Taakseen katsoen näkee vain taaksepäin

Kirkko toimisi viisaasti, jos se oma-aloitteisesti luopuisi avioliittoon vihkimisoikeudesta. Tällä kannalla olin jo silloin, kun sain palkkani ev.-lut. kirkon keskushallinnosta. Ääneen lausuin kantani tosin vain talon sisäisissä keskusteluissa, koska asia ei kuulunut omalle vastuualueelleni. Ei ollut yllättävää, etten saanut kannatusta näkemykselleni. Hiukan turhautti kuitenkin se, että – erityisesti teologien keskuudesta – en saanut pohdinnoilleni myöskään ymmärtämystä. Lohtunani oli, että taaksepäin katsovat näkevät vain taaksepäin.

Näin ajattelen: Kirkon tulisi esittää, että samalla kun kirkko ja muut uskonnolliset yhdyskunnat luopuvat vihkimisoikeudestaan, avioliittoon vihkimisestä ylipäänsä – siis myös maistraateissa – luovuttaisiin kokonaan.  Avioliitot solmittaisiin sen osapuolten yhteisestä kirjallisesta hakemuksesta ja yhteiskunnan viranomainen (maistraatti tms.) toteaisi asianomaisten yhteisen tahdon ja vahvistaisi kansliapäätöksellä avioliiton. Tämän jälkeen aviopuolisot juhlistaisivat asiaa haluamallaan tavalla. Kirkollinen siunaamistoimitus suurin juhlamenoin tai yksinkertaisena perhejuhlana olisi sitten kirkon jäsenilleen tarjoama elämän kohokohta. Näin myös toimituksen uskonnollinen tai muu jäseniä elähdyttävä sisältö korostuisi. Toimituskaavoja ja  -malleja voisi olla viljalti erilaisia. Samalla kirkolle avautuisi uusia mahdollisuuksia viestittää sen kristillisinä, hyvinä ja tavoiteltavina pitämiä yhteiselämän ohjeita ja pelisääntöjä.

Ajatus siitä, että kirkko voisi välttää ongelmat, kun se saa uudessakin tilanteessa itse päättää kirkollisen vihkimisen edellytyksistä, on itsepetosta tai vähintään sinisilmäisen naiivi. Seuraava ottelu käydään näet kirkollisen vihkimisen edellytyksistä uudessa tilanteessa ja kirkkoa lyödään taas oikealta ja vasemmalta, tauotta.

Ns. tasa-arvoisesta avioliittolaista peistä taitettaessa useimmat väittelijät näyttävät tyystin jättävän huomiotta, mikä avioliitto nykyisen lainsäädännön valossa on. Samalla jää huomaamatta, kuinka johdonmukainen jatko pitkäaikaiselle kehitykselle samaa sukupuolta olevien liiton hyväksyminen lainsäädännössä on.  Erityisen harhaan osuvaa on pohtia samaa sukupuolta olevien sukupuolielämää ja sen toteuttamista. Kiihkeimpien keskustelijoiden ”penetraatiokeskeinen” parisuhdekäsitys on hämmästyttävä.

Avioliittolain mukainen liitto on viranomaisen vahvistama sopimus, joka sisältää oikeudellisia, taloudellisia ja sosiaalisia oikeuksia ja velvollisuuksia sen osapuolten kesken. Sen käyttöalaa rajoittaa muutama seikka: sen osapuolten tulee olla täysi-ikäisiä ja eri sukupuolta ja lisäksi järjestely voi koskea samanaikaisesti vain kahta henkilöä. Avioliiton solmiminen tai avioliitossa eläminen ei –toisin kuin viitisenkymmentä vuotta sitten vielä – sisällä vaatimusta, että sen osapuolten välillä tulisi olla sukupuolisuhde ja sukupuolista kanssakäymistä, eikä se myöskään rajoita sellaisten suhteiden olemassaoloa avioliiton ulkopuolisten osapuolten kesken. Kun sellaisia edellytyksiä asetetaan, ne perustuvat avioliiton osapuolten yhteiseen tahtoon ja sopimukseen, jonka arviointi ei kuulu muille. Sama koskee ns. rekisteröityjä parisuhteita lukuun ottamatta sitä, että sen osapuolten tulee olla samaa sukupuolta. Pohdinta osapuolten sukupuolielämän muodoista kertoo vain pohtijan omasta mielikuvituksesta ja sen pohjavireistä.

