Stestosteronista ja toksista miesteologiaa

Oli isäinpäivä ja nyttemmin miestenpäivä. Aloin pohdiskella miesten teologiaa.

Kirjassaan Beyond God the Father: Toward the Philosophy of Women’s Liberation Mary Daly esittää, että Jumalasta miessymboleilla puhuva kristinusko, jonka pelastaja on mies ja jonka johtajat ovat kaikki miehiä, on niin seksistinen ja naisia syrjivä projekti, että naisten pitäisi hylätä se kokonaan.

Eräät toiset taas ovat esittäneet, että uskonnollisen kielen patriarkaalinen luonne ja siitä seuraava seksismi vältetään siten, että Jumalasta puhutaan pikemminkin vanhempana tai sekä äitinä että isänä.

Näihin ehdotuksiin on puolestaan huomautettu, että vanhemmuus ei tue terveellä tavalla aikuista uskonnollisuutta ja tästä syystä kaikki perhe-elämään liittyvät metaforat tulisi poistaa uskonnollisesta kielestä.

Jotkut, kuten Sally McFague teoksessaan Metaphorical Theology ovat ehdottaneet, että Jumalasta voisi puhua ystävänä ja toiset kuten Rosemary Radford Ruether teoksessaan Sexism and God-Talk: Toward a Feminist Theology ovat väittäneet ettei Jumalalle pitäisi antaa mitään nimeä paitsi ehkä korkeintaan Jumala/ttaren nimi.

Daly, McFague ja Radford Ruther ovat kaikki amerikkalaisia teologian opettajia. Voi olla, että heidän näkemyksensä selittyvät osittain amerikkalaisen yhteiskunnan tilasta. Amerikkalainen feminismi on erittäin aggressiivista ja näyttää pohjoismaisesta näkökulmasta käsin kummalliselta.

Kun opetin amerikkalaisessa teologisessa seminaarissa ja kerroin naisten asemasta Pohjoismaissa, opiskelijatytöt ilmaisivat halunsa hakea poliittista turvapaikkaa Suomesta ja Ruotsista.

Naisten asema vanhojen maailmanuskontojen hallitsemilla alueilla on yksi keskeisimmistä ihmisoikeuskysymyksistä tämän hetken maailmanpolitiikassa.

Myös Suomessa pitää paikkansa, että kristinuskon paikallista historiaa on kirjoitettu lähinnä ns. miesnäkökulmasta. Esimerkiksi herätysliiketutkimuksessa on kiinnitetty viime aikoina huomiota siihen, että esimerkiksi herännäisyyden vaiheisiin liittyykin merkittäviä naisjohtajia kuten vaikkapa Tiina Rautakorpi, alunperin housuihin pukeutunut transvestiitti ja sittemmin Niiles Kustaa Malmbergin hurskas renki,  jotka eivät ole saaneet asianmukaista paikkaa historiankirjoituksessa.

Tähän liittyen yleensä naisiin liitetyt tekijät kuten tunteet ja eriskummalliset kokemukset ovat muodostuneet valtavirtahistoriassa ongelmallisiksi. Eräs mielikirjoistani. Mathilda Langletin Täydellinen käsikirja perheenemännille kaikilta kotitalouden aloilta kuvaa näitä seikkoja näin:

