Mutta sen, ettei nyt enää, Kristuksen hallitessa, todellisuudessa ole olemassa mitään syntiä, kuolemaa eikä kirousta, me myös joka päivä tunnustamme apostolisessa uskontunnustuksessa sanoessamme: ”Minä uskon pyhän seurakunnan”. Sehän on suorastaan samaa kuin sanoisimme: Minä uskon, että seurakunnassa ei ole mitään syntiä eikä mitään kuolemaa. Kun ne, jotka uskovat Kristukseen, eivät ole syntisiä, eivät he ole kuolemaankaan vikapäitä, vaan ovat peräti pyhiä ja vanhurskaita, synnin ja kuoleman herroja ja iankaikkisesti eläviä. Tämän käsittää tosin ainoastaan usko: sillä me sanomme: ”Minä uskon pyhän seurakunnan”. Jos taas kysyt neuvoa järjeltäsi ja silmiltäsi, arvostelet asiaa aivan toisin; huomaathan sinä jumalisissa paljon sellaista, joka sinua loukkaa: huomaat heidän silloin tällöin lankeavan, tekevän syntiä, olevan heikkoja uskossa sekä vihan, kateuden ja muitten pahojen taipumusten kiusaamia, ja siis: ”Seurakunta ei ole pyhä”. Mutta minä en suostu tähän päätelmään. Jos tarkastelen joko lähimmäisen persoonaa tai omaani, se koskaan ei pääse pyhäksi; mutta jos tarkastelen Kristusta, seurakunnan sovittajaa ja puhdistajaa, on se kauttaaltaan pyhä, sillä hän otti pois koko maailman synnit.
Synnit eivät siis todellisuudessa ole siinä, missä niitä havaitaan ja tunnetaan; eihän Paavalin jumaluusopin mukaan mitään syntiä, mitään kuolemaa, mitään kirousta enää ole maailmassa, vaan Kristuksessa, siinä Jumalan Karitsassa, joka ottaa pois maailman synnit ja joka tuli kiroukseksi meidän edestämme, lunastaaksensa meidät kirouksesta. Filosofian ja järjen mukaan sitävastoin synti, kuolema (ja kirous) ovat ehdottomasti vain maailmassa, lihassa ja syntisissä. … Todellinen jumaluusoppi taas opettaa: Maailmassa ei enää ole olemassa mitään syntiä, kun Kristus, jonka kannettavaksi Isä heitti koko maailman synnit – Jesajan kirjan 53. luku (6. jae) – on voittanut, hävittänyt ja surmannut sen omassa ruumiissaan. Hän on kerta kaikkiaan kuollut synnille, mutta noustuaan kuolleista hän ei enää kuole. Missä ikänä siis on olemassa uskoa Kristukseen, siinä todellakin synti on hävitetty, kuollut ja haudattu; siihen taas, missä ei ole olemassa uskoa Kristukseen, synti jää olemaan. Ja vaikka pyhissä vielä on synnin jätteitä, kun mm. eivät usko täydellisesti, ne kuitenkin ovat kuolleita, koska niitä uskon tähden Kristukseen ei heille syyksi lueta.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 343-344, Sley, vuoden 1957 painos. Blogin otsikko on allekirjoittaneen.
Mika Rantasen julkaisemassa teksti perustuu vahvasti Martin Lutherin ajatuksiin ja luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin.
Teksti edustaa klassista protestanttista ja erityisesti luterilaista, jossa pelastus ymmärretään paljolti oikeudellisena (forensisena) vanhurskauttamisena: Kristus kantoi synnit, ja uskon kautta ihmiselle luetaan hyväksi Kristuksen vanhurskaus, vaikka ihminen itsessään pysyy syntisenä (simul iustus et peccator).
