Suomessa pidetään varmana kesän merkkinä kevätlintujen saapumista – viime vuosina myös keskustelua Suvivirrestä. Tienvarret ovat keltaisena Leskenlehtiä ja Ruissaloa koristaa jo kukkien kuningatar, Sinivuokko.
Turussa talvi jäi tulematta, mutta valtakunnallinen keskustelu Suvivirrestä aikaistui apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalaisen kannanoton tähden. Puumalaisen yksityisen kantelun pohjalta laatima selvitys ”Uskonnon harjoittaminen kouluissa” on perusteellinen ja kiinnostava dokumentti. Keskustelussa on Vapaa-ajattelijoiden liitto kehoittanut perehtymään kymmenen liuskan selvitykseen huolellisesti. He ovat myös huomauttaneet, ettei selvitys käsittele Suvivirttä, vaan uskonnottomien oikeuksia koulussa.
Totta onkin, että Suvivirsi pitkässä selvityksessä mainitaan vain muutaman kerran. Mutta lähes pitkin matkaa puhutaan ”yksittäisestä virrestä”. Mihin muuhun se viittaa? Tämän nimenomaisen virren säkeistötkin on viranomaisten toimesta punnittu: kaksi ensimmäistä säkeistöä saa laulaa, kolmatta enää ei.
Oikeuskansleri ja oikeusasiamies
Lainsäätäjä on Suomessa määrännyt toiminnan lainmukaisuuden valvojaksi kaksi virkamiestä, eduskunnan oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin. ”Eduskunnan oikeusasiamies on oikeuskanslerin ohella ylin laillisuusvalvoja Suomessa.” Ja sama toisinpäin, kumpikaan ei ole toisen yläpuolella. Tehtäväjakoa on. Oikeuskanslerin oman informaation perusteella hänelle ei kuulu yksityishenkilöt. ”Valvontatoimivallan rinnakkaisuuden vuoksi oikeuskansleri ei tutki eduskunnan oikeusasiamiehen jo käsittelemaää kantelua.”
Tämä tuo erikoisen lisäpiirteen käynnissä olevaan erimielisyyteen. Sekä eduskunnan oikeusasiamies että eduskunnan perustuslakivaliokunta ovat vuonna 2002 säädetyn uuden uskonnonvapauslain säätämisen jälkeen lausuneet, ettei Suviviren laulaminen koulun kevätjuhlissä ole uskonnon harjoitusta, vaan kansallinen kulttuuriperinne. Apulaisoikeuskansleri Puumalaisen mukaan Euroopan ihmisoikeussopimus ja sen kolme oikeupäätöstä aiheuttavat tarpeen harkita asiaa uudelleen.
Kaksi kantelua uskonnonharjoituksesta koulussa ja apulaisoikeusasiamiehen ja apulaisoikeuskanslerin vastakkaiset päätökset. Kotimaa24 haastatteli asiasta Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professoria Olli Mäenpäätä kysyen, kumpi asian ratkaisee. Mäenpää vastasi: ”Kun vastakkain on yhtäläinen toimivalta, kumpikin voi tällaisen asian ratkaista. Ei ole ehdotonta estettä sille, etteikö näillä kahdella instanssilla voisi olla toisistaan poikkeavat kannanotot. Se on äärimmäisen harvinaista, mutta mahdollista.”
Mäenpää kertoi, ettei hänen käy kateeksi opetushallitusta. Todennäköisempi ratkaisija kiistalle on kuitenkin eduskunnan perustuslakivaliokunta ja oikein onkin, ettei kysymystä ratkaise kumpikaan virkamies, vaan parlamentaarinen päätöksenteko.
Koulu ja yhteiskunta
Kärryillä pysyminen Puumalaisen selvityksessä ”Uskonnon harjoittaminen kouluissa” tuottaa jo maallikolle ongelmaa. Sen huolellinen läpilukeminen kertoo, ettei kyse ole vain uskonnon harjoittamisesta, vaan se on on niin koulun kuin koko yhteiskunnan kannalta todella iso kysymys.
