Sunnuntaiaamun kalliit sielut
Kotimaassa on ollut pari mielenkiintoista juttua kirkon nykytilasta. Ensin kirkkohallituksen Laura Arikka ja Stiven Naatus puhuivat kirkon toimintaan osallistuvien määrän romahduksesta.
Heti perään kirkolliskokousedustaja Markku Jalava pohti blogissaan ansiokkaasti sitä, voiko nykyisillä osallistujamäärillä puhua jumalanpalveluksesta koko seurakunnan toiminnan keskuksena.
https://www.kotimaa.fi/blogit/onko-jumalanpalvelus-koko-seurakunnan-juhla/
En nyt ota juttuihin ja keskusteluun sen enempää kantaa kuin toteamalla, että molemmista puuttui yksi olennainen ulottuvuus. Nimittäin raha. Eli ne taloudelliset resurssit, joihin kaikkea kirkon toimintaa joudutaan suhteuttamaan lähitulevaisuudessa.
Ensinnäkin korostan, että kaikkea kirkon toimintaa ei voi eikä pidä mitata rahalla. Paljon olisi jäänyt kirkkoja rakentamatta, kirkkomusiikkia säveltämättä, tauluja maalaamatta, kirjoja kirjoittamatta, jos eivät entisten aikojen mesenaatit, kirkkoruhtinaat ja maalliset hallitsijat olisi tarjonneet parasta Jumalalle. Taloudellisesti siinä ei ollut mitään järkeä, mutta koskapa järki olisi kristillisen uskon syvintä olemusta tavoittanut ja hallinnut.
Kaikki oli siis hyvin, kun rahaa riitti ja lisää tuli, milloin sotasaaliina, milloin kansaa tuplasti verottomalla, milloin maailmankauppaa kehittämällä. Siitä oli vallankäyttäjien hyvä jakaa jokunen ropo myös kirkon kunniaksi ja oman sieluntilan vakuudeksi.
Tänään kirkolla ei juuri ole mesenaatteja, mutta onpa verotusoikeus, joka tuottaa edelleenkin tasaista ja varmaa kassavirtaa kirkon ja seurakuntien toiminnan rahoittamiseen. Siis niin kauan kuin tuottaa.
Ehkä olisi juuri nyt hyvä pysähtyä miettimään, minkälainen yhtälö on kirkon toimintaan osallistujien määrän romahtaminen ja edessä oleva verotulojen vähentyminen. Ja erityisesti sitä voisi pohtia jumalanpalveluksen näkökulmasta – joka siis edelleenkin on kirkon ja seurakuntien toiminnan keskipiste, ainakin juhlapuheissa ja kirkkolain määrittelyissä.
Laskin viime vuonna kirkon tilastoista – jotka ovat erinomainen ja ainutlaatuinen tietolähde kirkon kaikkeen toimintaan – että vuonna 2015 seurakunnissa järjestettiin kaikkiaan 41 758 pääjumalanpalvelusta. Siis näitä kirkkolain määräämiä joka sunnuntain klo 10 kirkonmenoja.
Niihin osallistui kaikkiaan 3,3 miljoonaa henkeä. Iso luku sinänsä, mutta kun sitä vähän pilkotaan, alkaa todellisuus hahmottua. Viikkotasolle muunnettuna luku tarkoittaa sitä, että koko maassa seurakunnan pääjumalanpalvelukseen osallistui 400 seurakunnan eri kirkoissa viikoittain keskimäärin 65 690 henkeä. Kun tämä jaetaan pidettyjen messujen määrällä, saadaan yhden yksittäisen messun osanottajamääräksi keskimäärin 79 henkeä. Kaikkinensa jumalanpalveluksiin osallistui viikoittain 1,6 prosenttia seurakuntien keskiväkiluvusta.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Näinä supistuvan talouden aikoina on syytä katsoa, mitä tämä seurakuntien toiminnan keskuksen pyörittäminen maksaa. Tai paljonko kirkko toiminnan ylläpitämiseen sijoittaa verovaroja.
Karkealla tasolla voidaan arvioida, että jokaisen jumalanpalveluksen toimittamiseen osallistuu suoraan keskimäärin neljä kirkon palkattua työntekijää: pappi, kanttori, suntio, vahtimestari-siivooja. Jos yhtä karkealla tasolla arvioidaan, että heidän palkkakulunsa sivu- ja sosiaalikuluinen ovat luokkaa 30 euroa/tunti ja yhden jumalanpalveluksen toimittamiseen käytetään keskimäärin kaksi tuntia työaikaa, niin laskennallisesti yhden jumalanpalveluksen palkkakustannus on luokkaa 240 euroa. Jos tähän vielä lisätään karkea arvio kirkkotilan ylläpito- ja pääomakuluista, ollaan kustannuksissa suuruusluokassa 320 euroa/jumalanpalvelus.
