Tahrateologiaa

Vanhoillislestadiolaisuuden varmaan tärkein opinkohta on ripittäytyminen, jota olen vastikään kuullut nimitettävän termillä Tahrateologia. Sen mukaan uskovainen pysyy uskovaisena ja taivaskelpoisena puhdistautumalla synneistä, matkan vioista ja virheistä, kiusauksista, epäilyksistä ja tottelemattomuuksista pyytämällä ja uskomalla syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Lyhyesti: ripittäytymällä. Eräs edesmennyt puhuja kirkasti asiaa seuraavilla sanoilla aikoinaan:

”Vahvistakaa kuulkaa, veljet ja sisaret, veren merkkejä tunnon päällä. Peskää pyykkiä vielä, nyt on pyykinpesun aika. Vahvistakaa veren merkkejä sen tähden, että tämä maailma ja aivan erikoisesti synti pyrkii noita veren merkkejä haalistamaan. On tärkeä, että me noita veren merkkejä vahvistamme tuntomme päällä.”


Saman asian, hieman eri sanoin voimme lukea uusimmasta Siionin keväästä:

 

Siionin kevät SYYSKUU 9/2013 sivut 3, 8 ja 25

—-”Onko sinulle käynyt niin, että et ole aina jaksanut olla kuuuliainen vanhemmillesi ja totella heitä? On onnellista, kun isä ja äiti saarnaavat tottelemattomuudet ja synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Kun haluamme turvautua ja uskoa Jumalan johdatukseen, säilymme uskomassa ja pääsemme taivaaseen.” —-T.M.

—-”Tärkein ja paras lahja on Jeesus. Hänen nimessään ja veressään saamme uskoa synnit anteeksi.

Kun uskomme, pääsemme kerran taivaaseen.”

—-”-Minä en käsitä, miten jotkut pelaa sotapelejä, minä sanoin.
-Kuka sellaisia pelaa? isä kysyi. 
-Petteri. Ja monet muutkin, minä kerroin ja katselin maton hapsuja. 
-Niihin jää helposti koukkuun, isä pohti. 
-Vähän kuin tupakanpolttoon. 
-Minä en enää aio pelata sitä peliä, se oli ihan tyhmä. 

Me istuttiin siinä, ja isä siunasi kaikki synnit anteeksi. Tuli parempi olo. Onneksi Petterin kanssa saattoi tehdä muutakin, minä mietin.”—-


Tätä tahrateologiaa kutsutaan liikkeen sisällä evankeliumiksi. Kun syntejä saarnataan anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä, saarnataan evankeliumia. Jos puhujalta/papilta puuttuvat saarnassaan nämä sanat, hänen puheestaan ei kuule evankeliumia, vaikka kuinka hän saarnaisi Kristuksesta syntisen ainoana syynä pelastukseen. 

Kun jotain yksittäistä syntiä, yleistä syntisyyttä, epäilyksiä, kiusauksia, väsymystä tai uskon huonoutta pyydetään joltakin anteeksi, eli ripittäydytään, anteeksipyytäjä/ripittäytyjä pyytää kohdallensa evankeliumia

Jos vl-uskovainen lakkaa pyytämästä syntejään, vikojaan, virheitään yms. anteeksi, hänen kohtansa katsotaan pahimmilllaan epäuskoksi; hän ei halua enää uskoa omalle kohdalleen evankeliumia.

Liikkeen opetuksen mukaan evankeliumia ei voi saarnata eikä kuulla puhtaana ja oikeana missään muualla kuin vl-liikkeessä. Jotkut ovat kuulema omineet evankeliumin itselleen kun saarnaavat samoilla sanoilla syntejä anteeksi, mutta heiltä puuttuu saarnastaan Pyhän Hengen/Jumalan voima ja näin ollen heidän synninpäästöjulistuksensa on mitätön. 

