Taakseen katsoen näkee vain taaksepäin

Kirkko toimisi viisaasti, jos se oma-aloitteisesti luopuisi avioliittoon vihkimisoikeudesta. Tällä kannalla olin jo silloin, kun sain palkkani ev.-lut. kirkon keskushallinnosta. Ääneen lausuin kantani tosin vain talon sisäisissä keskusteluissa, koska asia ei kuulunut omalle vastuualueelleni. Ei ollut yllättävää, etten saanut kannatusta näkemykselleni. Hiukan turhautti kuitenkin se, että – erityisesti teologien keskuudesta – en saanut pohdinnoilleni myöskään ymmärtämystä. Lohtunani oli, että taaksepäin katsovat näkevät vain taaksepäin.

Näin ajattelen: Kirkon tulisi esittää, että samalla kun kirkko ja muut uskonnolliset yhdyskunnat luopuvat vihkimisoikeudestaan, avioliittoon vihkimisestä ylipäänsä – siis myös maistraateissa – luovuttaisiin kokonaan.  Avioliitot solmittaisiin sen osapuolten yhteisestä kirjallisesta hakemuksesta ja yhteiskunnan viranomainen (maistraatti tms.) toteaisi asianomaisten yhteisen tahdon ja vahvistaisi kansliapäätöksellä avioliiton. Tämän jälkeen aviopuolisot juhlistaisivat asiaa haluamallaan tavalla. Kirkollinen siunaamistoimitus suurin juhlamenoin tai yksinkertaisena perhejuhlana olisi sitten kirkon jäsenilleen tarjoama elämän kohokohta. Näin myös toimituksen uskonnollinen tai muu jäseniä elähdyttävä sisältö korostuisi. Toimituskaavoja ja  -malleja voisi olla viljalti erilaisia. Samalla kirkolle avautuisi uusia mahdollisuuksia viestittää sen kristillisinä, hyvinä ja tavoiteltavina pitämiä yhteiselämän ohjeita ja pelisääntöjä.

Ajatus siitä, että kirkko voisi välttää ongelmat, kun se saa uudessakin tilanteessa itse päättää kirkollisen vihkimisen edellytyksistä, on itsepetosta tai vähintään sinisilmäisen naiivi. Seuraava ottelu käydään näet kirkollisen vihkimisen edellytyksistä uudessa tilanteessa ja kirkkoa lyödään taas oikealta ja vasemmalta, tauotta.

Ns. tasa-arvoisesta avioliittolaista peistä taitettaessa useimmat väittelijät näyttävät tyystin jättävän huomiotta, mikä avioliitto nykyisen lainsäädännön valossa on. Samalla jää huomaamatta, kuinka johdonmukainen jatko pitkäaikaiselle kehitykselle samaa sukupuolta olevien liiton hyväksyminen lainsäädännössä on.  Erityisen harhaan osuvaa on pohtia samaa sukupuolta olevien sukupuolielämää ja sen toteuttamista. Kiihkeimpien keskustelijoiden ”penetraatiokeskeinen” parisuhdekäsitys on hämmästyttävä.

Avioliittolain mukainen liitto on viranomaisen vahvistama sopimus, joka sisältää oikeudellisia, taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia ja velvollisuuksia sen osapuolten kesken. Sen käyttöalaa rajoittaa muutama seikka: sen osapuolten tulee olla täysi-ikäisiä ja eri sukupuolta ja lisäksi järjestely voi koskea samanaikaisesti vain kahta henkilöä. Avioliiton solmiminen tai avioliitossa eläminen ei –toisin kuin viitisenkymmentä vuotta sitten vielä – sisällä vaatimusta, että sen osapuolten välillä tulisi olla sukupuolisuhde ja sukupuolista kanssakäymistä, eikä se myöskään rajoita sellaisten suhteiden olemassaoloa avioliiton ulkopuolisten osapuolten kesken. Kun sellaisia edellytyksiä asetetaan, ne perustuvat avioliiton osapuolten yhteiseen tahtoon ja sopimukseen, jonka arviointi ei kuulu muille. Sama koskee ns. rekisteröityjä parisuhteita lukuun ottamatta sitä, että sen osapuolten tulee olla samaa sukupuolta. Pohdinta osapuolten sukupuolielämän muodoista kertoo vain pohtijan omasta mielikuvituksesta ja sen pohjavireistä.

Toki on niin, että ”perinteisen avioliiton” malli eri muodoissaan on murroksessa ja muutoksen alla. Mutta muutos on ollut pitkään käynnissä eikä ajankohtainen avioliittokeskustelu ole tuonut siihen mitään dramaattista uutta.

