Sanan voimasta

Kysyin koululaisilta, mikä heidän mielestään on ihmisen voimakkain kehonosa. Ensimmäinen vastasi ”jalat, kun niillä juostaan.” Toinen vastaus oli ”kieli, kun sillä puhutaan kaikki sanat.” Olin samaa mieltä. Fysiologisesti mitattuna vastaus on varmaan jokin aivan muu, mutta kieli on voimakas, koska se iskee pintaa syvemmälle – hyvässä ja pahassa. Sanoissa on voimaa.

Muistatko sinä elämäsi varrelta sanoja, jotka ovat aivan kuin syöpyneet mieleesi? Minä pystyn tavoittamaan muutamia lauseita, jotka ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni. Yksi on mummoni lause, jolla hän kuvasi kiitollisuuttaan, kun olin ollut hänelle avuksi: ”Ihan oot ku enkeli, vaikka jalat maata viistää!” Sanat vahvistivat tietoa siitä, että olen hyvä ja tein jotain, mistä oli mummille iloa.

Toinen lause on muisto lukioajoilta, kun herätykseen tulleena olin jakanut koulun aamunavauksessa evankeliumia. Koulutoverini sanoi: ”On sulla varmaan muutenkin uskonnon numero aika hyvä, ettei tartte sen takia mielistellä.” Ymmärsin, kuinka monella tavalla viestiä ja sen tarkoitusperiä voidaan ymmärtää.

Kolmas hyvin mieleeni jäänyt lause on ystäväni ja työtoverini suusta, puhelusta, joka muutti elämäni suuntaa: ”Mä kysyn vielä kerran ja sen jälkeen jätän sut rauhaan: Ootko sä ihan varma, että et tule tänne (Viroon töihin)?” En ollut, vaikka olinkin aiemmin kieltäytynyt lähtemästä. Sanat käynnistivät lähtökipuilun, jonka tuloksena viimeiset 12 vuotta ovat kuluneet Virossa.

Sanoissa on voimaa. Kuulemamme sanat muokkaavat ymmärrystämme itsestämme, toisistamme ja kaikesta meitä ympäröivästä. Tyrmäävä esimerkki tästä on uutinen muutaman vuoden takaa. Maassa, jonka muistelen olleen Yhdysvallat, oli eräästä perheestä tehty lastensuojeluilmoitus. Paikalle menneet viranomaiset löysivät kodista laiminlyödyn ja kaltoin kohdellun pikkutytön, joka ei osannut kysyttäessä sanoa nimekseen muuta kuin ”idiootti”. Se oli sana, jolla häntä useimmin oli kutsuttu.

Raamatun mukaan ”kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä.” (Jaak. 3:8) Olen tämän usein omakohtaisesti kipeästi kokenut: en osaa hallita kieltäni ja helposti sanat lipsahtavat jo ennen kuin olen ehtinyt miettiä, onko sanoittamani asia kovin viisasta, tarpeellista tai rakentavaa. Ajoittain kuitenkin yritän miettiä ja kuulostella, millaista viestiä toisille välitän. Kuuluuko sanoistani kunnioitus vai asetunko toisen yläpuolelle? Onko se, mitä sanon, totta? Seisonko sanojeni takana, tarkoitanko tätä todella? Onko tätä tarpeen sanoa, onko se hyödyksi, iloksi tai rakennukseksi kenellekään? Luther kehottaa kahdeksannen käskyn selityksessään puhumaan lähimmäisestä hyvää ja näyttämään toiset parhaimmassa mahdollisessa valossa. Tätä kielikoulua käyn varmaan elämäni loppuun asti.

Oman kamppailuni ohella olen surullisena seurannut, kuinka toisten julkinen pilkkaaminen ja solvaaminen tuntuu olevan uusi muoti-ilmiö. Ilkeästi puhumisesta toiselle tehdään viihdettä mm. niin sanotun roastaamisen kautta. Ihan sama, vaikka väitettäisiin kaiken tapahtuvan hyvässä hengessä: sanat ovat sanoja ja niillä on voimaa. Lehtien otsikot muotoillaan usein tarkoituksella siten, että niistä tulee kärjistäviä ja loukkaavia. Se kuulemma myy. Ilmiö on hyvin kahtiajakautunut: yhtäältä vahvistetaan ilkeästi puhumisen kulttuuria, toisaalta me too -kampanjassa ja muissa kohuissa puhutaan paljon sanan vallasta ja sanoilla alistamisesta. Olen hämilläni, enkä ymmärrä, mihin tällä oikein pyritään.

Raamatusta näemme, että Jumala puhuu meistä, kauniisti. Totta, on siellä muunkinlaisia ilmaisuja, usein ihmisen toimintaan suuntautuvaa karuakin kritiikkiä. Mutta niin paljon on rakkaudellisia, arvon antavia ja tärkeiksi tekeviä sanoja. Jo luomisen alusta alkaen näemme Sanan valtavan voiman: Sanallaan Jumala luo maailman, ja katsoessaan kaikkea luotuaan Hän ajattelee – ehkä sanookin: ”kaikki on hyvää”. Omassa kielikoulussani kysyn: Minkälaista maailmaa minä haluan olla omilla sanoillani luomassa? Saastutanko sitä vai muutanko kauniimmaksi?

Teksti ja kuva: Titta Hämäläinen, Lähetysseuran ulkomaantyöntekijä Virossa

Kuvateksti: Katutaiteessa sivutaan sanojen voimaa: "Mutta ennen vanhaan tarttolaiset opiskelijat joutuivat daamin solvaamisesta kolmeksi päiväksi putkaan miettimään tekosiaan".


 

2 kommenttia

  • Jouni Parviainen sanoo:

    Titta Hämäläinen: “Onko se, mitä sanon, totta? Seisonko sanojeni takana, tarkoitanko tätä todella? Onko tätä tarpeen sanoa, onko se hyödyksi, iloksi tai rakennukseksi kenellekään?”

    Minulle on opetettu, että kiitos pitää sanoa välittömästi aiheen ilmaantuessa. Siis: Kiitos blogin pohdinnasta. Se toi mieleeni monia vahvoja, minua kantaneita ja edelleen kantavia sanoja.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Joskus hyvässä seurassa mieleeni tulee joku hauska vitsi. Siinä sitä on aina pohdittava ensin; onko tämä sopiva kerrottavaksi tässä porukassa ja millaisia mielleyhtymiä se heissä voi saada aikaan. Joku juttu, jossa sinänsä ei ole mitään pahaa, saattaa kuitenkin viedä keskustelua huonoon suuntaan. Siitä mihin suuntaan keskustelu siitä lähtee, on minun vastuullani. Jotkut jutut on paras jättää kertomatta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Missioblogi
    Missioblogi

    Missioblogin kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseurasta. He kertovat maailmanlaajan kirkon näkökulmasta globaaleista murroksista, kirkosta ja ihmisestä kaiken tämän keskellä. * Viron alueen nuorten Raamattu- ja lähetyskurssien vastaava Titta Hämäläinen * Viestintäjohtaja Iiris Kivimäki * Nepalin kirkollisen työn koordinaattori Elina Lind * Latinalaisen Amerikan kirkollisen työn koordinaattori Riikka Leskinen * ihmisoikeusasiantuntija Tytti Matsinen * ulkomaantyön johtaja Tero Norjanen