Kun tämä kerrotaan vuosittaisten 41 758:n jumalanpalveluksen määrällä, on pääjumalapalvelusten kustannusvaikutus koko kirkossa 13,3 miljoonaa euroa vuodessa.
Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Tuota 13,3 miljoonan euron lukua voi suhteuttaa keskimäärin viikoittain pääjumalanpalvelukseen osallistuvien keskimääräiseen määrään eli 65 690 henkeen. Tämä joukko on seurakuntien toiminnan kannalta uskollisinta ja he ovat suurimmalta osin samoja joka sunnuntaisia kirkossa kävijäitä. Siis tämä 1,6 prosenttia seurakuntien keskiväkiluvusta, joka osallistuu viikoittain jumalanpalvelukseen.
Tämän kaikkein uskollisimman joukon kirkossakäynti ”maksaa” kirkolle noin 200 euroa/henki. Tai niin päin, että kirkko investoi vuodessa 13,3 Meur, jotta 1,6 prosenttia sen jäsenistä voi käydä viikoittain jumalanpalveluksessa. Ja sattumalta tämä 200 euroa on suunnilleen sama summa, jonka kirkon jokainen jäsen keskimäärin maksaa kirkollisveroa vuodessa. Siis yhden jäsenen vuosittaisella verotuotolla voidaan kattaa yhden viikoittaisen jumalanpalveluksen suorat palkkakustannukset.
Toki tämä on vain yksi kapea esimerkki ja hyvin karkealla tasolla laskettuna. Mutta luulen kyllä, että luvut ovat hehtaarilla ja iso kuva on tämän kokoinen. Eikä tätä perusasetelmaa muuta muutamat piikit eli että juuri nyt konfirmaatiojumalanpalveluksiin osallistuu moninkertainen määrä seurakuntalaisia tai jouluna ja pääsiäisenä kirkot täyttyvät – tosin silloinkin lähinnä muulloin kuin pääjumalanpalveluksissa. Tai vastaavasti toisinpäin: paljon on seurakuntia, joissa neljä työntekijää palvelee 10-20 seurakuntalaista, joka sunnuntai klo 10. Ei kovin kustannustehokasta.
Kuten sanottu kirkossa ei raha ratkaise kaikkea. Ymmärrän kyllä, että jumalanpalvelus on kirkossa itseisarvo, riippumatta siitä kokoontuuko Hänen nimessään kaksi taikka kolme sanankuulijaa tai koko kirkollinen. Myös traditiolla on merkityksensä – kyllä kirkko paljolti juuri jatkuvuuden varassa on jo yli 2000 vuotta elänyt.
Mutta on rahalla sen verran arvoa, että on pakko kysyä, miten kauan kirkolla riittää meitä kirkollisveroa mielellään maksavia jäseniä, siis meitä joissa asuu pieni mesenaatti, joka tekee mahdolliseksi joka sunnuntaisen pienen ydinjoukon jumalanpalvelusten toimittamisen?
On myös pakko kysyä, onko aika vain yksinkertaisesti ajanut ohi nykymuotoisen fyysisesti yhteen kokoontumisen perinteen? Ja erityisesti niin, että ovi Jumalan palvelemiseen olisi auki vain sunnuntaisin klo 10. Maailmassa joka elää jo nyt on-line aikaa kellon ympäri.
Totutusta luopuminen tuottaa tietysti aina tuskaa, mutta voi myös kysyä, onko totutusta kiinni pitämisessä kysymys myös pienen sisäpiirin itsekkyydestä: on helpointa tehdä niin kuin on aina ennenkin tehty.
Ja siihen liittyen, pitäisikö pienen sisäpiirin jumalanpalvelusten kustannuksia suhteuttaa esimerkiksi Kirkon tiedotuskeskuksen käytössä oleviin resursseihin. Siellä kun kirkon näkyvyyttä yritetään hoitaa moninkertaisesti pienemmällä budjetilla kuin mitä kirkko nyt käyttää yksittäisten jumalanpalvelusten toteuttamiseen. Kuitenkin juuri mediassa ja julkisuudessa kirkon näkyvyys ja painoarvo punnitaan nykypäivänä.