Loppuyhteenvedossaan Puumalainen viittaa ensin positiiviseen ja negatiiviseen uskonnonvapauteen, Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaisiin oikeusjuttuihin, julkisen vallan neutraalisuuden ja uskonnonvapauden yhteensovittamiseen. Sitten hän jättää juridiikan ja tulee yllättävään johtopäätöseen, jonka suoraan lainaan: ”perustellumpaa olisi se, että kouluissa ei lainkaan järjestettäisi opettajien tai muun henkilökunnan taikka seurakunnan työntekijän järjestämiä tilaisuuksia, joissa on tietyn vakaomuksen mukaista sisältöä.”
Oma ideaalini tämän päivän ja huomisen koulusta on, että se tutustuttaisi oppilaan yhteiskuntamme todellisuuteen, sen monikulttuurisuuteen, uskontojen ja katsomusten moninaisuuteen. Jos Mikko Puumalaisen visio koulusta toteutuisi, koulu ei olisi ainoastaan hajuton ja mauton, vaan se olisi arvotyhjiössä elävä oppilaitos. Jos siinä ei saisi olla ”tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä” ei se olisi ainoastaan uskonnoton, vaan samalla historiaton ja arvoton koulu, jossa ei saisi järjestää esimerkiksi itsenäisyyspäiväjuhlaa.
(TS, Mielipide 3.4.14)
JÄLKIKIRJOITUS:
Prosessi suomalaisten koululaisten irroittamiseksi suomalaisen historian ja kulttuurin kristillisistä ainesosista etenee. Jo kaksi juristia, apulaisoikeuskansleri Mikko Puumalainen ja kv. oikeuden professori Martin Schein ovat sitä mieltä, että Euroopan ihmisoikeus-tuomioistuimen (EIT:n) oikeuspäätökset merkitsevät voittoa negatiiviselle uskonnonvapaudelle, ts. tulkinnalle, joka merkitsee uskonnollisen aineksen syrjäytymistä koulusta.
Kolme oikeustapausta lyhyesti: (Suomalainen!) Lautsi kanteli siitä, että luokkahuoneitten seinillä Italiassa oli krusifiksi. EIT käsitteli asian ja teki 2011 jaon aktiivisiin ja passiivisiin uskonnollisiin symboleihin. Krusifiksi passiivisena symbolina sai VIELÄ jäädä. Schein tulkitsee, että Suvivirsi on aktiivinen symboli ja siksi poistettava koulusta.
Kantelupäätös Norjasta 2007. Schein:”Kaventaa valtion harkintamarginaalia sisällyttää kaikille yhteisen kulttuuriperinnön opettamisen NIMISSÄ koulun ohjelmaan VALTAUSKONNON aineksia.”
Grenzlak, Puola 2011: Uskonnon opetukselle vaihtoehtoinen etiikan opetus ei käytännössä ollut tarjolla kaikissa kouluissa.
Mitä näistä kolmesta tapauksesta voi sanoa. Etiikan opetus on meillä järjestetty. Kirkko tms. tilaisuuksien ajaksi on järjestetty vaihtoehtoista ohjelmaa. Kirkkoon meno on vapaaehtoista myös kirkkoon kuuluville, joten sitä on vaikea pitää syrjivänä.
Iso kysymys on, ovatko EIT:n jollekin maalle osoitetut päätökset myös kaikkia muita sitovia? Ensimmäinen ajatus: Näin toimien kaikki uskontoon viittaava vähitellen poistetaan joka maan koulusta. Mutta hetkinen! Eikö Lautsin oikeuspäätös silloin merkitsisi, että myös kaikkiin Suomen luokkahuoneisiin olisi ripustettava krusifiksi?
