Kirkon pitäisi puhua uskosta. Niinpä niin, tuumin viimeksi tänään lukiessani Jukka Relanderin kolumnia aiheesta. Kolumnin mukaan kirkolla on salaisuus: siellä uskotaan Jumalaan. Vaan ei siis kerrota sitä. Sen sijaan kerrotaan kaikenlaisesta hyvän tekemisestä, mikä ei ole uutinen.
Kolumnistilla itsellään tuntui olevan salaisuus. Tietääkseni hän on seurakunnan luottamushenkilö. Sitä ei ollut mainittu kolumnin lopussa olevassa henkilökuvauksessa. Tämä ärsytti minua tänään.
Sinänsä ajatus on varmaankin oikea. Kirkon pitäisi puhua uskosta. Tai ehkä elää sitä uskoa, tarjota kokemusta siitä.
Mutta ensinnäkään kukkohan ei käskien laula.
Oltuani useamman kerran papeille tarkoitetuilla ammatillisilla pastoraalikursseilla olen jäänyt miettimään kirkon työntekijöiden identiteettiä. Moni pappi pohtii, millainen pitäisi olla, mitä minulta odotetaan. Moni kokee vaikeaksi sopeutua oletettuihin odotuksiin. Miten pitää puhua? Miten sanoittaa tätä uskoa oikein? Ettei vain mene väärin ja tule sanomista.
Taustalla on tietysti myös se, mitä yliopistossa on opittu. Miten yhdistän saamani tieteellisen koulutuksen ja uskon salaisuuden? Siis niin, että se menee oikein.
Entä mitä tarkoittaa se ”oikein”?
Kovin vähän olen törmännyt tilanteisiin, joissa papeille tarjottaisiin omaa identiteettiä ja ajattelua tukevaa ohjausta. On ordinaatiokoulutus ja on pastoraalikoulutuksia, mutta, kas, kun nekin keskittyvät käytännön työhön. Missä pappi voi etsiä, epäillä ja löytää? Nimittäin vain sillä keinoin voi tulla sinuiksi uskonsa kanssa ja sitten jopa puhua siitä luontevasti.
Toisekseen, kukkoja ollaan me kaikki. Mistä ihmeestä tulee se ajatus, että kirkko puhuu tuolta jostain käsin uskostaan? Ja me täällä jossain maailman tuulissa kuuntelemme sitä. Eihän se niin mene muuta kuin siinä oudossa oletuksessa, jossa kirkko on paheksuva huivipäinen mummo ja me muut minihameisia tyttöjä väärässä paikassa.
Minä olen kirkko, sinä olet kirkko. Jokainen kastettu ja etenkin luottamuhenkilö on kirkko. Kirkko puhuu minun äänelläni ja eleilläni ja sinun. Sillä tavalla se on elävä asia.
Niin että jos nyt pohdit uskoa ja teet sen vielä ääneen, se on ihan oikein. Siitä se lähtee.
Tässä oli aiemmin Erkki Hurtigin kommentti sekä linkit Hurtigin tekemiin nauhoitteisiin hoitokokouksesta. Kommentti nauhoineen nähtävästi poistettiin. Harmi.
Linkit poistettiin minun pyynnöstä. Samalla korjasin jotain kirotusvihreitä 🙂 Tässä sitten uusi kommentti ilman linkkejä nauhoitukseen;
Torniossa järjestettiin siis kokous toukokuussa 2014. Tuon kokouksen jälkeen kävimme kesäkuun alussa aloitteestani kesäkuussa lyhyen sielunhoidollisen puhelinkeskustelun Pirin kanssa.Ennen keskustelua laitoin hänelle seuraavan tekstiviestin;
” Jt Erkki. Sähköpostisi minulle ja käymämme keskustelut vaiheistani joissa rohkaisit minua, pani minut pyytämään sinua tuekseni Tornioon. Tornioon tuli kuitenkin eri Erkki kun minkä minä luulin tuntevani. Mitä välillä on tapahtunut? Olen ollut todella rikki käyntisi jälkeen. Toivon että jotenkin avaat käytöstäsi. Jrt Erkki(23.5.2014)”
Rovasti Piri ei koskaan vastannut minulle, joten soitin hänelle 1.6.2014. Keskustelu oli lyhyt, ja Piri oli haluton käymään sitä.Hän päätti keskustelun sanomalla että “minä soitan tästä Tornioon, ja siellä kukaan ei enää suostu keskustelemaan kanssasi”. Uhkauksensa hän toteutti, ja se on siltä osin toteutunut että ainakaan ne henkilöt joille hän soitti, eivät ole sen jälkeen haluneet keskustella kanssani. Myöskään Piri ei ole halunut keskustella asioista kanssani sen jälkeen. Minä olisin ollut siihen valmis.
