Synodi14:n uutisoinnista on saattanut saada sellaisen kuvan, ettei siinä saavutettu oikein mitään vaan että ”konservatiiviset” piispat saivat blokattua kaikki tärkeät uudistukset. Not so. Synodi14 on joidenkin kommentaattorien mukaan Vatikaani III, kardinaaleja myöten on todettu, että Vatikaani II:n henki on palannut. Elämme oikeasti kirkkohistoriallisia aikoja.
Ensin pari sanaa Vatikaani II:n hengestä. Slogania on käytetty paljon ja väärin, ja siksi se on tietyissä katolisissa piireissä lähinnä vitsi. Konsiilin jälkeen sen ”henkeen” on viitattu milloin minkäkin oikeuttamiseksi, ja erityisesti Benedictus XVI on kritisoinut tätä korostaen konsiilin oikean hengen löytyvän sen kirjaimesta.
Se, että kirkko teki ajanmukaisia uudistuksia, ei voi oikeuttaa kaikkia mahdollisia uudistuksia vain uudistamisen ja ajanmukaisuuden vuoksi. Pitää myös palata juurille, ad fontes, ressourcement, uudistuksilla täytyy olla perusta uskomme lähteissä. Mutta juuri Vatikaani II:n tekstit paljastavat, ettei konsiilin henkeä voi supistaa sen kirjaimeen, tai pikemminkin sen kirjain paljastaa sen hengen.
Konsiilin kirjallinen tyyli poikkeaa selvästi aiemmista konsiileista: juridinen tuomiokieli on vaihtunut raamatullis-patristiseen ja suorastaan panegyyriseen/epideiktiseen genreen (näin John O’Malley). Lisäksi konsiilin kirjain eroaa monessa kohdin aiemman opetusviran kirjaimesta, esimerkiksi ilmoitusteologiassa, kirkko-opissa, ekumeniassa, uskonnonvapaudessa, suhteessa muihin uskontoihin, jne. Se siis mahdollistaa sen, että piispat yhdessä voivat kehittää kirkon oppia eteenpäin, eikä pelkkä vanhan opetuksen kirjaimeen vetoaminen välttämättä ratkaise.
Vatikaani II:n henki on olemassa, ja Joseph Ratzinger tunsi sen erittäin hyvin nuorena teologina konsiilista kirjoittaessaan. Sitten homma vain levisi kädestä, ja oli tarpeen palata sisäistämään konsiilin tekstejä. Itse sain tutustua sekä konsiilin kirjaimeen että sen henkeen kirjoittaessani kirjaa Vatikaani II:sta (ilmestynee ensi vuonna), ja nyt olen enemmän kuin innoissani, kun huomaan paavi Franciscuksen toimivan aivan edeltäjänsä Johannes XXIII:n tavoin salliessaan piispojen vapaan debatin kirkon uudistuksesta.
Jos haluaa hieman taustaa siihen, millaiset ongelmat katolista kirkkoa vaivaavat ja miksi uudistuksia perhe- ja avioliittoasioissa tarvitaan, voi lukea toukokuussa kirjoittamani artikkelin synodiin kohdistuvista odotuksista. Se tosin edusti omia prioriteettejani, Afrikassa voi olla toiset prioriteetit kuten polygamian ongelma yms. Enkä ko. artikkelia kirjoittaessani vielä tiennyt tärkeintä: että tämä synodi ei vielä olisi se ratkaiseva, vaan vasta ensi vuoden samaan teemaan keskittyvä synodi, jonka jälkeen paavi Franciscukselta voidaan odottaa apostolista kehotuskirjettä ja toistaiseksi sitovia ohjenuoria.
Tämän vuoden synodi ei siis vielä ratkaissut vaikeita kysymyksiä avioliittojen mitätöinnistä ja uudelleennaineiden ehtoollismahdollisuuksista. Sitä pitää odottaa ensi vuoteen. Mutta tyhjin käsin emme jääneet. Synodi14 otti suuren luokan teologisen edistysaskeleen, jonka vuoksi se mielestäni ansaitsee nimen ”Vatikaani II½”.
Teologinen käänne Vatikaani II:n hengessä
Ennen Vatikaanin II konsiilia katolinen opetus kirkosta meni suunnilleen näin: katolinen kirkko on Kristuksen ainoa kirkko, ja muut kirkot eivät ole oikeita kirkkoja vaan skismaatikkoja (jos he eivät ole paavin alla kuten ortodoksit) tai hereetikkoja (jos he uskovat harhaoppeja kuten protestantit).
Vatikaani II muutti tarkastelutapaa asteittaiseksi niin, että Kristuksen kirkon sanottiin subsistoivan eli olevan/pysyvän katolisessa kirkossa, mutta samalla tunnustettiin katolisen kirkon näkyvien rajojen ulkopuolella paljon totuuden ja pyhityksen elementtejä. Selitettiin, että Pyhä Henki toimii myös ei-katolisissa kirkoissa ja kirkollisissa yhteisöissä pelastavalla tavalla. Mustavalkoisen kirkko/ei-kirkko tai jäsen/ei-jäsen -jaottelun sijaan alettiin puhua kirkkoon jäsentymisen eri asteista, täydellisestä ja epätäydellisestä yhteydestä.