  1. Edellä arveltiin sitä mahtaisiko mikään muuttua siinä, kuka sitten katsoisi voivansa siunata minkäkinlaisen parin. Varmasti ei muuttuisi. Tässä olisi se mahdollisuus, että seurakunnan yhteystiedoissa sitten mainittaisiin, kuka pappi on valmis minkäkinlaiseen omantunnon tekoon ja ymmärrykseen. Onhan nytkin olemassa tilanne, missä kaikki papit eivät hyväksy toiseen kertaan avioon meneviä, mutta kuitenkin vihkivät. Sama tilanne on alttarilla, missä sisäisesti syrjäsilmällä katsotaan naispuolta, mutta kuitenkin viran järjestyksen puolesta kestetään puhumattakaan siitä, että kirkossa toimii pappeja , jotka eivät sisäisesti hyväksy koko seurakuntaa oikeaksi Jumalan seurakunnaksi.

  2. Nykyisin monissa Euroopan maissahan maistraatissa käynti laillistaa liiton ja sitten halutessa voi ottaa kirkon siunauksen. Miksi se täällä on niin vaikea hyväksyä, ihmettelen.

    Tätä minäkin yleiseksi käytännöksi ehdottaisin – siviilivihkiminen ja halutessa kirkon/muun kristillisen yhteisön siunaus. Tosin jaan kyllä myös Jusun mielipiteen siitä, että sitten alettaisiin riidellä saako kirkko SIUNATA homoparin avioliiton vai ei. Eli vaikka kirkko luopuisi vihkimisoikeudesta, saatettaisiin asiassa silti joutua ojasta allikkoon.

    • OK, tässä se tulee. Ehdotan, että pappeus nykymuodossaan lakkautetaan ja papinvirat muutetaan teologin tai mieluummin kirkkohumanistin viroiksi. Perustelut:
      – Uuden testamentin mukaan käikki kristityt ovat pappeja.
      – Teologisissa tiedekunnissa annettava koulutus on monipuolinen paketti humanistisia tieteitä, mutta varsinaista teologista ainesta siinä on aika vähän. Silti ihan hyödyllinen seurakuntatyössä.

  3. En ymmärrä blogistin ehdotusta siitä, että kirkko luopuisi vihkimisoikeudesta ja että tämän myötä luovuttaisiin myös maistraatissa vihkimisestä. Naimisiin meneminen tapahtuisi hakemuksen kautta. Jos pari haluaisi seremonian, se voisi tapahtua vain uskonnollisen yhdyskunnan toimesta.

    Miksi maistraatissa vihkimisestä pitäisi luopua? Onko idea se, että uskonnollisille yhdyskunnille luovutetaan monopoli ja yksinoikeus vihkiseremonioihin? Miksi näin pitäisi olla?

    Olisiko kuvio sitten se, että jos pari haluaa juhlallisen vihkimisen seremonioineen niin heidän on pakko valita uskonnollisen yhdyskunnan toimittama vihkiminen? (joka ei siis kuitenkaan olisi virallinen, vihkimisoikeuteen perustuva vihkiminen. Naimisiin meneminen kun tapahtuisi ”virallisesti” hakemuksella). Niille, jotka eivät halua kirkollista vihkimistä, tai jotka eivät voi saada kirkollista vihkimistä (samaa sukupuolta olevat parit) ei olisi juhlallista seremoniaa ollenkaan. Miksi? Uskoisin että useimmat/monet haluavat juhlallisen seremonian. Miksi heille ei haluttaisi suoda juhlallista seremoniaa? Naimisiin meneminen on monille suuri juhla, johon kutsutaan sukulaisia, ystäviä jne., ja joiden keskeinen osio on vihkimisseremonia.

    Maailmassa on pilvin pimein maita, joissa toimitetaan maallinen vihkiminen maistraatissa, ja joissa voi tämän lisäksi myös saada kirkollisen vihkimisen kirkossa, jos kuuluu kirkkoon tai jos jompikumpi puolisoista kuuluu kirkkoon. Esim. Ranskassa on tämä tilanne.

  4. Sari. Eihän Voipio juhlintaan ehdottanut mitään muutosta. Hänhän kirjoittaa, etttä ”Avioliitot solmittaisiin sen osapuolten yhteisestä kirjallisesta hakemuksesta ja yhteiskunnan viranomainen (maistraatti tms.) toteaisi asianomaisten yhteisen tahdon ja vahvistaisi kansliapäätöksellä avioliiton. Tämän jälkeen aviopuolisot juhlistaisivat asiaa haluamallaan tavalla.”