Kirkkolain mukaan pappi ei saa ilmaista asia eikä henkilöä joka on uskoutunut hänelle ripissä tai sielunhoidollisessa keskustelussa. Tähän Oulun tuomiokapituli otti hyvin painokkaasti kantaa kun he antoivat antoivat Pirille varoituksen. Murheellista oli Kalevasta lukea tuomion jälkeen Pirin lausunto siitä että tuomiokapituli ei ymmärrä, ja että kantelu on aiheeton. Hän kertoo myös että kokouksesta; jossa oli mukana vain 14 henkilöä, hänellä on 20 hengen allekirjoittama lausunto, jossa todetaan kokous sielunhoidolliseksi ja hänen toimineensa taidollisesti sovittelijana. Omassa vastineessaan kapitulille hänellä oli liitteenä 5 hengen allekirjoittama kirjallinen lausunto kokouksesta.
Saadessani tietoon Pirin vastineen, laitoin kapituliin täydennyksen johon liitin 2 nauhoitetta kokouksesta. Kapituli selvitti, ja totesi äänitykset lailliseksi ja käytti niitä arvioidessaan käsiteltävää asiaa. Minulla ja rovasti Pirillä on eri käsitys kokoksen luonteesta ja hänen toiminnastaan, kuten yo haastattelusta näkyy. Oman oikeusturvani kannalta oli hyvä että laillisesti nauhoitin kokouksen, ja saatoin laittaa sen kapitulille tiedoksi.
Toivon että kapitulin selkeä kannanotto siitä miten papit voivat toimia sielunhoidollisissa asioissa, olisi rakennukseksi niin minulle rakkaaksi kokemalleni herätysliikkeelle, kuin myös kirkossa yleisesti. Ihmisten on voitava luottaa kirkkomme pappeihin kaikissa tilanteissa. Kuten kapituli toteaa: Papin on oltava lojaali ensisijaisesti hänen puoleensa luottamuksellisesti kääntyneelle henkilölle sekä kirkon viran velvollisuuksille, ei muulle taustayhteisölle,
Linkki kapitulin ratkaisuun; http://www.oulunhiippakunta.evl.fi/?x20437=3101268
Vl-liikkeen kyky selvittää keskinäisiä erimielisyyksiään on täysi nolla. Miksi ihmeessä selvityksiä siis jatketaan???
Ensinnäkin, jos joku keksitään uskossaan epäillyksi ihan missään asiassa, jo pelkkä epäily tekee tilanteen hänelle epäedulliseksi: yksilö ei voi koskaan olla oikeassa, joten hän ei voi asiassa mitenkään puolustautuakaan.
Toiseksi, liikkeen historiasta johtuen, kaikki erimielisyydet katsotaan johtuvaksi ensisijaisesti uskonviaksi, joten kaikissa selvittelyissä tulee heti uskovainen – epäuskoinen – asetelma. Ei ihan mistään asiasta voi liikkeen tilaisuuksissa puhua ilman että keskustelun pohjalla kulkisi hengellinen virtaus.
Olen kuunnellut nauhat ja en voi todeta mitään muuta kokouksen luonteesta kuin että se on paljolti sanakäänteineen ja -väänteineen toisintoa 70-luvulta. Mihinpä se koira karvoistaan pääsisi…? Milloin liikkeen parissa ymmärretään noiden ”hoito”kokousten vahingollisuus? Se ei ole todellakaan mitään hoitoa, jos ihminen saatetaan ”hoidolla” sairaalakuntoon. Sitten pestään kädet hommasta ja kehotetaan hoitokokousuhreja ammattiapua. Noh, saapahan maan psykiatrinen ammattiväki asiakkaita ja ollaan näin aivan kuin työllistämässä heitä. Joku hyvä ajatuksenpoikanen siitä sentään saattaa löytyä.
Hienosti sanottu Vuokko. Minulla nousee aina karvat pystyyn kun joku kanssaihmiseni tietää yksityiskohtaisen tarkasti miten minun tulee uskoa jotta taivaspaikka olisi taattu. Jokaisella voi olla mielipiteitä muista, niin minullakin on, mutta siinä vaiheessa kun aletaan painostaa henkisesti lähimmäistä, ollaan todella kaukana siitä uskosta joka minulla on.
Itse en voisi kuvitellakaan olevani niin viisas että alkaisin toimia kuten rauhanyhdistyksissä ilmeisesti edelleen toimitaan. Keksitään joku mielivaltainen asia josta sitten painostetaan ihmistä tekemään parannusta. ”Syntien” lista taitaa edelleen olla melkoisen pitkä ja yksityiskohtainen vaikka onkin varmaan jossain määrin rauhoittunut takavuosien hulluuksista. Kyseessä ei ole mikään muu kuin henkinen väkivalta joka perustunee sairaaseen ja vääristyneeseen vallankäyttöön.