Jo nyt radio- ja televisiojumalanpalvelukset tavoittavat moninkertaisesti viikoittain kirkkoon kokoontuvien seurakuntalaisten määrän. Puhumattakaan siitä, jos niiden toteuttamiseen todella panostettaisiin entisajan mesenaattien periaatteella: vain parasta Jumalalle, niin musiikissa, saarnataidossa kuin visuaalisuudessakin.
Ja somen yhteisöllisyydestä en ole vielä puhunut mitään! Enkä toisesta kirkon jäsenyyden mittarista eli ehtoollisella käynnistä. Se on vielä heikommissa kantimissa kuin jumalanpalvelukseen osallistuminen. Mutta sekin on jo toisen blogin arvoinen asia.
PS.
Kuinka ollakaan, aamun Helsingin Sanomat on haastellut Petäjäveden kirkkoherra Seppo Ojalaa, jonka mielestä laitoskirkko nykymuodossaan on tulossa tiensä päähän. Koska juttu on maksumuurin takana vain tilaajille, lainaan tässä Ojalan olennaisen lauseen jumalanpalveluksen tulevaisuudesta:
"Tulevaisuus on sellainen, että ihmiset suunnittelevat jumalanpalveluksen keskenään ja pitävät siellä hauskaa."
http://www.hs.fi/elama/art-2000005271237.html
57 kommenttia
Kirkko ja messu on merkityksellinen siksi, että siellä on tarjolla rakennusaineita uskonelämälle. Mikäli tuota uskoa ei ole, niin on vaikea kuvitella jotain muuta syytä, miksi joku tulisi jokaisena pyhänä kirkkoon. Olkoonpa siellä sitten millaista viihdykettä tahansa.
On hyvä pohtia esim. messun kustannuksia ja siitä edelleen panostus-tuotto suhdetta. Kirjoituksesta jöi huomiotta messujen valmisteluun käytetty aika ja sen kustannukset. Toisaalta huomio että panostus koskisi vain 1,6% kirkon jäsenistä ei ole aivan oikea.Monet osallistuvat viikoittain, mutta messuihin osallistuu myös harvemmin ja satunnaisemmin osallistuvia. Näin koko vuoden eri osallistujien määrä on huomattvasti suurempi, ehkä jopa 30-40% kirkon jäsenistä. Joka tapauksessa muutoksia kirkossa tarvitaan kuten omassa blogiteksttissäni kirjoitan tästä aiheesta.
Jumalanpalveluksen oivaltaminen ja toteuttaminen kutek kurssikaverini Teemu Kakkuri kirjoittaa on asian yksi tärkeä puoli. Toinen vähintäänkin yhtä tärkeä on, mitä on ja tapahtuu ennen messua ja sen jälkeen, miten seurakuntayhteisö rakentuu. Kyse on osallisuuden kokemisesta ja vuorovaikutuksesta seurakunnan elämässä. Piispa Voitto Huotari puhui aikoinaan messun ”syöttöliikenteestä”. Se on hyvä ilmaus, mutta kyse on minusta vielä laajemmasta ja syvemmästä asiasta. Uusi uskonpuhdistus voisi merkitä kirkon toiminnan ja kansan välisen kuilun tasoittamista ja ihmisten osallisuuden kokemuksen vahvistamista monin keinoin. Helppoa se ei ole, vaatii sitkeyttä, rohkeutta ja päämäärätietoisuutta juuri tässä asiassa. Vaatii yhdessä tekemistä uudenlaisen toimintakulttuurin kera!
”Pekka: “rakennusaineita uskonelämälle” ???????????????”
Jos uskon elämää ei ole, ni tietenkään ei ole tarvetta sen hoitamiseen. Eikä siis niitä uskon hoitamiseen välttämättömiä rakennusaineita kaipaa. En ihmettele yhtään noita kysymysmerkkejäsi. Tottakai tämä nämä asiat on aivan käsittämättömiä, jollei uskoa ole.
Usko ei ole mikään helppo asia. Eikä pään laittamista pensaaseen. Usko vaatii tosi paljon, eikä se ole mikään helppo ratkaisu. Joten vaatimustaso on korkealla ja siihen tarvitaan välttämättä näitä rakennusaineita.
Ymmärrykseni on, että suomalaiset eivät ole koskaan täyttäneet kirkkoja joka pyhä. Pyhäpäivää on aikaisemmin vietetty enemmän rauhassa kuin nykyisin mutta kotioloissa. Jossakin vaiheessa on luotu mielikuva, että kunnon kristityn pitäisi olla kirkossa joka pyhä. Mistä tällainen on peräisin? Jumalanpalveluksen ammattilaisilla on vinoutunut kuva ihmisten elämästä. Enemmän tulisi iloita siitä, että ihmiset tulevat edes joskus, kuin murehtia, etteivät tule riittävän usein.