Usko Kristukseen ei siis ole keskeisin vl-liikkeen opetus, usko Kristukseen ei liikkeen mukaan vapauta ihmistä hänen synneistään, vaan hommaan tarvitaan äänellinen synninpäästö vl-ihmiseltä: Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi. Vaikka Raamattu ei tällaista esimerkkiä anna, liike mainostaa opetuksensa ja käsitystensä perustuvan Jumalan sanaan, Raamattuun. Yhtään ainutta esimerkkiä ei Raamattu anna vl-tapaisesta synninpäästötilanteesta, jossa veli/sisar pyytää veljeltä/sisarelta: saanko uskoa kaikki syntini/epäilykseni/napinamieleni/tms. anteeksi? ja veli/sisar antaa anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi. 

Hommaa voisi verrata riippuvuuteen. Kun olet juonut kahvia, sulla on vähän aikaa hyvä olo ja kohta elimistö alkaa huutamaan taas tarpeellista kahviannostaan. Jos et ota, päätä särkee, olo on levoton ja jotain tosi oleellista tuntuu puuttuvan elämästä. Kahviriippuvuudessa elimistössä oleva kofeiinimäärä sanelee olotilan ja toiminnan. Kahvia kitaan ja olo paranee.

Vl-liikkeessä olotilan ja toiminnan sanelee yhteisön määritelmä uskovaisuuden tunnusmerkeistä. Jos olet uskovainen, se näkyy tietyllä tavalla elämässäsi. Jos tunnusmerkkeihin tulee säröjä, matkavaatteeseen tahroja, ne on korjattavissa tahrateologian avulla. Sinulla on lupa uskoa syntisi, vikasi ja virheesi anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Sen jälkeen olosi on noin puolesta vuorokaudesta kokonaiseen hyvä ja onnellinen ja sitten riippuvaisuussuhteesi mantraan Jeesuksen nimessä ja veressä synnit on anteeksi nostaa päätään.

Itselleni on ollut niin vapauttavaa päästä irti tuosta tahrateologiasta. On ollut ihmeellistä käsittää, että synnit ovat kaikenaikaa anteeksi Jumalan lahjoittaman uskon kautta Kristukseen.

Toisaalta. Ihminenhän voi keksiä ihan mitä tahansa mantroja ja temppuja syyllisyyden häivyttämiseksi. En saisi syödä pullaa kun vyötärönseutu on muutenkin jo liian paksu, mutta vapaudun syyllisyydestä, kun käyn kymmenen kilsan lenkillä.

Sanoin ruman sanan, mutta vapautan itseni syyllisyydestä pesemällä suuni saippualla.

En välittänyt ystävästäni, läheisestäni hänen elinaikanaan, mutta voin vapauttaa syyllisyyteni, rauhoittaa omatuntoni pitämällä hänen hautajaisissaan oikein kauniin puheen ja hankkimalla oikein kauniin seppeleen hänen arkulleen. 

Yhteisöt voivat myös keksiä ihan mitä tahansa juttuja jäsentensä syyllisyyden lisäämiseksi ja niistä vapauttamiseksi. Olet syyllinen ja syntinen kun ajattelet ja toimit tietyllä tavalla, mutta pääset irti syyllisyydestäsi, syntisyydestäsi tietyllä tavalla. Tämä on vain vallasta johtuvaa mielenhallintaa. Kun porukan mielet saadaan hyppysiin, niitä voidaan helposti ohjata syyllisyyden ja niistä vapautumisen avulla. 

 

  1. Niukkanen, nostetaan kissa pöydälle! Miltä vuodelta ja kenelle ko. Raattamaan kirje on lähetetty? Minä epäilen yhden lauseen nostamista irti asiayhteydestään.
    Kuvaavaatälle keskustelulle on se, ettei Laestadiuksen selvä kannanotto
    avainten valta-asiassa herätä minkäänlaista huomiota. Sitä ei noteerata lainkaan, kun se tulee omaa miepidettä vastaan!

    En ihmettele. Olen 30 vuotta näitä asioita käynyt läpi. Yleensä eväitten loppuessa keskustelu päättyy muutaman kauniin anteeksipyytävän lauseen kera.
    Niin täälläkin on jo monta kertaa tehty. Se on kova paikka, kun ennen niin kestävä totuus ei osottaudukaan totuudeksi.