Ehkä järkeä asian hoitoon ei saada ilman eduskuntaa. On täysin järjetön ajatus, että yksi tai kaksi virkamiestä voisi ratkaista koko maan uskontokasvatuksen linjan. Ja mahdottomuuksiin / järjettömyyksiin johtaisi jo tämän yhden apulaisoikeuskanslerin suosituksen täytäntöönpano. Kun hän kieltäisi tilaisuudet ”joissa on tietyn vakaumuksen mukaista sisältöä”, koulusta ei poistuisi ainoastaan uskonto, vaan myös historia ja yhteiskuntaoppi. Miten sellaisessa koulussa opetettaisi monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta?
Uskontoa koulussa eivät Suomessa vastusta maahanmuuttajat tai muiden uskontojen edustajat. Sitä vastustaa ”uskonnottomien” joukko, vedoten 1.2 miljoonan suomalaisen suureen ryhmään. Valtakirjaa sen enempää Vapaa-ajattelijoilla kuin muullakaan organisaatiolla ei ole. He puhuvat suulla suuremmalla ja haluavat tukkia toisten suut. Uutta on, että Vapaa-ajattelijat ovat saaneet arvovaltaisia tukijoita. Kumpi siis olisi demokraattista: että koulujen uskontopolitiikasta päättäisi kansanedustuslaitos, vai että siitä päättäisi yksi virkamies? Jotakin kertoo, että kun virkamiehiä on useampi, he tällä hetkellä ovat asiasta keskenään eri mieltä.
Röyssölle haluan sanoa, että alä vääristele sanojani äläkä keksi minulle sanoja suuhun. Helppohan se olkinukke on sitten polttaa…
En kannata sopimusetiikkaa enkä ole relativisti, kuten väität. Otan vain vakavasti sen, mitä tunnustuskirjat opettavat, että laki on kirjoitettu ihmisten sydämiin. Tunnustuskirjat myös sanoutuvat irti ainakin siitä, että esim. VT:n yhteiskunnalliset lait heijastelisivat enää oikeaa moraalia. Moraali siis muuttuu yhteiskunnan muuttuessa? Sanoisin, että moraalin perusteet pysyvät samana, mutta erilaisessa yhteiskunnassa erilaiset asiat ovat moraalisia tai oikeita ja vääriä. Koska ihminen ja yhteiskunta muuttuu, muuttuu moraalikin jossain määrin. Uskon kuitenkin ihmisistä riippumattomaan objektiiviseen moraalilakiin. Ongelma on vain siinä, että teologian ja filosofian opinnoistani ja kovasta pohdinnasta huolimatta en ole onnistunut teoretisoimaan tuota moraalilakia mielestäni tyydyttävästi, etsintä jatkuu. Jos sinulla on asiaan jokin järkevä ratkaisu, olen kuulolla. Olen yhtä kaikki sitoutunut luterilaiseen käsitykseen siitä, että moraali on kirjoitettuna ihmisten sydämiin, ja sen sisältönä ovat rakkaus ja oikeudenmukaisuus. Raamattu on oman aikansa haparoiva sovellus yleisestä moraalilaista. Tämä on myös Raamatun oma opetus asiasta. En siis ole poistamassa lakia luterilaisuudesta, haluan vain lain käsitteen tulevan ymmärretyksi luterilaisella ja raamatullisella tavalla. Ja vielä lopuksi kiitos Hynyselle hyvästä kommentista ja jumalan siunausta tutkimustyöhön.
