettei sen vastaistesta toimenpiteestä tulisi antaa KL 5 luvussa tarkoitettua varoistusta pappisviran velvoitteiden rikkomisesta. Sen sijaan KL 6 luvussa tarkoitettu varoitus esiasteena mahdolliselle irtisanomiselle papainvirasta esimiehen virkakäskyn rikkomisen perusteellasta olisi ollut vaikeampi torjua (koska siitä ei olisi voinut valittaa)
Vihkimisen katsotaan olevan pappisvirassa olevan virkavelvollisuuksien vastaista, riippumatta siitä onko hän papinvirassa vaiko ei.
Se on sinänsä totta, mutta sillä toteamuksella ei ole merkitystä tässä asiassa.
Asialla on merkitystä KHO:n päätöksen ennakkopäätös luonteen vuoksi.
KL 6 luvun 50 § 3 momentin tarkoittama varoitus liittyy viranhaltijan palvelussuhdeturvaan. Toistettuna sama menettely voi sitten johtaa virkasuhteen irtisanomiseen.
KHO:n ennakko päätös tuomiokapitulin mahdollisuudesta antaa KL 5 luvussa tarkoitettu varoitus koskee kaikkia pappeja. Varoituksen saaneen osalta teko voi toistettuna johtaa pappisviran menetykseen.
Mikäli pastori A olisi saanut KL 6 luvun 50 § 3 momentin tarkoittaman varoituksen ja sittemmin teon toistettuaan irtisanottu papin virastaan, olisi hän kuitenkin säilyttänyt pappisvirkansa. Mahdollinen pappisviran menettäminen olisi tullut käsitellä erikseen. Pappisviran menettämisen jälkeen hänen suorittamansa vihkitoimitukset eivät enää olisi päteviä, pelkästään papin viran menettämien ei tähän asiaan vaikuttaisi.
Sikäli jos kävisi niin, että pastori A saatuaan varoituksen itse irtisanoutuisi taikka jostain syystä menettäisi papinvirkansa, ei nyt saatu varoitus raukeaisi, vaan seuraisi häntä mahdillisessa seuraavassakin papin tehtävässä. Palvelussuhdeturvaan liittyvä varoitus ei luonnollisestikaan seuraa pappia uuteen virkasuhteeseen.
Jukka Kivimäki avaa mielenkiintoisen näköalan. Sen näköalan mukaan Oulun tuomiokapituli käytti hallinto-oikeuksia, viime kädessä KHO:ta, kirkkopolitiikan välineenä. KHO:n on pakko ratkaista sille osoitettu muutoksenhaku ja se on tehnyt, minkä sen piti. Oulussa ei siis haluttu puuttua pastori A:n viranhoitoon seurakuntavirassaan, vaikka hän oli toiminut selvästi esimiehensä käskyn vastaisesti. Mutta toimittiinkin toisin, koska velvoillisuuksiaan vastaan toiminut pappi olisi voinut jatkaa vihkimisiä ilman seurakuntavirkaakin, vaikka olisi saanut potkut. (Tosin hän olisi joutunut tekemään niitä sitten ilmaiseksi, koska ilman seurakunnan toimeksiantoa pappi ei voi ottaa minkäänlaista taloudellista palkkiota vihkimisestä). Sen sijaan Kivimäen mukaan haluttiin ”ennakkopäätöksenä” KHO:n kanta siihen, voiko pappi ylipäänsä vihkiä samaa sukupuolta olevan parin rikkomatta oikeuksiensa ja velvollisuuksiensa rajoja ev.-lut. kirkon pappina. Ja siinä oli Kivimäen mukaan se hyöty, että jos pappi toistaisi tekonsa, hän voisi menettää pappeutensa ja samalla tietysti myös seurakuntavirkansa. Tuollaisessa tulokulmassa on tiettyä ekonomiaa. Ehkä Oulussa oltiin noin juonikkaita, mene ja tiedä.
Risto Voipio:”Tosin hän olisi joutunut tekemään niitä sitten ilmaiseksi, koska ilman seurakunnan toimeksiantoa pappi ei voi ottaa minkäänlaista taloudellista palkkiota vihkimisestä”
Tämäkään ei pidä täysin paikkaansa, sillä avioliitton vihkivä pappi voi toki olla esimerkiksi jonkun yhdistyksen palveluksessa taikka saada kulukorvauksensa joltakin yhdistykseltä. Toisaalta ko. yhdistyksellä voi olla voimassa oleva rahankeräyslupa, jolloin se voi ottaa vastaan lahjoituksia vaikkapa niiltä, joka toivovat näitä vihkitoimituksia toimitettavan. Ihmettelen suuresti, jos aktiivisten sateenkaaripappien taustalle ei ole muodostettu mitää yhteisöä, jonka kautta matkakustannusten korvaukset voidaan kierrättää.
Suoraan vihkiparille ei mitään laskua toki voida esittää, edes yhdistyksen kautta kirrättämällä.
Eihän tänne kannattaisi kirjoitella ilta kymmenen jälkeen – kun ei jaksa enää ennen lähetystä tarkistaa, mitä tuli kirjoitettua. KHOn tekemää päätöstä olen kuitenkin ennakoinut ainoana mahdollisena – minne bittien joukkoon, sitä en pystynyt enää jäljittämään. Tässä koko sopassa on mielestäni keskeisintä punnittu kysymys ja saatu siihen vastaus, onko kirkolla yhä jäljellä autonomia määrittää, miten se toteuttaa ja opettaa kristillistä uskoa toiminnassaan – niin sen oman järjestyksensä kuin traditionsa näkökulmasta. Näyttää yhä olevan tarjolla ?