Toki on niin, että ”perinteisen avioliiton” malli eri muodoissaan on murroksessa ja muutoksen alla. Mutta muutos on ollut pitkään käynnissä eikä ajankohtainen avioliittokeskustelu ole tuonut siihen mitään dramaattista uutta.

  1. Ilman sarvia ja hampaita: esität mallia, jota kukaan muu ei tietääkseni kannata. Miksi luterilaisten pitäisi lyödä tässä tapauksessa hanskat tiskiin ja pettää varsin monien toiveet.

    Jos tässä on taustalla jokin ironia tai salaviisaus, jota minä en ulkopuolisena ymmärrä, niin ei sitä tarvitse sitten minulle avatakaan. Luterilaisessa kirkollisessa viestinnässä on paljon sisäänpäin lämpiävää ironiaa, jota en kykene ymmärtämään. Ei kai minun tarvitsekaan.

    • ”Ilman sarvia ja hampaita: esität mallia, jota kukaan muu ei tietääkseni kannata.”- Ilmoittaudun kannattajaksi.

    • Pulkkinen voi olla mitä mieltä tahansa Voipion ehdotuksesta, mutta kannattajia löytyy varmasti pilvin pimein, minä yhtenä heistä.

    • ”Näin ajattelen: Kirkon tulisi esittää, että samalla kun kirkko ja muut uskonnolliset yhdyskunnat luopuvat vihkimisoikeudestaan, avioliittoon vihkimisestä ylipäänsä – siis myös maistraateissa – luovuttaisiin kokonaan.” Voipio

      Nyt tässä visiossa siis ev.lut.kirkko säätäisi tälleen…Joo Matti, en minäkään näitä ymmrärrä, kaiketi, koska olen nainen.

    • Saattaahan tämä ollakin sukupuolikysymys. Ainakin osa kirkosta nimittäin opettaa, että pitää olla virallisesti naimisissa, jotta voisi harjoittaa heteroseksuaalisuutta. Näin nuoria ihmisiä höynäytetään vihiksi, mikä on heille vahingoksi, mutta eduksi valtiolle, joka näin voi sälyttää opiskelevan tai työttömän puolison sosiaaliturvan työssäkäyvän puolison niskoille. Perinteisiin arvoihinhan kuuluu, että mies elättää vaimon. Jos kuvio meneekin toisin päin, niin riitojen ja avioeron todennäköisyys on suurempi.

    • Vihkimyksistä pitäisi luopua? Köyhiä ei siis enää vihittäisi missään toisin kuin valittuja esoteerisissa veljeskerhoissa.

    • Nyt en oikein ymmärtänyt. Onko maistraatin vihkijä köyhän pappi? Ja onko se sana ”vihkiä” tässä olennaisen tärkeä?

  2. Olen myös pohtinut, mikseivät kirkko ja muut uskonnolliset yhteisöt voisi luopua vihkimisoikeudesta. Nykyinen kirkollinen vihkiminen ei ole kovin vanha käytäntö. Jostain 1500-luvulta lähtöisin. Sitä ennen sehän oli perheiden ja sukujen välinen lähinnä taloudellisiin seikkoihin perustuva sopimus. Ja historian valossa näyttää sitä ennen olleen erilaisia systeemejä jopa kirkon piirissä.

    Nykyisin monissa Euroopan maissahan maistraatissa käynti laillistaa liiton ja sitten halutessa voi ottaa kirkon siunauksen. Miksi se täällä on niin vaikea hyväksyä, ihmettelen.

    Jos tosiaan avioliitot solmittaisiin sen osapuolten yhteisestä kirjallisesta hakemuksesta ja yhteiskunnan viranomainen (maistraatti tms.) toteaisi asianomaisten yhteisen tahdon ja vahvistaisi kansliapäätöksellä avioliiton oikeuksineen ja velvollisuuksineen, ei tätä jatkuvaa ja kyllästyttävää älinää sukupuolineutraalista avioliitostakaan olisi.