    Eliaksen kysymykseen voi vastata, ettei ole puhe ateistipapeista, vaan
    siitä ollaanko uskossa.
    Onhan se selvää, etteivät kaikki ole omakohtaisessa uskossa. Se tulee ilmi jo siitä, ettei osata neuvoa tai opastaa omantunnon hätään joutunutta seurakuntalaista pelastuksen tielle, vaan asiaa jää jonkunlaiseen suorittamiseen.
    Sitten on niitä, jotka eivät usko Raamatun olevan Jumalan sanaa tai eivät suostu uskomaan sitä, mitä uskontunnustus ilmaisee.
    Ei meidän vl-kristittyjä pidä sorsia tai väheksyä. Ainakin minun mielestäni veeällä osaavat kertoa siitä, mitä Kristus on syntisen puolesta tehnyt.

    Nyt on puhe siitä, että heidän mukaansa kaikki rauhansanalaiset, esikoislestadiolaiset ym. herätyskristityt ovat suruttomia. Liikeen omat oppimääritelmät eivät riitä sen asian perusteeksi.

  2. Minulla on sellainen hämärä muistikuva Raittilan kollokviosta 1980-luvulta, että hän olisi nähnyt Raattaman kirjeissä loppua kohden muuttumista seurakuntaopin suhteen. Mutta muistiinpanoja en löydä ja muistini pohjalta en lähtisi todistamaan edes Ulvilan murhaoikeudenkäyntiin. Pidin samassa Raittilan kollokviossa esityksen Hollaziuksen Armon järjestyksestä, enkä muista sitäkään.

  3. ”Oliko epäuskoisten puhujaveljien saarnaama evankeliumi JNJVssä pätevää?”

    Jos he saarnasivat Raamatun mukaisesti, se varmaankin saattoi – ainakin jonkin verran – rohkaista ja vahvistaa jo uskovien uskoa. Uskon, että heidän saarnassaan ei kuitenkaan ollut uudestisynnyttävää voimaa eli voimaa siirtää epäuskosta uskoon.

    ”Se, mitä ajan takaa, on se, että ME EMME TIEDÄ kenellä on Pyhä Henki ja kenellä ei.”

    Olennaisin väärinkäsitys on todennäköisesti siinä, että iso osa keskustelijoista näyttää luulevan, että ”Hengen virka” on jokin juridis-mekaaninen juttu:

    Evankeliumia etsivä ikään kuin saisi uskoa kuulemansa saarnan vasta, kun hän tietää, että julistajalla on Pyhä Henki, joka on siirtynyt katkeamattomassa jatkumossa nykypäivään saakka.

    Tätä emme tarkoita. Sen sijaan tarkoitamme tätä:

    Kun Jumala herättää ihmisen tunnon, hänelle tulee hätä. Tämä hätä pakottaa hänet liikkeelle etsimään rauhaa. Jos tällaiselle etsivälle ihmiselle julistetaan kuollutta evankeliumia, todellista rauhaa ei tule, korkeintaan paatumuksen rauha.

    Vasta sitten, kun hänelle julistetaan elävä evankeliumi Pyhän Hengen voimalla, ylösnousemuksen voimalla, hän saa todellisen Jumala rauhan, sellaisen, joka Paavalin mukaan ”ylittää kaiken ihmisymmärryksen”.

    Tämä rauhan todistaa hänelle, että hänen kuulemansa evankeliumi on elävää. Ei siis niin päin, että rauhaa saa kokea vasta sitten, kun julistettu evankeliumi on pätevää. Vaan näin päin: Taivaallinen rauha todistaa, että kuultu evankeliumi on oikeaa ja elävää, Pyhässä Hengessä julistettua.

    Tämä sisäisen todistus on ehkä loppujen lopuksi tärkein ”todiste”, johon usko perustuu. ”Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia.” (Room. 8:16)

    Toki myös uskon ”ulkoisella selvyydellä” on oma tärkeä merkityksensä, jottei jouduta hurmahenkisyyteen: siis sillä, että kaikki opetus arvioidaan Raamatun valossa ja että turvaudutaan sen objektiivisiin armon lupauksiin ”tuntui miltä tuntui ja näytti miltä näytti”.