Luther päätyi tähän omakohtaisen ahdistuksen kautta, se oli myös syvä vastareaktio katolista hapatusta kohtaan. Taustalla vaikutti nominalismin tuoma väärä opetus, jonka Luther näki Kristuksen ristintyön mitätöimisenä. Luther nojasi siksi vahvasti Apostoli Paavalin kieleen ja Augustinuksen syntioppiin, ( mitä tosin katolinen kirkkokin suosi). Siksi Lutherin mukaan vanhurskauttamisen on oltava täysin ulkopuolelta tulevaa: se on vieras vanhurskaus (iustitia aliena), eli Kristuksen vanhurskautta, joka puetaan ihmisen ylle ikään kuin suojaavaksi viitaksi.
Mm. näistä tekijöistä syntyi 1500 luvulla Lutherin tunnetuin teologinen muotoilu: yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen (simul iustus et peccator).
Mikan siteeraamassa tekstissä tulee hienosti esille Christus Victor -painotus ( joka näkyy muun muassa Suomalaisessa kalevala korussa, tällä teemalla). Ortodoksisessa Pääsiäistroparissa lauletaan: ”Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti…” Synnin ja kuoleman valta on murerettu reaalisesti Kristuksen ylösnousemuksessa, siksi Kirkko salaisuutena (mysteeriona) ja Kristuksen ruumiina on aina pyhä, vaikka sen jäsenet tekevät virheitä. Kirkko ei ole vain ”näkymätön uskovien joukko”. Kirkko on sakramentaalinen eli mysteerinen ruumis.
Pelastus ei ole vain juridista ilmoitusta (”ei lueta syyksi”), vaan Jumalan armon voiman uudistaa ja pyhittää ihminen reaalisesti jo tässä elämässä. Pyhän Hengen armo muuttaa reaalisesti ihmisen luontoa ja tekee hänestä osallisen Jumalan kirkkaudesta, tämä on ontologista muutosta.
Tähän Samin kommentin varsinkin viimeiseen kappaleeseen voisi vastata tällä sitaatilla:
Kristus antoi itsensä alttiiksi meidän edestämme – – ei suinkaan hankkiakseen meille kalliilla hengellään ja verellään vapautta harjoittaa lihallista vallattomuutta maailman iljettävän menon mukaan.
W. A. Schmidt, Fredrik Gabriel Hedberg, s. 191, SLEY, 1951. Tämä sitaatti on Hedbergin eräästä kirjeestä 2/11 vuodelta 1844.
Mika tuo on ihan totta. Kristuksen kallis veri ja uhri avaavat väylän ihmisen pyhittymiselle ja ennalleen palauttamiselle. Tai kuten Kuten kirkkoisä Athanasios Suuri totesi: ”Kristus otti meidän ruumiillisuutemme puhdistaakseen sen, ei antaakseen luvan sen tahrattomuuden tuhoamiseen.”
Teologiassa Mikan lainaama ajatus tavoittaa pelastusopin (soteriologian) ja kristillisen kilvoituksen (askeesin) ytimen. Usko ilman kilvoitusta ja elämänmuutosta nähdään kuolleena uskona. Kristuksen uhrin vastaanottaminen velvoittaa ihmisen taistelemaan omia himojaan vastaan kirkon mysteerioiden (kuten synnintunnustuksen ja ehtoollisen) tuella.
En näe kristityn kilvoitusta keskittymisensä omaan pelastumiseensa vaan katseen kääntymisenä lähimmäisiin. Itserakkaudesta on siirryttävä lähimmäisenrakkauteen. Askeesinkin tulisi olla omasta luopumista lähimmäisten hyväksi. ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille (Matt. 19:21).”
Kristitty kyllä taistelee syntejänsä vastaan armon voimalla uskossa. Armo taivasta varten kasvattaa, armo uskomme uudistaa, armo lohtua luopi. Näin lauletaan eräässä laulussa. Siionin Kannel, 465:2, vuoden 1984 painos. Raamattu kehottaa myös kilvoittelemaan hyvän uskon kilvoituksen. 1. Tim. 6:12. Niin kuin Sami sanoi, uskovainen on samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen.