Tekstistä:
”Pirin mukaan jokaisella yhdistyksellä on säännöt ja kaikkien jäsenten on toimittava suurin piirtein sääntöjen hengessä. Hänen mukaansa Erkki Hurtig ei ole toiminut yhdistyksen sääntöjen mukaan.”
Yleensä kun vl-liikkeen jäseniltä kysytään, että miksi teillä on niin paljon erilaisia sääntöjä, niin vastaus on ettei meillä ole sääntöjä. Tarpeen tullen niitä yhtäkkiä kuitenkin on. Mikä on tarkkaan ottaen se sääntö, mitä vastaan Hurtigin katsotaan rikkoneen? Epäilen, että se vanha tuttu taisteleminen ”Jumalan valtakuntaa” vastaan.
Vl-liikkeessä on usein neuvottu nuoria, että tavallaan kaikki se, mitä he pystyvät tekemään vl-uskovaisten vanhempiensa läsnäollessa, on oikein, mutta kaikki se, mikä täytyy tehdä salassa vl-uskovaisilta vanhemmilta on väärin.
Olisiko liikkeen jäsenten hyvä käyttää samaa ohjetta suhteessa valtaväestöön? Kaikki se, mitä pystytään tekemään ulkopuolisten läsnäollessa, on oikeaa ja kaikki mikä pitää tehdä salassa heiltä, on väärää. Uskoisin, että tän ajatuksen pohjalta vältyttäisiin pahimmilta kiusaamisilta ja vääryyksiltä.
Voi kun lähtisikin. Jos olemme yhdessä kirkko, niin miksiköhän me saamme kuluttaa vain penkkejä. miksiköhän meitä on mahdotonta ottaa työntekijöiden rinnalle tekemään hommia yhdessä? Miksi meitä pidetään pieniä vauvoina hengellisesti, eikä anneta edes kasvun mahdollisuuksia. Miksi papit omivat hengellisen työn?
En oikein keksi tuohon muuta ratkaisua kuin sen että jos haluaa tehdä ja toimia, pitää tehdä itsensä tarpeelliseksi. Papeilla on sellainenkin ongelma, etteivät he välttämättä keksi, mitä työtä voisi antaa ja teettää. Kun pyörittää toimintarumbaa, voi sokeutua sille kaikelle mitä voisi olla. Ehkä seurakuntalaisten kannattaisi vaan ryhtyä toimiin ja ilmoittaa, että nyt me teemme tällaista. Eri asia tietysti on, että joissakin seurakunnissa ehkä ei osata tukea seurakuntalaisten tekemistä tai ei haluta sitä. Enimmäkseen kuitenkin epäilen kiireen aiheuttamaa näköalan puutetta.
Freija Özcan: ” Tietääkseni hän [Jukka Relander) on seurakunnan luottamushenkilö. Sitä ei ollut mainittu kolumnin lopussa olevassa henkilökuvauksessa. Tämä ärsytti minua tänään. – – Miten yhdistän saamani tieteellisen koulutuksen ja uskon salaisuuden? Siis niin, että se menee oikein.”
En varmasti ole oikea henkilö kommentoimaan näitä asioita, mutta kun seurakunnan luottamushenkilön kolumni saa ärtymään, voisit kysyä häneltä, miten hän itse ja muut seurakunnan luottamushenkilöt toimivat seurakunnan asioista päättävinä, että evankeliumi ja heidän uskonsa Jumalaan kuullaan ja nähdään myös seurakuntalaisten arkipäivässä. . Perheessämme tieteellinen koulutus on yhdistetty uskoon Julia Kristevan tavoin: maailma ja luonto on täynnä ajatuksia, jotka vain odottavat löytämistään ja ajatelluiksi tulemistaan .
Mielenkiintoinen kolumni.
Tämä: ”Taustalla on tietysti myös se, mitä yliopistossa on opittu. Miten yhdistän saamani tieteellisen koulutuksen ja uskon salaisuuden? Siis niin, että se menee oikein.”
Tai tämä: ”On ordinaatiokoulutus ja on pastoraalikoulutuksia, mutta, kas, kun nekin keskittyvät käytännön työhön. Missä pappi voi etsiä, epäillä ja löytää? Nimittäin vain sillä keinoin voi tulla sinuiksi uskonsa kanssa ja sitten jopa puhua siitä luontevasti.”
Miksi koulutus on yleensä tuollainen jättäen papin näköjään pulaan? Eikös varsin monet seurakuntalaiset etsi, epäile ja kenties ja toivottavasti löytävät uskonsa ilman kyseistä koulutustakin?