Aika hassua että asian voi käsittää noinkin; että kunnon kristittyjä olisi ylipäätään olemassa. Taikka, että heidät tunnistaisi siitä, että istuvat kiltisti joka pyhä samalla penkillä. Minulle syntisenä publikaanina on messu ja siinä julistettava synninpäästö, sekä ehtoollinen hyvin tärkeä. Joten mielelläni messuun kiirehdin. Harvoin saarnoista mitään saa, mutta virsien sanat, tai Raamatun tekstit usein alkaa elää. Jos kirkkoon rukoillen astuu, niin sieltä aina siunauksen myös viikon puuhiin saa.
Tästähän syntyi mielenkiintoista keskustelua – kuten myös noista blogin alkuun linkittämissäni jutuissa. Aihe siis selvästi kiinnostaa.
Huomaan tosin, että edelleenkin puhutaan hyvin vähän rahasta. Se puolestaan kertoo siitä, että kirkolla menee taloudellisesti edelleenkin varsin hyvin. Vaikka jäsenmäärä jatkuvasti laskee, ei se vielä näy olennaisesti verotulojen vähenemisenä. Kaikki toimii edelleenkin, mitä nyt vähän joudutaan höyläämään.
Yksi syy on siinä, että kirkosta eronneet ovat suurelta osin olleet vähemmän kirkollisveroa maksavia: siis opiskelijoita ja nuoria työuransa alussa olevia. Enemmän kyllä pitäisi olla huolissaan siitä, miten kauan kirkko pystyy pitämään kiinni varsinaisista rahoittajistaan eli hyvätuloisista, mutta hyvin harvoin kirkon toimintaan osallistuvista keski-ikäisistä – ja erityisesti miehistä.
Kirkon tutkimuskeskuksen selvitykset puhuvat varsin karua kieltä. Kun suomalaisilta kysyttiin Gallup Ecclesiastica 2015 tutkimuksessa heidän kirkkoaktiivisuuttaan, niin peräti 62 prosenttia vastaajista kertoi käyvänsä jumalanpalveluksissa harvemmin kuin kerran vuodessa tai ei lainkaan. Ja tässä mitattiin jumalanpalveluksia kaikkinensa, ei vain sunnuntain klo 10 pääjumalanpalvelusta.
Vielä harvemmat ovat kontaktit seurakuntaan ylipäätään. Peräti 77 prosenttia kertoo olevansa tekemisissä seurakunnan kanssa jossain muodossa korkeintaan kerran puolessa vuodessa tai harvemmin tai ei ollenkaan.
Kun tähän lisätään se, että yhä harvempi nuori jää rippikoulun jälkeen seurakunnan toimintaan, yhä harvempi lapsi kastetaan, yhä harvempi avioliitto solmitaan kirkollisesti niin jääkö tavallisen seurakuntalaisen tärkeimmäksi kontaktiksi kirkkoon hautaan siunaaminen – niissä kun ei tilastollisesti vielä näy laskua. Kristillisyyden kannalta ei tällä sinänsä ole merkitystä, ei sitä mitata edelleenkään kirkossa käynnin määrällä.
Ydinkysymys onkin, miten kirkko pystyy jatkossa säilyttämään tämän kriittisen massan motivaation maksaa kirkollisveroa palvelusta, jota se ei käytä. Siitä kun pääsee eroon toisin kuin YLE verosta, jota on maksettava, vaikka ohjelmat eivät miellytä.
Ja sen mukana ratkeaa myös se, miten kauan kirkko pystyy ylläpitämään nykyistä henkilöstörakennetta ja kiinteistömassaa. Tilanteessa jossa yhä suurempi osa verotuloista menee palkkoihin ja rakennusten ylläpitoon. Vähän pelkään, että muutokset voivat olla yllättävän nopeita ja rajuja – varsinkin jos niihin ei ole osattu riittävästi varautua.
Kirjoittaja
Hannu Kuosmanen
Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.
Kakkuri: ”Se on vähän samanlaista kuin kesäteatteriin meneminen. ”
Tuskin kovinkaan moni menee kesäteatteriinkaan samaa näytelmää katsomaan kerta toisensa jälkeen, vaikka kuinka olisi tuttuja harrastajia lavalla. Eikös se riitä, että kerran tunnnustaa ne syntinsä ja vakuuttaa uskoaan uskontunnustuksen lausumalla. Senhän voi sitten aina ilmoittaa erikseen jos asian tilassa tapahtuu muutos.
Ilmoita asiaton kommentti