Mika,
Kirjoitat:”Niin kuin Sami sanoi, uskovainen on samanaikaisesti vanhurskas ja syntinen.”
Kun tulemme uskoon, Hän, Jumala asettaa meidät eteensä täydellisin, otollisina. Esille ei laiteta kahta laatua, koska vain Jumalan täydellinen sovitus, kr. apokatallasso, on juuri uskoontulossa on tehnyt meidät täydellisiksi. Lihaa ei sovitettu vaan sen ylitse on parannuksenteossa saatu Voima/usko, joka on Hengelle alistetussa tilassa kuolemaamme asti,
vt. Kol. 1:
21 Teidätkin, jotka ennen olitte vieraantuneet ja mieleltänne hänen vihamiehiänsä pahoissa teoissanne, hän nyt on sovittanut (Tämän KK92 kääntää Mutta nyt hän on tehnyt teidän kanssanne SOVINNON)
22 Poikansa lihan ruumiissa kuoleman kautta, asettaakseen teidät pyhinä ja nuhteettomina ja moitteettomina eteensä,
Tuo 92 tulkinta (ei käännös) palvelee kirkon pystyssä pysymistä, eli lieventää sanan ”apokatalasso”-sanan viestiä.
KR 1933/-38
Saarn. 7:21 Sillä ei ole maan päällä ihmistä niin vanhurskasta, että hän tekisi vain hyvää eikä tekisi syntiä.
Rinnakkaisviitteet (KR 1933/-38)
1Kun. 8:46 Jos he tekevät syntiä sinua vastaan – sillä ei ole ihmistä, joka ei syntiä tee –
2Aikak. 6:36 Jos he tekevät syntiä sinua vastaan – sillä ei ole ihmistä, joka ei syntiä tee –
Sananl. 20:9 Kuka voi sanoa: ”Olen puhdistanut sydämeni, olen puhdas synnistäni”?
1Joh. 1:8 Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä.
F. G. Hedberg, Elämänsanoja, tämän päivän teksti:
https://www.facebook.com/photo?fbid=1883813166277677&set=a.770809430911395
Me opetamme, että ristillä kuolevan Kristuksen uhri riitti koko maailman syntien sovitukseksi; muita uhreja ei lisäksi tarvita.
Tunnustuskirjat, s. 169, SLEY, 1948.
1.Johanneksen kirje:
2:2 Ja hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien.
Hyvä aihe ja hyviä kommentteja Samilta ja Mikalta
Jonkinlainen rajapinta menee kilvoittelussa ordodoksien ja luterilaisuuden kanssa . Ja on tietysti hyvä että luterilaisuutta haastetaan kilvoittelusta , kun vanhurskauttamisoppi suorastaan vaatii sitä ja luterilainen opetus ei saisi jäädä siihen . Toisaalta tuo taistelu syntejä vastaan on myös opetettu irrallisena ja se ymmärretään monella tavalla eri piireissä . Siihen mielestäni tulee kuulua ensimmäiseksi osallisuus Kristuksen myös näkyvää ruumiiseen jossa on yhteys . Monesti ”taistelun” pelkkä julistus vie vain tekopyhyyteen .