  3. Piispa Eero Huovinen oli ensimmäinen kirkon johdosta (2010), joka julkisesti esitti kirkon luopumista vihkioikeudesta. Poliittisella puolella KD:n Kallis asettui tukemaan piispa Huovista. Piispa Salmi vastusti jyrkästi Huovisen kantaa. Kommentoin uutista K24:ssä: Kyllä piispa Eero Huovinen näkee asian loppuun asti.

    Jos kirkko haluaa säilyttää vihkioikeuden, se joutuu pakosta vihkimään myös omien jäsentensä sukupuolineutraalit avioliitot, kun asianomaiset sitä haluavat. Kieltäytyminen olisi tasa-arvolain vastaista.

    Ainoa viisas ratkaisu olisi (kuten olen aikaisemmin selostanut) ”Oregonin malli”, jonka mukaan kaikki parisuhteet rekisteröidään maistraatissa ja sen jälkeen asianomaiset pyytävät vihkimystä papilta tai tuomarilta, jolla on maistraatin antama vihkioikeus. Papin tai tuomarin allekirjoituksella varustettu todistus vihkimisestä toimitetaan maistraattiin, jossa parisuhde (avioliitto) lopullisesti rekisteröidään.

    Tässäkin mallissa homo- tai lesbopariskunta voi pyytää vihkimystä papilta, mutta tämä voi kieltäytyä ilman sanktioita, koska hänellä on vain oikeus vihkiä, muttei velvollisuutta.

    Tietysti on pappeja, jotka vihkivät kaikenlaisia parisuhteita, joten homo- ja lesboparit eivät tule syrjityksi.

    • Suomen valtio ei tuollaista tule edes miettimään. Ihan jo valtion tuottavuus- ja tehokkuussyistäkään.

      Ja kirkko saa tasa-arvoisen lakialoitteen hyväksymisen myötä päättää ihan itsenäisesti, miten toimii.

  4. En ole havainnut, että koskaan olisi keskusteltu transsukupuolisten avioliitosta ja sellaisen vihkimisestä. Kyseessähän on heteropari, jonka mies on nainen, (jonka sukupuolinen identiteetti on nainen), ja nainen on mies, (jonka sukupuolinen identiteetti on mies). Nykyinen avioliittolaki pitää tällaista sukupuolista suuntausta avioliiton esteenä (tietääkseni), vaikka se täyttää ”avioliiton” eli ”matrimoniumin” tarkoituksen: lasten synnyttämisen (tosin ”normaalin” vastakkaisessa muodossa).

    En ole kuullut, että tällaisia heteropareja olisi kirkossa vihitty, vaikka pitäisi (ja jos transsukupuolta pidetään avioliiton esteenä, se tulisi poistaa). Maistraatissa sellaisia on kai rekisteröity parisuhteeseen?

    Kyseessä on kuitenkin moninkerroin suurempi ryhmä kuin homo- tai lesboparien yhteenlaskettu ryhmä.

    Käsittääkseni myös samaa sukupuolta olevat parit vaihtelevat sukupuolista identiteettiään parisuhteessaan, jos niin tahtovat. Ainoa ero hetero- ja transpareihin on ”äitiys”: lasten synnyttäminen. Siinä syy homo- ja lesboparien adoptio-oikeuden haluun.

    • Kaksi kertaa luin tämän kommentin, enkä vieläkään ymmärtänyt, siksi sekavalla tavalla eerikäinen termejä käyttää.

      Kyllä kait transsukupuolisuuteen liittyen saattaisi sellainenkin olla mahdollista, että kaksi vastakkaista sukupuolta olevaa transihmistä solmii liiton, vaikka en itse ole koskaan sattunut kuulemaan. Tunnen kyllä valtavan monia transihmisiä, mutta vain sellaisia pariskuntia, joista toinen on trans. Korjatkaa, jos olen väärässä, mutta olen siinä käsityksessä, että henkilön juridinen sukupuoli ratkaisee kirkossakin. Vai saako seurakunta jostakin tietää henkilön porilashistorian, ja onko sukupuolen korjaaminen kirkossa este vihkimiselle? Itse tunnen vain sellaisia pareja, jotka ennen toisen osapuolen korjausprosessia olivat jo avioliitossa. Jotkut ovat sittemmin muuuttaneet liittonsa rekisteröidyksi parisuhteeksi, joillakin taas korjausprosessi on jätetty juridisesti loppuun viemättä,koska perhesyistä ei ole haluttu avioliiton purkautuvan.