Arvoisa Petri Kasari
En halua kyseenalaistaa vilpitöntä intentiotasi. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että tapasi mieltää Raamatun ilmoitus erehtyväiseksi ja muuttuvaiseksi, johtavaa objektiivisen moraaliperustan relativoimiseen. Viime kädessä evankeliumikaan ei lopulta jää evankeliumiksi. Objektiivista on kovin näet vaikeaa kannatella harteillaan, jos kyseenalaistaa ainoan jämäkän tiedollisen kiintopisteen. Katsoisin kipuilusi viestivän juuri tästä lähtökohtaisesta ongelmasta. – Lähtisin liikkeelle siitä, ettei meidän tule lähteä avaamaan VT:n ja UT:n välisten normien jKr. -perspektiiviä ennakko-olettamalla Raamattua ”haparoivaksi sovellukseksi yleisestä moraalista”. Sen sijaan on syytä porautua syvemmin siihen, mitä Kristuksen sovitustyö avasi Uuden liiton kautta. Tätä voin pohtia tarkemminkin, mutta sitä ennen odotan sinun dokumentoivan edellä mainitut väitteesi tunnustuskirjoihin ja Raamattuun viitaten. TT:na se varmaan onnistuu. – Epäilen, ettet ole ymmärtänyt lähteitäsi aivan oikein…
Tässä myös minultakin vähän Hynyselle pohdittavaa (vaikka sen olekaan TT ja FL kuten P.K.):
On hyvä huomata, että myös Luther opettaa Jumalan sanan kehotuksia (siis lakia), ei vain dekalogia vaan myös muita UT:n apostolisia säädöksiä. On hyvä tarkata, miten hän haluaa lukijoidensa taipuvan Raamatun sanoihin.
TT Erkki Koskenniemi pohti (ks. em.) ja kysyi näin eräässä artikkelissaan: ”Neuvooko hän useinkin irtaantumaan niistä? Jatkan Koskennimen ja Anssi Simojoen linjalla: Lain ja evankeliumin ero on Lutherille vain distinktio. Se ei ole metodi, jolla hallitaan Jumalan sanaa ja noustaan sen yläpuolelle (kuten esim. Tuomo Mannermaalla).
Lutherin distinktiossa on kyse em. käsitteiden alueiden selvennyksestä.
Laki on osa Jumalan muuttumatonta ilmoitusta, mutta sillä ei ole olemuksessaan luomis- tai pelastamisvoimaa. Se on kylmä realiteetti, joka on kuitenkin pakko ottaa huomioon. Siksi se on ilmoitettu hyvin konkreettisesti, yhtäältä kivitauluihin hakattuna, toisaalta sydämeen kirjoitettuna. Koska ihminen on syntinen (siis minä), tarvitsemme myös moraaliseen suuntimiseen useamman ”koordinaatiopisteen”. Lain kohdalla se tapahtuu ulkoisena (Jumalan laki) ja sisäisenä viestinä (laki sydämessä). – Tästä huolimatta laki ei pidä sisällään elämää itseään.
Evankeliumi on myös osa Jumalan muuttumatonta ilmoitusta. Myös evankeliumi on konkreettinen asia. Se ei ole vain armon idea, vaan realiteetti, joka syntyy Jumalan Pojan konkreettisen kärsimisen ja meidän syntiemme tähden kuolemisen kautta. Evankeliumia meillä ei ole luonnostamme sydämessämme. Sen voimme kuulla vain ulkopuoleltamme. Luonnostamme sydämessämme on vain synnin takia vääristynyt laki, jota me käytämme luonnostamme omaksi eduksemme.
Tarvitsemme Jumalan Raamatun sanassa ilmoittamaa lakia, jotta voimme koordinoida sydämemme vääristyneen lain jälleen oikeille raiteilleen. Tämä ei ole kuitenkaan mahdollista, jos emme voi tehdä sitä jo Kristuksen armoon turvautuen. Totuutta omasta pahuudesta, itsekkyydestä ja itsepetoksesta ei näet kykene myöntämään, jos anteeksiantamus ei ole jo läsnä.
Kun nyt on keskusteltu opin olemassaolosta, niin tässä on opin olemassaolon ja oikein ymmärtämisen lähtökohta; lain ja evankeliumin erottaminen. – Kumpaakaan nihiloimatta, typistämättä tai suhteellistamatta.