Voisi kysyä mistä Jumalan lapsi saa voiman taisteluihin ? Ja tähän vastaaminen edellyttää jo lähtökohtaisesti tiedostettuna , että ihmisellä ei itsellään ole voimia , haluja taistella ja on vain kokemuksia tappioista kun asiaa katsoo Pyhän Jumalan edessä ja tietoisuus että Kristus on jo voittanut synnin perkeleen ja kuoleman . Ainoa tie kilvoittelussa on armontie jossa on aina läsnä syntientunnustaminen , seurakuntaruumiin osallisuus , ripin säännöllinen käyttö seurakunnassa myös henkilökohtaisesti . Arjessa taistelu on mielestäni enemmän valintoja kuin taistelua jossa ihminen elää kiusattuna . Edeltäpäin ihmisen elämän valintojen kautta tulee seuraukset , joko armoa ja rauhaa tai synnintuskaa ja rauhattomuutta . Ihminen osaa halvan armon käytön ja vääristää Jumalan pyhän sanan halvaksi . Jumalan sanan jatkuva hoito on tärkeintä kilvoittelussa jossa edellä kirjoitetut asiat voivat toteutua . Kun lain saarna ja kehoitukset parannukseen loppuvat on se tie pois Kristuksesta . Jumalan armon osallisuus Kristuksessa todellisena omistetaan lain saarnan ja synnintunnustamisen kautta . Rakkauteen tahdotaan aina vedota mutta se on Kristuksen verihaavoissa syntisille omistettavaksi . Luterilaisuuden yksi isoimpia ongelmia on ymmärtämättömyys messusta jossa Kristus meitä palvelee . Kirkkoon menee syntisiä , epäonnistuneita lapsia ja sieltä lähtee armon saaneita vapaita sieluja Kristus kirkastettuna on se Jumalan tahto meitä kohtaan . Sellaisessa kirkossa missä saarnastuolin ja alttarin pyhyyttä ei vaalita siellä ei ole Kristus – oppia ja sieltä tulee apostolien opetusten mukaan lähteä pois eikä ottaa vastaan seurakuntaa sellaisia paimenia , jotka eivät opeta sanasta .
Messu on seurakunnan keskipiste. Kerran sanoin eräälle kenialaiselle papille, etten käy messussa joka sunnuntai. Hän vastasi vain kysymällä Miksi? Tässä on siis ainakin minulle kilvoittelemista, että jaksaisin lähteä messuun joka sunnuntai tai ainakin useammin kuin nyt. Varsinkin ehtoollinen on syntien anteeksiantamuksen ateria. Olen myös vähän irrallisessa tilanteessa, kun en ole tällä hetkellä kirjoilla missään seurakunnassa. Sakkeuksen seurakunnassa, joka on Lähetyshiippakunnan seurakunta, voi käydä, vaikkei ole sen jäsen. Toisaalta en haluaisi jättää kokonaan Evankeliumiyhdistystäkään.
Mikalle haluaisin sanoa että Jumalan johdatusta saa pyytää ja ajatella ettei asiat tarvitse olla vastakkaisia . Toinen on tosin kirkko ja toinen herätysliike ja ymmärrän toki jos juuret ovat syvällä evankeelisessa liikkeessä . Ehkä subjektiivisesti ajatellen että tunnen Sakkeuksen paimenen ja olen myös kuunnellut paljon hänen saarnoja lhpk sivuilta jotka pitäytyvät Kristus- oppiin vahvasti . Ensi viikonloppuna olisi Loimaalla kesäjuhlat lhpk lla , että menovinkkinä jos Herra suo . Eläköön vapaus ja Herra johtakoon askeliamme kotitiellä perille asti .
Matiaksen kommentista tuli tietysti hyvä mieli ja näin voimme olla yhtä myös eri kirkkojen ja erilaisten yhteisöjen kautta lopulta vain Kristuksessa .
Timo kirjoittaa; …” näin voimme olla yhtä myös eri kirkkojen ja erilaisten yhteisöjen kautta lopulta vain Kristuksessa .”
Luterilaisuudessa korostetaan usein niin sanottua näkymätöntä kirkkoa (johon kuuluvat kaikki aitoon uskoon tulevat riippumatta heidän maallisesta kirkkokunnastaan), ortodoksinen teologia ei erottele näkymätöntä ja näkyvää kirkkoa toisistaan samalla tavalla.