Samaa sovellettiin ei-kristillisiin uskontoihin: juutalaisilla on oikea Jumalan ilmoitus (Vanha testamentti), islamilla on usko Abrahamin Jumalaan, muilla uskonnoilla on joitain viisauden elementtejä ja oikeita opetuksia, itse asiassa kaikkialla on ”Sanan siemeniä”, koska koko luomakunta suuntautuu kohti Kristusta, Pyhä Henki toimii jollain salatulla tavalla kaikissa ihmisissä ja kulttuureissa. Ateistinkin kanssa meillä on yhteinen ihmisyys, yhteinen alkuperä ja yhteinen päämäärä. On erilaisia asteita siinä, mitä yhteistä meillä on eri ryhmien kanssa, ja meidän on aloitettava näistä positiivisista yhteisistä aineksista eikä suoralta kädeltä tuomittava muita.
Tuo oli siis Vatikaani II:ssa 50 vuotta sitten. Mutta Synodi14:n suuri kontribuutio oli soveltaa tätä ajattelua avioliittoon ja ihmissuhteisiin. Kun ensimmäistä kertaa luin synodin väliraportin, se oli todellinen ahaa-elämys ja kysyin, miksi ihmeessä näin ei ole tajuttu tehdä aiemmin. Avioliitosta on edelleen ajateltu mustavalkoisesti ja juridisesti niin kuin kirkosta ennen Vatikaani II:ta: joko on naimisissa tai sitten elää kuolemansynnissä, joko avioliitto on pätevä tai sitten ei.
Nyt synodin väliraportti tajuaa sen itsestäänselvyyden, että ei-sakramentaalisissa suhteissa ja liitoissakin on paljon oikeaa ja hyvää. Periaatteessahan kirkko tunnustaa jo luonnollisen ei-sakramentaalisen avioliiton oikeaksi avioliitoksi, joka on oletuksellisesti purkamaton. Mutta siviiliavioliittojen lisäksi avoliitoissakin voi olla avioliitolle ominaisia hyviä elemementtejä kuten pysyvyys, kiintymys, toisesta huolehtiminen, julkinen sitoumus, vastuu jälkikasvusta.
Synodi uskaltautui sanomaan, että on hyväksyttävä siviiliavioliittojen ja avoliittojen todellisuus, ottaen huomioon asiaankuuluvat erot, ja tunnustettava ne iduiksi, joiden kasvua on seurattava kohti ihanteellisempaa sakramentaalisen avioliiton muotoa. Asiakirja tunnustaa kuitenkin, että monesti pareilla ei ole lainkaan aikomusta solmia kirkollista avioliittoa. Joissain maissa taas häät ovat luksusta, eikä ihmisillä ole yksinkertaisesti varaa mennä naimisiin. Joka tapauksessa tuomitsemisen sijaan kirkon tulee kulkea tällaisten parien rinnalla, toivottaa heidät tervetulleeksi ja tuoda heille evankeliumin sanaa.
Väliraportti soveltaa samaa ajattelua osittain myös homosuhteisiin, joissa moraalisista ongelmista huolimatta voi esiintyä arvokkaita elementtejä kuten toisen tukemista ja jopa uhrautumista toisen puolesta. Kuten tiedetään, tämä positiivinen kieli karsittiin pois loppuraportista ja sen sijaan vahvistettiin toteamusta, jonka mukaan homosuhteilla ei ole mitään, edes etäistä, analogiaa miehen ja naisen välisiin avioliittoihin. Tämä vaikuttaa liian jyrkältä toteamukselta, ja 62 piispaa äänestikin ko. kappaletta vastaan, eikä se saanut vaadittavaa 2/3:n enemmistön tukea taakseen. Jos kyseessä olisi siis ollut kirkolliskokous (niin kuin suuret tiedotusvälineet uutisoivat), kohta ei olisi mennyt läpi.
Joistain lievennyksistä huolimatta synodin loppuraportti säilytti edellä kuvatun perustavanlaatuisen uuden lähestymistavan ns. irregulaarisiin suhteisiin. Tämä on mielestäni tärkein teologinen huomio, mitä synodista voi esittää, ja sen toistaiseksi merkittävin anti. Olen jo ehtinyt saada siitä henkilökohtaistakin apua, sillä juuri näinä aikoina olen joutunut asumaan samassa huushollissa avoparin kanssa. Tuomitsemisen ja jatkuvan sisäisen vaivautuneisuuden sijaan voin nyt elää paljon vapautuneemmin ja iloisemmin heidän kanssaan hyväksyen, että heidän suhteessaan on paljon hyviä ja esimerkillisiä elementtejä ja että on hyvä asia kulkea heidän rinnallaan matkalla kohti (toivottavasti) lopullista sitoutumista ja kirkollista avioliittoa.
Olen siis erittäin iloinen ja kiitollinen Synodi14:sta ja sen teologisesta avauksesta. Samalla odotan innolla koko tulevan vuoden kestävää debattia kiistanalaisista asioista. Seuraavassa postauksessa käsittelenkin kuumia kysymyksiä avioliiton mitätöintiprosessista ja uudelleennaineiden ehtoollismahdollisuuksista.