  4. Sanoisinpa vielä kertauksen vuoksi Lestadiuksen kieltä kehnosti mukaillen: Antakoon Taiwhaallinen Wanhin armonsa ja johdatuksensa ja viekhön kaikki katuwaiset, lukewaiset, rukkoilewaiset ja herätetyt – vaikkapa enemmän taikka vähemmän suruttomien taikka jumalisten pappien saarnan kautta – Taiwhaallisen waltakuntansa ilhoon! – Ei sole meiltä pois. Mutta jos sie armonpenikka aiot wissimmälle pääle auttuuden toivos rakentaa häätyy sinun huomioija nämäki Herran ja apostoliensa sölövät sanat ennen kirkolliskokkouksia, kirkkoisiä, Lutherusta, Ruottalaista ja Lestadiusta etc. kuten:

    ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:22-23)

    ”Mutta te saatte voiman, kun Pyhä Henki tulee teihin, ja te olette minun todistajani Jerusalemissa, koko Juudeassa ja Samariassa ja maan ääriin saakka.” (Ap. t. 1: –

    ”…Hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.” (2.Kor.3:6)

  5. Kun kristittyjen lahko syntyi kaksi tuhatta vuotta sitten, evankeliumi meni eteenpäin ennenmuuta suusanalliseti. Joku on rohkeasti arvellut, ettei Jumalalla ollut alunperin tarkoitustakaan rakentaa mitään uusien pyhien kirjoitusten varaan. Mene ja tiedä, mutta tekstiin säilötyn ja uutta luovan Hengen idea ei ollut ainakaan aluksi se ydinjuttu vaan paremmin myöhäsyntyinen…

    Ja eipä liene valtiokirkkojen varaan toivoa panemista; joka historiaa tuntee, tietää että niiden jäljistä nousee miljoonien tapettujen ja kidutettujen ihmisriepujen veren huuto vanhurskaan Jumalan puoleen. Vain parhaimmillaan ne ovat edustaneet Jeesuksen julistamaa Jumalan valtakuntaa – mutta sama tietysti koskee herätysliikkeitämme VL-kristillisyys mukaanlukien. Vain niin kauan kuin ne ovat ottaneet waarin Jumalan sanasta, Herran Henki on pysynyt ja pysyy niissä. Jumala, joka voi kivistäkin lapsensa herättää ei niitä tarvi, mutta ne tarvitsevat totista ja vanhurskasta Jumalaa ja Hänen Henkeänsä.

    Monen VL-kristityn historiankuva rakentunee hataran populismin varaan, mutta näin se näyttää olevan myös muiden suuntien rivikristityillä. Ja kun Vuokko, Jorma ja kumppanit vaaditte Lestadiuksen ja Lutheruksen oppien tiukkaa noudattamista, teettekö tosiaan itse niin kaikilta osin? Entä Jeesuksen; mene ja myy kaikki ja jaa köyhille, älkää vannoko, käännä toinenkin poski, opetukset avioliitosta jne. – Jorma, minulla ei ole myöskään mitään tarvetta kiistää Lestadiuksen kirkko- tai srk-käsityksiä, mutta on epähistoriallista tarkastella Lestadiuksen näkemyksiä staattisena ja vuosi 1844 merkinnee tässäkin suhteessa jotain. – Heinon kysymykseen vastaisin minäkin; se joka on syyllistynyt kuolemansyntiin on menettänyt Pyhän Hengen.

  6. Vuokolle vielä: lienenkö väärässä, jos arvelen ettei taida blogistina olo kuitekkaan aina herkkua olla. Jotta pysyisi huipulla, tykättynä ja kommentoituna tarvinnee aina vähän rankempia juttuja, jotta vielä huomattaisiin. Tullenee myös paineita olla ”kiva” uusille kavereille; verkkolehden toimitukselle ja sen linjalle, ja niille kaikenkarvaisille fanittajille, jotka eri syistä ovat mukaan liittyneet. Ja kun aiemmin joutui nielemään hyttysiä ja vain joskus kameleita, niin nyt pitää niellä usein elefanttejakin – ihan coolisti vaan ilmeenkään värähtämättä. Nimittäin uusien kavereiden luukaapeille ei ole menemistä – kuin korkeintaan silmät ummessa – Menikö ihan pieleen?

  7. Raattamaan kirje löytyy numerolla 49 Raittilan kokoelmasta, 1976. Se on osoitettu Kaarle Petteri Knuutille ja päivätty Saivomuotkassa 18.5.1869.