Ortodoksisessa teologiassa suhtautuminen ekumeniaan ja muiden kristillisten kirkkokuntien ”uskovien yhteyteen” eroaa perustavanlaatuisesti luterilaisesta ja yleisprotestanttisesta näkemyksestä. Kirkko ei ole vain hengellinen tai abstrakti konsepti, vaan todellinen, historiaalinen ja näkyvä Yhteisö. Ortodoksi teologiassa ajatellaan, että Ortodoksinen kirkko on se yksi, pyhä, katolinen (yhteinen) ja apostolinen kirkko, jonka Kristus perusti ja joka on säilyttänyt apostolisen uskon katkeamattomana.
Tästä seuraa se, että usko ei ole vain yksilön henkilökohtainen suhde Kristukseen, vaan se liittyy aina oikeaan oppiin (ortho-doxia) ja sakramentteihin. Ortodoksisen näkemyksen mukaan ei voida erottaa toisistaan uskoa Kristukseen ja oikeaa oppia/kirkon sakramentaalista elämää. Kirkko ortodoksinen torjuu protestanttisen käsityksen jonka mukaan eri kirkkokunnat olisivat vain saman puun eri oksia.
Toinen seuraamus on taas se, että vaikka ortodoksinen kirkko pitää itseään ainoana täytenä Kirkkona, se suhtautuu varovaisesti ja nöyrästi siihen, mitä tapahtuu sen omien rajojen ulkopuolella. Periaatteena on lause; ”Mistä kirkko löytyy, se tiedetään, mutta mistä sitä ei löydy, sitä ei tiedetä.”
Huomion arvoista on myös näkemys, että Ortodoksinen kirkko ei julista, että kaikki ortodoksisen kirkon ulkopuolella olevat joutuisivat kadotukseen. Jumala voi vaikuttaa ja osoittaa armoaan missä ja kenelle tahtoo. Kuitenkin ajatellaan, että kirkon ulkopuolella olevilla yhteisöillä puuttuu opin täyteys (sakramenttien, opetuksen ja apostolisen jatkuvuuden täyteys).🙂
Ortodoksinen teologia ei siis allekirjoita ajatusta, että kaikki Kristukseen uskovat muodostaisivat automaattisesti yhden kirkon kirkkokunnasta riippumatta — se näkee uskon ja kirkon sakramentaalisen/opillisen
yhteyden erottamattomina.
No yhdyn pitkälti Samin kirjoitukseen mitä hän kirjoittaa luterilaisuudesta meidän aikana , en kuitenkaan erota eikä kirkkoni erota näkymätöntä ja näkyvää kirkkoa toisistaan omissa seurakunnissa Mutta sitten kun tullaan ainoan oikean kirkon oppiin niin se tuottaa selityksiä ja tietysti tuomiovalta ja pelastus on Jumalan käsissä , mutta asiaa voi lähestyä kirkon tuntomerkeistä käsin tai yksinkertaisesti olla puuttumatta ja arvioimatta toista kirkkoa suhteessa pelastukseen . Yhtä voi olla vain Kristuksessa ja hän on koko opin täyteys joka sisältää kaiken ihmiselle pelastumiseen . Yhteyteen ei tarvita samaa kirkkoa , mutta alttari ja saarnastuoli tekevät yhteyden näkyvään Kristuksen ruumiiseen .
Reijon kommenteista tuli mieleen , että milloin vapaat suunnat ottaa syntientunnustamisen omiin Jumalanpalveluksiin ja tunnustavat sen tosiasian että ihminen on Kristuksessa täysin pyhä ja nuhteeton , mutta lihan puolesta syntinen joka on vihollisuutta Jumalaa kohtaan .Tämä on hyvin absurdia että syntisen elämän jäljet nähdään jokainen omassa itsessään ja ympärillä ja se tahdotaan kieltää . Kieltäminen avaa ovet tietynlaiseen lihanpyhitysoppiin oman yrittämisen kautta ilman Kristusta . Aihe liittyy mielestäni parannuksen ymmärtämiseen ja uskon ja toivon että raamatun tutkimus vie löytämään synnintunnustamisen paikalle ja ripin käytön yleiseen käyttöön , myös vapaissa suunnissa , joissa on jo jotain merkkejä siihen suuntaan sisäisesti .
