Kirkko toimisi viisaasti, jos se oma-aloitteisesti luopuisi avioliittoon vihkimisoikeudesta. Tällä kannalla olin jo silloin, kun sain palkkani ev.-lut. kirkon keskushallinnosta. Ääneen lausuin kantani tosin vain talon sisäisissä keskusteluissa, koska asia ei kuulunut omalle vastuualueelleni. Ei ollut yllättävää, etten saanut kannatusta näkemykselleni. Hiukan turhautti kuitenkin se, että – erityisesti teologien keskuudesta – en saanut pohdinnoilleni myöskään ymmärtämystä. Lohtunani oli, että taaksepäin katsovat näkevät vain taaksepäin.

Näin ajattelen: Kirkon tulisi esittää, että samalla kun kirkko ja muut uskonnolliset yhdyskunnat luopuvat vihkimisoikeudestaan, avioliittoon vihkimisestä ylipäänsä – siis myös maistraateissa – luovuttaisiin kokonaan.  Avioliitot solmittaisiin sen osapuolten yhteisestä kirjallisesta hakemuksesta ja yhteiskunnan viranomainen (maistraatti tms.) toteaisi asianomaisten yhteisen tahdon ja vahvistaisi kansliapäätöksellä avioliiton. Tämän jälkeen aviopuolisot juhlistaisivat asiaa haluamallaan tavalla. Kirkollinen siunaamistoimitus suurin juhlamenoin tai yksinkertaisena perhejuhlana olisi sitten kirkon jäsenilleen tarjoama elämän kohokohta. Näin myös toimituksen uskonnollinen tai muu jäseniä elähdyttävä sisältö korostuisi. Toimituskaavoja ja  -malleja voisi olla viljalti erilaisia. Samalla kirkolle avautuisi uusia mahdollisuuksia viestittää sen kristillisinä, hyvinä ja tavoiteltavina pitämiä yhteiselämän ohjeita ja pelisääntöjä.

Ajatus siitä, että kirkko voisi välttää ongelmat, kun se saa uudessakin tilanteessa itse päättää kirkollisen vihkimisen edellytyksistä, on itsepetosta tai vähintään sinisilmäisen naiivi. Seuraava ottelu käydään näet kirkollisen vihkimisen edellytyksistä uudessa tilanteessa ja kirkkoa lyödään taas oikealta ja vasemmalta, tauotta.

Ns. tasa-arvoisesta avioliittolaista peistä taitettaessa useimmat väittelijät näyttävät tyystin jättävän huomiotta, mikä avioliitto nykyisen lainsäädännön valossa on. Samalla jää huomaamatta, kuinka johdonmukainen jatko pitkäaikaiselle kehitykselle samaa sukupuolta olevien liiton hyväksyminen lainsäädännössä on.  Erityisen harhaan osuvaa on pohtia samaa sukupuolta olevien sukupuolielämää ja sen toteuttamista. Kiihkeimpien keskustelijoiden ”penetraatiokeskeinen” parisuhdekäsitys on hämmästyttävä.

Avioliittolain mukainen liitto on viranomaisen vahvistama sopimus, joka sisältää oikeudellisia, taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia ja velvollisuuksia sen osapuolten kesken. Sen käyttöalaa rajoittaa muutama seikka: sen osapuolten tulee olla täysi-ikäisiä ja eri sukupuolta ja lisäksi järjestely voi koskea samanaikaisesti vain kahta henkilöä. Avioliiton solmiminen tai avioliitossa eläminen ei –toisin kuin viitisenkymmentä vuotta sitten vielä - sisällä vaatimusta, että sen osapuolten välillä tulisi olla sukupuolisuhde ja sukupuolista kanssakäymistä, eikä se myöskään rajoita sellaisten suhteiden olemassaoloa avioliiton ulkopuolisten osapuolten kesken. Kun sellaisia edellytyksiä asetetaan, ne perustuvat avioliiton osapuolten yhteiseen tahtoon ja sopimukseen, jonka arviointi ei kuulu muille. Sama koskee ns. rekisteröityjä parisuhteita lukuun ottamatta sitä, että sen osapuolten tulee olla samaa sukupuolta. Pohdinta osapuolten sukupuolielämän muodoista kertoo vain pohtijan omasta mielikuvituksesta ja sen pohjavireistä.

Toki on niin, että ”perinteisen avioliiton” malli eri muodoissaan on murroksessa ja muutoksen alla. Mutta muutos on ollut pitkään käynnissä eikä ajankohtainen avioliittokeskustelu ole tuonut siihen mitään dramaattista uutta.