Vaikka en olekaan suuri Lutherin ihailija, tässä EM. periaatteessa Luther osui oikeaan luonnostellessaan ja löytäessään terveen evankelisen opin metaperustan.
>>>Otan vain vakavasti sen, mitä tunnustuskirjat opettavat, että laki on kirjoitettu ihmisten sydämiin.>>>
Vakavasti otettuna vain uskovien sydämeen.
Jostain päin katsottuna joku juna on ehkä mennyt.
Toisaalta olen saanut nähdä nuorten osallistuvan kirkon messuihin jopa niitä toteuttamalla. Heitä ei niinkään näy ehkä sunnuntain tavallisissa messuissa, mutta esimerkiksi Taizé-messu on ainakin täällä meillä juuri nuorison suosima. Olin nimittäin tällä viikolla T-messussa, ja oli todella noin 90/130:stä osallistujasta nuoria. Ei mitään rippikoululaisia, ehkä lukiolaisia ja vähän vanhempia.
Olin iloisesti yllättynyt.
Jaa-jaa. Taizé-messu onkin jotakin aivan muuta kuin ”suvivirsi-messu”. Sen kulttuuriperinne kumpuaakin jostakin aivan muualta. Nuorisollekin se on jotakin aivan uutta.
Niilo, ehkäpä se kumpuaa jopa aiemmista kulttuureista. Kristinuskosta kuitenkin.
Niin, Sonja. Taizé-messut pohjautuvat todella kristinuskonkin aiemmista kulttuureista, mutta ne ovat kuitenkin nuorisolle uudempia kuin Suvivirren perintö. Taizé-lauluilla on nuorisollekin paljon uutta sanottavaa ja kuultavaa, joita Suvivirrellä ei ole.
Jollakin tavalla tämä kirjoitus palauttaa uskoa suomalaisen keskustelun tasoon. Tällaisen kommentin kirjoittajaa kunnioittaa siksi, että leimaamisen, keskustelun karnevalisoimisen ja lillukan varsiin takertumisen sijasta tästä kuultaa omanarvontunto, rauhallisuus ja niistä kumpuava kiihkottomuus ja kyky kuunnella. Asioita, jotka nykyisessä suomalaisessa ilmapiirissä loistavat poissaolollaan vähän joka alalla.
Kyltyyri! kyltyyri! Kyltyyri!
Tuo huuto on Suomessa suuri.
Mut mikä on se kyltyyri?
Kas siinäpä pulma jyyri.
—–
Tuhatkarvainen on kyltyyri –
se on Kiinassa Kiinan myyri –
mut Suomessa Suomen kyltyyri
tuon kaiken on karikatyyri.
Arvostan sitä, että Heikki Palmu käsittelee aihetta nimenomaan apulaisoikeuskanslerin päätökseen tutustuen ja päätöksestä käsin. Olen nähnyt liian monta kommenttia, jossa vain päättömästi kohelletaan ähisten ja puhisten tietämättä täsmälleen, mitä päätöksessä on kirjattu.
Mielestäni Palmu kuitenkin erehtyy muutamassa kohdassa, mahdollisesti jopa tietoisesti halutessaan rakentaa raflaavia kärjistyksiä, joita apulaisoikeuskanslerin päätökseen ei kuitenkaan sisälly:
(1) Apulaisoikeuskansleri kyseenalaistaan uskonnon harjoittamisen ja uskonnolliset tilaisuudet koulussa. Sen sijaan päätöksessä ei kehoiteta luopumaan uskonnonopetuksesta, kuten Palmun tekstissä virheellisesti väitetään.
(2) Palmun väite, että Puumalainen kehoittaa historian ja yhteiskuntaopin opetuksen lakkauttamista, on niin ikään virheellinen. Puumalainen ei tällaista ehdota vaan puuttuu ainoastaan uskonnollisiin vakaumuksiin. Toisekseen yhteiskuntaopin opetus on nykyisinkin poliittisesti sitoutumatonta.