Kiitos rakkaat veljet Jeesuksessa erittäin hyvästä keskustelusta
Mika,
Luther kirjoittaa, lähteesi mukaan:
”Ja vaikka pyhissä vielä on synnin jätteitä, kun mm. eivät usko täydellisesti, ne kuitenkin ovat kuolleita, koska niitä uskon tähden Kristukseen ei heille syyksi lueta.”
Meidän lihamme ei ole pyhitetty, eikä sovitettu eikä mitään muutakaan taivaallista. Se katoa, kun alkuaineet kuumuudesta sulavat.
Tämä Lutherin häälyvä, eli kahdella hevosella ratsastus, on lohtu muotojumalisuudelle. Se Usko, minkä Hän sitä haluaviin lahjoittaa, laittaa, on täydellinen. Liha, meidän ihmisemme on ollut Saatanan tartuntapinta sitten Paratiisin. Se on alistettuna uskovassa, ja siksi Paavali kehottaa pysyä erossa lihan ”hoitamisesta”, sen ymmärtämisen kautta.
Ja vaikka pyhissä vielä on synnin jätteitä, kun mm. eivät usko täydellisesti, ne kuitenkin ovat kuolleita, koska niitä uskon tähden Kristukseen ei heille syyksi lueta
Tarviiko näille ”synnin jätteistä siis välittää mitään tekemättä ? Kieltää ne vai tunnustaa ?
Mihin apostoli Paavali sitoi vähän ennen kuolemaansa Jumalan uskollisuuden ja vanhurskauden meille? Eikö jos me tunnustamme syntimme…. Tai Isä meidän rukouksessa jne .
Kristillinen toivo ei ole pelkän aineettoman sielun pelastumista, vaan koko ihmisen – sielun ja ruumiin – ennalleen palauttamista.
Sellainen käsitys, jonka mukaan liha olisi vain katoava ja hengellisesti merkityksetön kuori, edustaa pikemminkin antiikin gnostilaisuutta tai platonista dualismia kuin kristillistä dogmatiikkaa.
Raamattu sanoo; ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.” (Joh. 1:14). Kun Kristus otti ylleen ihmislihan, Hän ei ottanut sitä vain väliaikaiseksi puvuksi, vaan pyhitti ja paransi ihmisluonnon sen aineellista puolta myöten. Kristus ei noussut kuolleista pelkkänä henkenä, vaan Hänellä oli ylösnoussut, kirkastettu ruumis, jota opetuslapset saattoivat koskettaa ja Hän söi heidän kanssaan.
Viimeisellä tuomiolla ihminen ei vapaudu ruumiistaan, vaan ruumis nousee kuolleista kirkastetussa, kuolemattomassa muodossa. Siksi kirkossa ei ole ikinä halveksittu ainetta. Ihminen juuri on Hengen temppeli (1. Kor. 6:19), ja aine toimii Jumalan armon välittäjänä.
Viittaus 2. Pietarin kirjeeseen (2. Piet. 3:10), jossa puhutaan alkuaineiden sulamisesta kuumuudesta. Ortodoksinen teologia ei tulkitse tätä absoluuttisena tuhoamisena (annihilatio), vaan puhdistavana ja uudistavana tulena. Kuten kulta puhdistetaan tulessa, maailmankaikkeus ja ihmisen liha eivät pyyhkiydy olemattomiin, vaan ne transfiguroituvat eli kirkastuvat osaksi ”uutta taivasta ja uutta maata”.🙂
Hebrealaiskirje:
10:10 Ja tämän tahdon perusteella me olemme pyhitetyt Jeesuksen Kristuksen ruumiin uhrilla kerta kaikkiaan.