Usein kuulee naisten sanovan itseänsä heikkohermoisiksi ja tämä on kyllä luultavaa, kun näkee niiden vähimmästäkin kolinasta säpsähtävän tuolilta tahi sohvasta. Tämä nyt on itsessään jokseenkin viatointa, eikä tee vahinkoa eikä haittaa kenellekään. Mutta varsin usein saavat hermot syyn paljosta, johon ne eivät ole syylliset, kiukkuisesta luonnosta, itsekkäisyydestä ja tylyydestä; väliin näillä samoilla hermoilla kentiesi hiukan teeskennelläänkin…Sen sijaan, että he kaikin tavoin edistävät heikkohermoisuuden alkua, joka joskus lienee heissä olemassa, pitäisi heidän innolla koettaa sitä poistaa…Ja voiton saavuttaakin, jos vaan tahtoo. Vai kuinka olisi mahdollista, että sellainen nainen, joka esim. hämähäkkiä, elävätä äyriäistä tahi muuta sellaista kauheaa hirviötä säikähtäessään saa hermokohtauksia tahi jopa pyörtyykin, voisi kestää puolialastomana, raskaassa ilmassa, enemmän kuin puolen yötä pyöriä ympäri, hypiskellä ja laukata varsin ison tanssisalin ympäriinsä ja päälliseksi räikyvän rykmentinmusiikin soidessa sekä kukkaryhmien huumaavassa tuoksussa y. m? Miten se on mahdollista? Ainoastansa siten, että hän niin tahtoo! Loistavin silmin ja hehkuvin poskin työskentelee hän useampia tunteja otsansa hiessä, ja ”hermot” ovat aivan hiljaa sekä vaiti. Mutta pyydäpä häntä seuraavana päivänä ompelemaan nappi vaatteesen, kutomaan sukkaa, paistamaan pannukakkua tahi tekemään mitä hyödyllistä tahansa – silloin on hän heikkohermoinen ja aika lailla onkin.

En ajattele kuten amerikkalaiset kollegat, mutta pidän heidän huomautuksiaan uskonnollisen kielen kulttuurisidonnaisuudesta oikeansuuntaisena. Myös ajatus, jonka mukaisesti Jumala ei ole sukupuoliolento, on standardi kristillinen näkemys. Vuonna 1994 ilmestynyt Katolinen katekismus lausuu:

Kutsumalla Jumalaa ’Isäksi’ uskon kieli haluaa osoittaa kaksi asiaa: sen, että Jumala on kaiken alkuperä ja transsendenttinen auktoriteetti; sekä sen, että hän samanaikaisesti hoitaa lapsiaan hyvyydellä ja rakkaudella. Kuva äitiydestä korostaa myös Jumalan isällistä hellyyttä. Se korostaa Jumalan läsnäoloa, Luojan ja luomakunnan välistä yhteyttä. Uskon kieli perustuu osittain ihmisen kokemukseen omista vanhemmistaan, jotka ovat ihmiselle tavallaan ensimmäiset Jumalan edustajat. Kokemuksemme vanhemmistamme kertoo myös siitä, että vanhemmat ovat erehtyväisiä ja se voi turmella kuvamme isyydestä ja äitiydestä. Sen vuoksi meidän on muistettava, että Jumala on inhimillisten sukupuolierojen yläpuolella. Hän ei ole mies eikä nainen: hän on Jumala. Hän on myös inhimillisen isyyden ja äitiyden yläpuolella, vaikka hän onkin niiden alkuperä ja normi; kukaan ei ole isä samassa mielessä kuin Jumala on Isä.

Esimerkiksi luterilainen Tampereen hiippakunnan emerituspiispa ja dogmatiikan dosentti Juha Pihkala ilmaisee asian teologisen tiedekunnan pääsykoekirjana olevassa teoksessaan Johdatus Dogmatiikkaan seuraavasti:

Jumalan isyyttä ei pidä tulkita antropomorfis-maskuliinisesti; se kuvaa alkuperää, kaiken olemisen lähdettä. Vaikka Jumala koetaan isäksi ja häntä kutsutaan isäksi, ei voida sanoa, että Jumala on mies.

Jotkut esittävät, että puhe Jumalasta Isänä on patriarkaalista ja siitä pitäisi luopua.

Asia on monimutkainen. Kristillinen kolminaisuusoppi opettaa, että Isä synnyttää Pojan. Tämä ei ole kovin patriarkaalista. Lisäksi Pyhä Henki on tulkittu kristillisessä perinteessä jumaluuden matriarkaaliseksi ulottuvuudeksi.