      Viimeistä kappaletta en tajunnut alkuunkaan. Keitä ovat ne samaa sukupuolta olevat parit, jotka eivät ole transpareja eivätkä heteropareja, mutta ”vaihtelevat sukupuolta”???

    • Minä ymmärsin tämän niin, että he vaihtavat sukupuolirooleja. Näin ymmärrettynä jokainen heteropari, jossa sukupuoliroolit menevät toisin kuin keskimäärin, on transpari, ja transpareja on siinä tapauksessa varmasti enemmän kuin homo- ja lesbopareja.

    • Ihanneyhteiskunnassa tämmöisiä transpareja ei tietenkään päästettäisi naimisiin. Maistraatti tai kirkkoherranvirasto tarkistaisi verotusteidot, ja jos morsian tienaa enemmön kuin sulhanen, niin vihille ei ole asiaa. Ei myöskään siinä tapauksessa, että morsiamella on ajokortti mutta sulhasella ei.

  5. Ollakseen Katolisen kirkon sakramentti ja Meillä kinan aihe, on huomattava, ettei Jeesus määrännyt erityisiä juhlamenoja aviota varten. Ensimmäisinä vuosisatoina avioita syntyi myös ilman kirkon siunausta, mistä Tertullianus on kertonut Ad uxorem 2 9 idem, De pudicitia, 4.ä kohdassa. Ymmärrys aviosta opinkappaleena ja sen sakramenttiydestä syntyi efesolaiskirjeen pohjalta, mikä sitten Vulgataan kääntyi Sacramentum hoc magnum est ja mikä tunnustettiin ja hyväksyttiin sitten kokonaan 1100-luvulla. Siunaamattomat liitot olivat kuitenkin päteviä vuoteen 1563, minkä jälkeen asia muuttui niin, että asialle tarvittiin todistajat. On huomattava, että Tuomas Akvinolainen yhdisti avioon myös pelastuksen lahjan, mutta asian toinen puoli oli neitsyyden suuri kunnioitus ja arvostaminen. Julistamalla avion sakramentiksi kirkko sai otteen Ihmisen Capula Cornalikseen ja näin valvontavaltansa piiriin avioon kuuluvan yhtymisen, minkä kirkko sisäisesti ymmärsi kaikesta riippumatta huoruudeksi. Samalla ymmärrettiin papillisen siunauksen jonkin verran puhdistavan avioon menevien tulevia tekoja. Varmuudeksi oli tapana vielä siunata häävuode, mutta protestantit luopuivat tästä kauniista tavasta. Muitakin riittejä oli käytössä. Sitten on huomattava, että Uskonpuhdistajat katsoivat avioliiton solmimisen kuuluvan juristeille ja Luther piti sitä täysin maallisena asiana samoin kuin Calvin. Mielenkiintoista on se, että protestanttisten maitten lainsäätäjät eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä ja näin päädyttiin papillisten vihkiäisten aikakauteen. Tilanne muuttui sitten Ranskan Vallankumouksen aikaan 1791, jolloin Perustuslain yhteydessä avion muodoksi tuli pakollinen siviilitoimitus minkä lisäksi sille voitiin niin haluttaessa pyytää papin siunausta. Tämä oli siviiliavion alku. Roomalaiskatolisten keskuudessa Paavin dekreetti v.lta 1907 on julistanut tämmöiset liitot pätemättömiksi ja tietysti myös syntisiksi. Ilmeisesti siis tälläkin asialla on näin ollut Heidänkin kirkossaan syynsä. Varhaiskirkon suhdetta polygamiaan kuvaa hyvin se, että ensimmäisessä kirjeessä Timoteukselle sanotaan niin, että Piispan ja Diakonin tulee olla yhden vaimon mies. Miksi tälläisesta pitää mainita, jos asia on selvä. Näin eteenpäin katsomista on se, että avioliittosopimuksen tehtyään pari halutessaan voi pyytää kirkollista siunausta. Samalla olisi hyvä aviosopimukseen määritellä minimi lausumat siitä, miten erotilanteessa menetellään. Pari voisi säädöksen myös tehdä halutessaan laajennettuna ja näin todistettuna se antaisi perspektiiviä tuleviin rakkauden ja elämän haasteisiin. Halutessaan kirkko voi sitten jatkaa kinaansa siitä keiden sielujen puolesta Se voi ja tahtoo rukoilla ja Miksi.