    Kirje liittyy syntyneisiin vaikeuksiin Ylitornion seudulla. Nopeasti etelään päin levitessään törmäsi lestadiolaisuus jo sinne aikaisemmin ehtineisiin herätysliikkeisiin, mm. Etelä-Ruotsissa syntyneeseen uusevankelisuuteen. Monet lestadiolaiset (esim. Mathilda Fogman) pitivät heitä ”uskonveljinä”. Ryhmien välille syntyikin jossakin määrin yhteistyötä.

    Tämä varhainen yhteistyö kariutui (ainakin johtajatasolla) Paul Peter Waldensrömin (1838 – 1917) negatiiviseen lehtiarvioon lestadiolaisuudesta 1869. Tämä aiheutti Raattamaassa voimakkaan vastareaktion (esim. kirjeessä 55 Fogmanille Raattamaa kutsui Waldenströmin kannattajia ”hengellisiksi äpäriksi”).

    Käsiteltävässä kirjeessä 49 Raattamaa opastaa Knuutia, miten sekavaan tilanteeseen tulisi suhtautua. Sekaannusta lisäsivät muutkin kuin uusevankeliset (esim. korakkilaiset ja Simon seudulta peräisin oleva Huttulan ryhmä). Raattamaalla oli huoli liikkeen yhtenäisyyden säilymisestä. Kirjeessä mainittu eriseuraisuus on siis omille joukoille tarkoitettu. Tämä sisäinen välienselvittely näyttää ratkenneen 1869, jolloin ”riitelijät” erosivat pois. Ei ole selvää, keitä he olivat.

    Kirjeen maininnat papeista ovat vain sivujuonne. Jotkut liikkeen papitkin olivat olleet uusevankelisuuteen kallellaan. Waldenström tuntui papin ja teologian tohtorin ylemmyydellään halveksivan yksinkertaisten Jumalan lasten armolaumaa. Lisäksi ”Matarengin provasti” Isak Vilhelm Bucht oli tekemässä lestadiolaisten toimista valitusta piispalle.

    Tämä esitys ei anna oikeaa kuvaa vallinneen tilanteen monimutkaisuudesta. Parempaakaan en nyt saanut aikaan, kun Jorma hoputti.
    ______________

    Pakko vielä jatkaa tarinaa lainauksella omasta vanhasta tekstistäni:

    Alkkulan kokouksen 1875 jälkeen suhtautuminen muihin herätysliikkeisiin nousi uudelleen keskusteluun. Uusevankelisuus oli tällä välin radikaalistunut uskovien yhteisöä korostavaksi, jolloin lestadiolaisuus näki yhteistyön mahdollisuuden uudessa valossa. Myös muihin ”hengellisyyksiin” suhtauduttiin varsin avarasti. Tämä ”allianssihenkinen” tunnustelu ajoittui suunnilleen kymmenvuotiskauteen 1875 – 1885.

    Mainittua ”allianssihenkeä” edustivat tällöin lähinnä ”säätyläiset” ja enin osa lestadiolaispapeista. Se sai tukea myös Juhani Raattamaalta ja Erkki Antilta. Useimmat maallikkosaarnaajat lienevät kuitenkin vastustaneet, samoin ehkä rivijäsenet (tästä ei kuitenkaan liene dokumentteja).

    Raattamaa kirjoittaa 1877 Fogmanille:

    ”Vieläpä toivokaamme, että kaikki heräykset viimein yhdistyvät, sekä valtakirkosta erkaantuneet, että uudestakastajat, metodistit, Hedbergit; vieläpä mailman joukosta erkaantuneet Kirkon yhteydessä olevaiset elävät kristityt. Että kaikki rakastaisit keskenäns, nimitettäköön millä nimellä tahansa, että kuin kaikissa vakoissa on yhdenkaltainen hapatus, niin sotkekoon leipojat yhdeksi taikinaksi. Herran sanan jälkeen näitä olen esitellyt.”