(3) Palmun väite, että Puumalainen kieltäisi itsenäisyyspäivän juhlistamisen koulussa, on myös (tahallinen?) väärinkäsitys. Puumalaisen päätös koskee ainoastaan uskonnollisia tilaisuuksia.
(4) Palmu osuu oikeaan siinä, että EIT:n tulee tehdä päätöksensä tasapuolisesti ja lähtökohtaisesti yhtä jäsenmaata koskevat päätökset ovat sovellettavissa muissakin. Palmu kuitenkin erehtyy siinä, etä EIT olisi määrännyt italialaiset koulut ripustamaan krusifikseja seinille.
(5) Eduskunta nimittää oikeusasiamiehet ja presidentti nimittää oikeuskanslerit. Tehtäviin valitaan kokeneita ja osaavia juristeja ja heidän tehtävänsä on valvoa, että julkista valtaa käyttävät tahot toimivat Suomen lain mukaisesti. Tämä rooli on erittäin merkittävä kansalaisten oikeusturvan varmistamiseksi sekä korruption ja väärinkäytösten kitkemiseksi. Tätä roolia ei ole tarkoituksenmukaista siirtää maallikoista koostuville valiokunnille.
(6) Palmu rakentaa olematonta näkemyseroa oikeusasiamiehen ja oikeuskanslerin välille. Puumalaisen päätös koski lähinnä uskonnollisia tilaisuuksia (aamuavaukset, ruokarukoukset sekä jumalanpalvelukset). Puumalaisen päätöstä tulisi soveltaa uskonnollisiin tilaisuuksia eikä sitä ole järkevää pitää kannanottona siihen, voiko yksittäistä virttä laulaa. Toisekseen Puumalainen on itsekin haastattelussa sanonut, että kyllä voi, ainakin kaksi ensimmäistä säkeistöä.
(7) Ja lopuksi haluan puuttua Palmun kovin erikoiseen ajatukseen siitä, että koulu olisi ”arvoton” mikäli Puumalaisen päätöksen mukaisesti koulu ei järjestäisi uskonnollisia aamunavauksia ja kärräisi oppilaita jumalanpalvelukseen. Tähän haluan Palmulle sanoa, että kansakunnan arvot eivät ole riippuvaisia noista kahdesta asiasta tai ylipäätään tunnustuksellisen uskonnonharjoittamisen olemassaolosta koulutyössä.
Ajattelin kommentoida laajemminkin bloggaajan melko omalaatuisia ajatuksia, mutta Jusu näemmä ehti pukea ajatukseni sanoiksi. Ensinnäkin, nukkuisit Jusu joskus, toiseksi kiitos kun säästit minulta kirjoittamisen vaivan 😉
Tyydyn siis vain ihmettelemään, miten oudolla tavalla Heikki Palmu on ymmärtänyt apulaisoikeuskanslerin päätöksen. Olisikohan syytä lukea päätös uudelleen ajatuksen kanssa? Tai jopa katsoa peiliin ja miettiä, onko asioiden vääristely sittenkään oikea (tai edes kristillinen) tapa herätellä lukijoiden ajatuksia.
Minultakin kehuja siitä, että Palmu todella on lukenut alkuperäisen tekstin!
Itse näen tämän jatkumona kohti katsomusneutraalia yhteiskuntaa. Vielä 20 vuotta sitten korkeimmat oikeudet lähettivät edustajan evlut kirkolliskokoukseen. Siitä on luovuttu, sittemmin myös todettu ettei lautamiehen ole sopivaa ojentaa tuomitulle Raamattua ja käräjähartaudet ovat loppuneet.
Näin tämän päätöksen ikäänkuin saman idean laajentumisena kohti muitakin valtion ja kuntien toimintaa.