Hebrealaiskirje:
10:14 Sillä hän on yhdellä ainoalla uhrilla ainiaaksi tehnyt täydellisiksi ne, jotka pyhitetään.
Johanneksen evankeliumi:
17:19 ja minä pyhitän itseni heidän tähtensä, että myös he olisivat pyhitetyt totuudessa.
1.Korinttolaiskirje:
6:11 Ja tuommoisia te olitte, jotkut teistä; mutta te olette vastaanottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja meidän Jumalamme Hengessä.
Raamattu monessa kohtaa käyttää uskovaisista puhuessaan nimitystä pyhät.
Nämä Raamatun jakeet, joilla vastasin Reijon kommentteihin, todistavat meidän olevan Kristuksessa kokonaan pyhiä, mutta itsessämme syntisiä. Tietysti uskovaisessa myös enemmän tai vähemmän näkyy myös Hengen hedelmiä.
Galatalaiskirje:
5:22 Mutta Hengen hedelmä on rakkaus, ilo, rauha, pitkämielisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, sävyisyys, itsensähillitseminen.
Puhuin kerran erään Porin helluntaiseurakunnan papin kanssa. Ei hänkään väittänyt heidän olevan täysin synnittömiä.
Mika,
”Puhuin kerran erään Porin helluntaiseurakunnan papin kanssa. Ei hänkään väittänyt heidän olevan täysin synnittömiä.”
Oliko tuo ”pappi” Kokkonen?
En tarkemmin enää valitettavasti muista hänen nimeään. Tai he käyttävät itsestään nimeä pastori. Heillä on nykyisin kolme pastoria. Joku heistä se oli.
Mika,
On asiallista, ettà yritit muistella!
Mainitsin Kokkosen, koska hän ja yleensä 50-luvun kummallakin puolella syntyneet ovat kulkeneet samassa askelluksessa kanssani. Askelmerkit on Raamatusta, eikä ei-copypastaamaasi luterilais-sakramentalistista totuutta julisteta. Eli tunnen läpikotaisin Suomen Helluntaiherätyksen, vaikka jo 12-vuotiaana muutin Italiaan, jossa olen elänyt niinlapsuudenperheen, itsekseni ja sitten 1972 perustamani perheen kanssa, kummassakin maassa 1-10 vuoden jaksoissa. Kuten, ehkä liiankin usein, mainitsen maat joissa olen elänyt ja/tai tehnyt työtä, mutta aina kuulumalla paikalliseen helluntaiseurkuntaan.
Siis tässä ei pitäisi olla mitään itsekehua, vaan selitys, miksi tiedän minkälaista on nk. helluntalaisuus maailmalla.
Mika, pidän kieroon vääntämisena tuota lausuntoa ”helluntaipapin” lausumasta.
Taulu Kristuksesta:
https://www.facebook.com/photo/?fbid=1884237262901934&set=pb.100039470347322.-2207520000
Samin teksti : aineettoman sielun pelastumista, vaan koko ihmisen – sielun ja ruumiin – ennalleen palauttamista.
Tästä on kirjoiteltu aikaisemminkin ja tuo palauttaminen tuossa lauseessa ottaa korvaan , ehkä Paavalin sanat kuvaavat parhaiten asiaa :
kylvetään katoavaisena ja nousee katoamattona ja muistista : jotenkin lähtee häpeällisenä ja nousee kirkkaudessa . On tietysti totta että Jeesuksen hauta oli tyhjä ja hänellä oli ylösnousemusruumis fyysisesti mutta muuttunut . Meille tämä on tiwtysti vaikea käsittää pelkän järjen kautta kun ruumis maatuu että siitä vielä nousee uusi ruumis . Ehkä siemenestä vertaus kuvaa tätä että siemen kylvetään ja siitä tulee täysin erinäköinen kasvi kuin se siemen on ja siemenen on kuoltava Opetuslapsetkaan eivät tunnistaneet Jeesusta kuin puheesta . Ruumis on Pyhän Hengen asumus ja ylösnousemus ruumiissa ei ole biologista virhettä joka meidän nykyisessä ruumiissa on monella tavalla myös ajatusmaailman lisäksi fyysisyydessä . Vaikea on määritellä asiaa mitä ei voi tarkasti tietää kuitenkin sanaan voi luottaa ja kaikki on väärin jos muuta tahtoo selittää .