    Myös kuuluisessa ”naissaarnaajakirjeessään” P. O. Grapelle 1878 (jota on käsitelty myös Mauri Kinnusen verkkoesseessä ”Kadonneen jäljillä…”) Raattamaa kirjoittaa:

    ”Kiitoksia kirjan edestä, jonka olen saanut tässä kuussa. Oulun kristittyin mieltä olette kirjottaneet että kävisin Oulussa. En saata kieltää enkä vakaisesti luvata, tapahtukoon Jumalan tahto. — Mitä olet sanonut Hedbergiläisistä meidän seuralle, niin se on oikein ymmärretty, sillä kaikki heräykset pitäisit yhteen sulaaman ehkä paljon on työtä koota taikinaa monesta vakasta ja sotkea yhdeksi taikinaksi. Saattakoon Herra sanansa jälkeen kaikkia muita lampaita yhteen lammashuoneesen ja tehköön Kristuksen palveliat työtä sen päälle että kaikki heränneet yhdistyisit ja pysyisit yhteenliitettynä Kristuksen lain siteellä, joka on täydellisyyden side!”

    Waldenströmiläinen vapaakirkollisuus askarrutti lestadiolaisia niin, että päätettiin yrittää yhteyksien solmimista paikan päällä Tukholmassa. Matkalle päätettiin lähettää kolme ruotsintaitoista saarnaajaa: Anders Hedlund, Isak Palohuornainen ja Gustaf Adolf Sundström. Hedlund kuitenkin kieltäytyi ja lopulta matkalle lähtivät Sundström ja Palohuornainen kahdestaan juhannuksen alla 1884. Heidän oli määrä tavata myös prinsessa Eugénia.

    Matka meni myttyyn monin tavoin. Eugénia oli kyllästynyt odottamaan ja poistunut Tukholmasta. Waldenström oli tapaamisessa matkinut ”hihhulihyppyjä” eikä seurojen henki muutenkaan tuntunut oikealta. Raportissaan Raattamaalle matkalaiset kirjoittivat:

    ”Synteinanteeksi saamisen julistus ei näy eikä kuulu. Jos Waldenström on kirjoittanut että Kirkko papit, on heittäneet taivaanvaltakunnan avaimet merreen, niin täytymme met sanoa ettej nämät saarnajat ole vielä niitä sieltä hakeneet pois/ ja jos niistä puhuu niin kattelevat suurilla silmillä, ja sanovat ja, ja, vaan ejvät tee niistä tämän enämpi asia.”

    Käytännössä yhteyspyrkimykset Waldenströmin kanssa päättyivät tähän. Mathilda Fogman oli tulokseen hyvin pettynyt, mutta matkasta kieltäytynyt Anders Hedlund sitäkin iloisempi.

    Tuntuu, että Tukholman tunnustelijoiksi oli valittu mahdollisimman epäsopivat miehet (pitäisikö epäillä sabotaasia ) Matkasta kieltäytynyt Anders Hedlund painatti 1889 ”sekaoppisuutta” kritisoivan traktaatin ja liittyi hajaannuksessa esikoisiin. Sundström liittyi myöhemmin uusheräykseen. Palohuornainen ei kaiketi liittynyt esikoisiin, vaikka olikin Jällivaarasta kotoisin. Liittyikö mihinkään, sitä en tiedä.

    Tämänkin jälkeen esiintyi joitakin yhteysyrityksiä, esim. Erkki Antin ja Oskar Lanton kirje D. L. Moodylle 1893. Tunnustelut eivät lopultakaan johtaneet tulokseen ja ”allianssi-innostus” unohtui samoihin aikoihin kun liikkeen oma hajaantumiskehitys kävi ilmeiseksi.

  8. Niukkasen kommenttia täytyy kommentoida sillä, että Paul Peter Waldenström oli noihin aikoihin lähdössä uusevankelisuudesta omille teilleen. Hän oli muuten filosofian tohtori ja pappisvirassa vain lyhyen ajan, seurakuntavirassa ei ollenkaan, vaan kouluvirassa. Hän toimitti Roseniuksen kuoleman jälkeen vuoden verran uusevankelisten lehteä, mutta etääntyi sitten oman sovitusoppinsa takia sekä liikkeestä että Ruotsin kirkosta. Sovitusoppinsa hän julkaisi 1872, omat ehtoolliskokouksensa aloitti 1876 ja perusti Missionförbundetin eli vapaakirkon 1878.

Ilola Vuokko
Ilola Vuokko
Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.