  5. Tarja,

    Kyllä Voipio käsittääkseni nimenomaan ehdottaa muutosta. Käsittääkseni hän ehdottaa sitä, että naimisiin mentäisiin kirjallisesta hakemuksesta, josta annetaan kansliapäätös. Virallinen (maallisen lain edessä) vihkiminen tapahtuisi siis tällä tavalla kirjallisesti ja se koskisi kaikkia. Pareja ei enää vihittäisi maistraatissa tapahtuvalla seremonialla, kysymyksineen jne. Toinen muutos olisi se, että kirkko luopuisi virallisesta vihkimisoikeudestaan, mikä tarkoittaa sitä, että kirkollinen vihkiminen ei olisi enää maallisen lain edessä virallinen vihkiminen. Se olisi vain uskonnollinen seremonia eli uskonnollinen vihkiminen. Ne jotka menisivät uskonnollisesti naimisiin papin edessä (kysymyksineen, sormusten antamisineen jne.seremonioineen) olisi solmittava avioliitto myös kirjallisesti hakemuksesta, jos he haluavat olla naimisissa myös virallisesti.

    • Kiitos keskustelijoille. Mukavaa, että kolumnini on herättänyt ajatuksia.

      Yksi lisänäkökohta: Avioliittoon vihkiminen on ainoa valtion viranomaisen suorittama erityinen seremoniallinen oikeudellisen olosuhteen vahvistamistapahtuma. Kun siviilivihkiminen tuli mahdolliseksi, otettiin käyttöön kirkollista toimitusta vastaava ”maallinen” toimitus. Itse oikeustoimen syntymisen kannalta maistraatin virkamiehen vihkimistoimituksella ”kehotuspuheineen” ei ole mitään merkitystä. Se on pelkkä yksittäinen muotomeno, joka on historiallinen jäänne.

    • Hei Risto,

      Kiitos lisänäkökulman antamisesta.

      On varmasti totta, kuten sanot, että itse oikeustoimen syntymisen kannalta maistraatin virkamiehen vihkimistoimituksella ”kehotuspuheineen” ei ole mitään merkitystä.

      Olen kuitenkin eri mieltä siitä, että maallinen vihkimistoimitus olisi kuitenkaan, kuten sinä asian esität, ”pelkkä yksittäinen muotomeno” ja ”historiallinen jäänne”. Minut itseni on vihitty maistraatissa ja seremonialla ja maistraatin virkamiehen puheella oli minulle, puolisolleni ja paikalla olleille sukulaisille hyvin suuri merkitys. Olimme kaikki liikuttuneita. Olen ollut läsnä (sukulaisen tai ystävän ominaisuudessa) myös muissa maallisissa vihkimistoimituksissa, sekä Suomessa että ulkomailla. Niillä on ollut hyvin suuri merkitys vihittäville puolisoille ja meille kaikille läsnäolijoille.

      En ymmärrä tällaista ”pelkkä muotomeno/ historiallinen jäänne”-puhetta ja mielestäni se on asiatonta ja vähättelevää. Kirkolla ja uskonnollisilla yhteisöillä ei ole monopolioikeutta vihkiseremonioiden järjestämiseen. Maalliset seremoniat voivat merkitä asianosaisille aivan yhtä paljon kuin uskonnolliset seremoniat niihin osallistuville. Maistraatin/tuomarin vihkitoimitus (paitsi Suomessa myös monissa muissa maissa) merkitsee erittäin paljon monille ihmisille eikä se ole (heille) mikään vähäpätöinen ja triviaali muotomeno.

    • Osmo, onhan se nyt erikoista, että joku ylimielisyydessään haluaisi kieltää kaiken vihkimisen.

      En ole koskaan puuttunut sinun vapaamuurariusuuteen kuulumista, mutta rehellisesti sanoen, on se vähintään omituista, että haluttaisiin tämmöinen vihkimiminen kyseenalaistaa.

      Että minusta se on eriarvoisuuden halua.

    • Sonja. Vierastan sitä, että papeista tehdään juridisia toimijoita. Juridiikka kuuluu maalliselle regimentille. Sen sijaan avioliiton kirkollinen siunaaminen on kirkon ja teologien alaa. Siksi avioliiton juridinen solmiminen maallisille viranomaisille ja hengellinen siunaaminen tahtomisineen ja rukouksineen kirkolle. Tämä koskee siis kirkon jäseniä. Kirkkoon kuulumattomat voivat toki järjestää omanlaisiaan juhla- ja vihkimenoja. Vapaa-ajattelijat varmaan ovat innokkaita tekemään omat menonsa kannattajilleen.

    • Sonja. Vapaamuurarius on ihan eri asia kuin kysymys avioliittoon vihkimisestä. Mitä se tähän keskusteluun kuuluu?

Risto Voipio
Risto Voipio
Helsinkiläinen juristi ja KTT h.c., joka toimii useiden apuraha- ja kulttuurisäätiöiden ja yhteisöjen puheenjohtajana tai vastuuhenkilönä.