Minua kolumnin luettuani askarruttaa nykytilanne eli mihins pappeja yleensä tarvitaan, jossei vaikkapa ihan vain Sanan julistamiseen sellaisena, kuin Raamatusta sen löytää, ole se ”oikein”? Miksi se tuottaa papille vaikeuksia?
Kolumni on vähän merkillinenkin herättäen tavisseurakuntalaisessa lähinnä kysymyksiä, joista tässä vain muutama.
En oikeastaan kritisoi koulutusta, koska se antaa hyvin monenlaisia eväitä ja näkökulmia ajatteluun. Ongelma on enemmän siinä, miten koulutusta sovelletaan oikeaan elämään. Lisäksi kristillinen elämä on kaikille pitkä matka, jonka aikana joutuu useinkin pohtimaan omaa suhdettaan uskoon ja muuttuneita ajatuksiaan eri elämäntilanteissa. Jos nyt on pappi, sellaisen pohtimisen tilanteet ja tuen saaminen niihin ovat aika vähissä.
Mutta toisaalta voikin olla ettei papilta todellisuudessa odoteta aina valmista vastausta ja kaiken hallintaa. Ehkä olisikin parempi, että seurakuntalaiset ja papit voisivat pohtia ja etsiä yhdessä uskoa ja rakentua siitä yhdessä.
Freija Özcan: ” Ehkä olisikin parempi, että seurakuntalaiset ja papit voisivat pohtia ja etsiä yhdessä uskoa ja rakentua siitä yhdessä.”
Pappien mahdollisen ”jeesus-syndrooman” vuoksi suosittelen, että pohtiminen ja etsiminen hoidetaan osallistavien ryhmätyötekniikoiden avulla.
Kiistän jyrkästi olevani kirkko. Kirkko on pyhien yhteisö jossa evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein jaetaan.
Kirkko on pyhien yhteisö… Kirkollahan on monta tehtävää, joiden jakaminen eri osiin voisi karkeasti ajatella olevan sisällä olevien ruokkiminen ja ulkona olevien Evankelioiminen.
Kristuksen ruumis ja Ylkän morsian ovat jollain tasolla kuvaa Kirkosta ja samassa yhteydessä, kuin mies ja nainen, jotka elävät yhdessä ja synnyttävät lapsia. Puhutaan myös Jumalan perhekunnasta. Kuten perheessä yleensä, siinä on monia eri jäseniä, joiden elämä ja työ ei ole individualistista itsensä toteuttamista vaan yhteistä tekemistä ja olemista. Ehtoollinen on perheateria, jossa kokoonnumme yhteen nykyisten ja jo poisnukkuneiden pyhin kanssa.
Näköalat voisivat olla helpompia käsitellä, jos kaikki ymmärtäisivät Kirkon olemuksen maailmassa. Luulen, että se on suurelta osalta seurakuntalaisia hukassa.
Mistä muutos nykyiseen? Se on se iso kysymys, johon en osaa vastata. Maranata.
Vetoan Facebookin antamiin tietoihin. Sieltä löytyy kymmenittäin pieniä ja suurempiakin epävirallisia ryhmittymiä joissa kekustellaan myös vakavasti uskosta, uskonnollisuudesta, uusista oivalluksista, olemisen vaikeudesta pappina jne jne.
Luulen että tuollaisia piirejä löytyy kymmenittäin sekä F-bookissa että sen ulkopuolella . Sellaiset yksityiset ystävien tai puoliystävien yhteisöt ovat niitä joissa keskustellaan keskeisistä ja identiteettiä kehittävistä asioista.
Aikuisiän ystävyydet syntyvät opiskeluaikoina ja siksi opiskelukavereista muodostuneet ryhmät elävät aikuisystävinä ollessaan oleellisia persoonallisuuden muodostukselle eikä niihin ulkopuoliset pääse helposti mukaan.
Noita piirejä ei pidä tehdä julkisiksi areenoiksi, ne menettävät taikansa kun niistä tulee foorumeita julistukselle.
Jolla ei ole tuollaista epävirallista yhteisöä on valitettavassa asemassa. Aikuisena on vaikeata löytää uusia ystäviä joiden kanssa voi inttiimisti kokoontua ja parantaa maailmaa .
Kursseja voi suunnitella sellaiseen suuntaan jossa annetaan tärkeiden teemojen olla ja kokoonnutaan ryhmänä tuulettamaan ajatuksia kokemusten pohjalta ja ilman kummempaa jälkiraportointia. Siis tehokkuus porttikieltoon. Siis henkilökohtaisen elämän aivoriihejä.