  6. Kirkko toimisi viisaasti, jos se oma-aloitteisesti luopuisi Raamatusta ja kaikista muista oppi kirjoituksista kuin Jeesuksen perimätiedon pohjalta todettuihin sanomiin. Tällöin ei tämänkaltaisia ongelmakohtia olisi ollenkaan, koska Jeesuksen välittämässä Jumalan tahdossa kaikki ihmiset omaavat samanlaisen ihmisarvostuksen.

    Taakse katsoen pitäsi katsoa rehellisesti ja realistisesti.

  7. Professori Martin Schein on sanonut: ”Ihmisoikeuksiin ja perusoikeuksiin sitoutunut valtio ei saa uskoa julkisia tehtäviä kirkkokunnalle, jonka oppi on ristiriidassa ihmisoikeusajattelun kanssa niin keskeisessä asiassa kuin ihmisten yhdenvertaisuus sukupuoleen ja sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta.”

    Tässä valossa vaikuttaa siltä, että kirkon tulisi vapaaehtoisesti luopua vihkioikeidesta.

    Mutta onko seksuaalietiikka opin, muuttumattoman uskon alaan kuuluva kysymys? Nähdäkseni ei ole.

    Seksuaalietiikka ei kuulu kirkolle luovuttamattoman evakeliumin ja uskon alaan, vaan muuttuvan etiikan piiriin, lain ja rakkauden alueelle.

    Jälkimmäinen käsitys on varsin johdonmukainen paitsi sen modernin länsimaisen ajattelun kanssa, joka ei näe etiikkaa uskonnollisena kysymyksenä, myös luterilaisen teologian kanssa, jossa etiikka, myös seksuaalietiikka on ennen muuta luonnollisella moraalitajulla, järjellä ymmärrettävä asia.

    Raamatun kirjoittajien näkemys seksuaalieettisistä kysymyksistä on auttamatta vanhentunut. Toki kirkko voi pitäytyä ”kirjaimellisessa” Raamatun tulkinnassa, sekä pitää homoseksuaalisuutta syntinä sekä symbolisesti kivittää heidät syrjimällä kuoliaaksi. Toinenkin vaihtoehto on. Se joka todennäköisesti tekee enemmän oikeutta rakastavan Jumalan tahdolle.

  8. Arvostan monella tavoin herätyskristillisyyttä. Herätyskristillisyyden ikoniksi nostettu Osmo Tiililä sanoi, että ”kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan.” Tämä tulisi ottaa vakavasti.

    Onko kirkon tehtävä keskittyä konservoimaan joitakin auttamattoman epäinhimillisiä, kärsimystä tuottavia seksuaalieettisiä normeja kahdentuhannen vuoden takaa?

    Sanoiko Jumala todella niin, että heterot pelastuvat, mutta homot eivät elleivät muutu heteroiksi?

  9. Risto Voipio: ”Seuraava ottelu käydään näet kirkollisen vihkimisen edellytyksistä uudessa tilanteessa ja kirkkoa lyödään taas oikealta ja vasemmalta, tauotta.

    MINÄ EN YMMÄRRÄ. Ja huudan sen nyt suureen ääneen, koska tämä seikka on vaivannut minua koko tämän vihkiikö kirkko vaiko eikö vihi -keskustelun ajan.

    Mitä se ratkaisee, että kirkko luopuu vihkioikeudesta ja muuttuu suuren perhejuhlan järjestäjäksi, kuten Risto blogissaan kuvaa. Eikö tämä sama riitely siirtyisi siihen, kenelle kirkko tarjoaa siunaamistoimitusen suurin juhlamenoin?

    Jos siitä ei synny samanlaista riitelyä, onko blogistin oletus, että sen konservatiivit riemumielin sallivat myös homopareille vai ajatteleeko blogisti, että liberaalit ovat tyytyväisiä siihen, että homoparit suljetaan tässäkin asiassa ulkopuolelle?

Risto Voipio
Risto Voipio
Helsinkiläinen juristi ja KTT h.c., joka toimii useiden apuraha- ja kulttuurisäätiöiden ja yhteisöjen puheenjohtajana tai vastuuhenkilönä.