(1. Kor. 15:42–44), Mitä kylvetään katoavaisena, nousee katoamattomana; mitä kylvetään alhaisena (häpeällisenä), nousee kirkkaana; mitä kylvetään heikkona, nousee voimallisena. Kylvetään maallinen ruumis, nousee hengellinen ruumis.”
Syntiinlankeemuksen seurauksena ihminen tuli alttiiksi kuolemalle, sairaudelle ja maatumiselle. Kun ihminen kuolee ja hänet ”kylvetään” maahan, kyseessä on biologisen katoavaisuuden huippukohta. Tässä on myös synnin tekemisen takaraja.
Ylösnousemuksessa Kristus voittaa kuoleman ja mätänemisen. Ruumis ei nouse takaisin samaan hauraaseen tilaan (kuten Lasarus, joka kuoli myöhemmin uudelleen), vaan se puetaan katoamattomuudella. Ruumis lakkaa olemasta alttiina kivulle, rapistumiselle ja kuolemalle jne…
Paavalin sana Hengellinen ruumis” (soma pneumatikon) tarkoittaa ruumista, joka on täysin Pyhän Hengen läpäisemä, ohjaama ja elävöittämä. Se ei ole enää maallisten tarpeiden, viettien tai biologisen pakon kahlitsema, vaan se on täydellisessä harmoniassa sielun ja Jumalan tahdon kanssa.
Pyhä Henki lohduttaa myös kuolemassa
Kuolemassa painaa Pyhä Henki silmämme kiinni ja saattaa sielumme oikeaan majaansa, missä iankaikkinen ilo ja riemu vallitsee. Viimeisenä päivänä yhdistää Hän jälleen sielumme ja ruumiimme ja valmistaa uudessa ihmisessä sellaisen paratiisin, jota silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut eikä ihmisen sydän voinut käsittää. Teethän, rakkain Jumalan Henki, sen minullekin, rakkaille sanankuulijoilleni ja niille, jotka sen lukevat, niin, kaikille valituille kristityille! Ole iankaikkisesti siunattu, sinä rakkain Jumalan Pyhä Henki ja Lohduttajani!
Stefan Prätorius, Uskovaisten Hengellinen Aarre-aitta, s. 294, SLEY, 1925.
Napakymppi sitaatti edellä olevaan kommentointiin./ Stefan Prätorius/ Mika R.
Tutkimuksessaan Hannulan herätyksestä Timo Junkkaala totesi, että myös pietismin mukaisesti suuntautuneet henkilöt voivat hyväksyä ilmauksen ”koko maailman autuus”, jos käsitteellä tarkoitetaan sitä, ”että Kristus oli kuolemallaan hankkinut vanhurskauden, anteeksiantamuksen ja autuuden eli pelastuksen koko maailmalle.” Timo Junkkaala, Hannulan herätys, s. 55, Kirjaneliö, 1986. Kirja on Junkkaalan väitöskirja. Tämä teksti löytyy myös gradustani.
Koko maailman autuus ei kuitenkaan tarkoita kaikkien pelastumista taivaaseen, niin kuin jotkut luulevat. SLEY on aina korostanut, että valmis pelastus omistetaan uskolla. Epäusko siis kadottaa.
Mika,
osut oikeaan. Mutta voiko muuhunkaan ”osua” jos testityòkalu, eli Raamattu on KAIKEN perusta, mikà on myòs yhtàkuin ”hengellinen tutkistelu”.