Itse asiassa triniteetti on sisällöllisesti yhtä matriarkaalinen kuin patriarkaalinenkin.

Kohdat, joissa Jeesus puhuu Jumalasta Isänä ovat Isämeidän rukouksen lisäksi seuraavanlaisia:

”Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkö kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen isänne ruokkii ne.” (Mt 6: 26)

”Älkää siis murehtiko: ’Mitä me nyt syömme?’ tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’ Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. (Mt 6:31-32)

”Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.” (Mt. 7:11)

”Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli. Teidän jokainen hiuskarvanne on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.” (Mt. 10: 29-31)

Näiden huolenpitoa koskevien Matteuksen evankeliumin kohtien lisäksi uusi Testamentti vertaa taivaallista Isää paimeneen, joka etsii yhtä eksynyttä ja anteeksiantavaan isään, joka vastaanottaa tuhlaajapojan takaisin kotiinsa.

Kristillisen dogmatiikan ja Uuden testamentin valossa tarkasteltuna taivaan Isään liittyy täydellisyyttä, jota emme kohtaa maallisissa isissä. Asia käy ilmi, kun tarkastellaan tunnetuimpia uskonnonpsykologisia teorioita siitä, millaisia isäkokemuksia uskontoon liittyy.

Teorioista tunnetuin on Sigmund Freudin muotoilema näkemys, jonka hän esitti teoksissaan Toteemi ja tabu sekä Mooses ja monoteismi. Näiden teosten taustalla on Freudin uskomus, jonka mukaisesti kuningas Oidipus avaa ihmismielen hämärät puolet.

Antiikin myytin mukaan Oidipus surmasi vahingossa isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa.

Freud uskoi, että alkuasukkaiden ynnä muiden villein toteemikäytänteet ja tabusäännöt on luontevaa tulkita isänmurhamyytin valossa. Hänen mukaansa muinaiset toteemit edustavat tyrannimaista isää, jonka mustasukkaiset heimon nuoret miehet aikoinaan murhasivat ja veivät hänen naisensa.

Toteemin palvonta eli pyhä pelko merkitsee isänmurhan torjumista ja toteemiin liittyvät tabut, jotka esittävät heimon avioitumissäännöt, merkitsevät torjuttua sukurutsautta. Freudin mielestä uskonto siis alun alkaen oli ongelmalliseen isäsuhteeseen ja naisista käytävään kilpailuun liittyvien traumojen käsittelyä.

Mooses-teoksessaan Freud puolestaan esittää, että Israelin kansa murhasi Mooseksen erämaassa ja että tämä ajan mittaan muodostui juutalaista kulttuuria neurotisoivaksi asiaksi ja siirtyi sieltä myös kristinuskoon, jossa Isä surmaa Poikansa.

Nykyisessä keskustelussa tätä tulkintalinjaa on jatkanut Rene Girard esimerkiksi teoksessaan Violence and Sacret, jonka mukaan uskonnossa on kysymys väkivallan suodattamisesta. Girardin mielestä uskonnolliset uhrimenot tuottavat mieleen ensimmäisen uhrin muiston ja hillitsevät näin ihmisen alkuperäisesti väkivaltaisen luonnon hillittömyyksiä.

Freudin teoria on historiallisesti paikkansa pitämätön ja yhtä mytologinen kuin sen kohde eli uskonto. Siihen sisältyy kuitenkin kiinnostavia näkökohtia esimerkiksi nykyisen uskontojen välisen kohtaamisen näkökulmasta. On olemassa uskonnollisuutta, joka näyttää olevan jonkinlaista isälle näyttämistä ja väkivallan käyttämistä. Tässä yhteydessä ei tarvitse kuin viitata kristinuskon ja islamin fundamentalistisiin ryhmittymiin.

Edelleen nämä tulkinnat herättävät ajatuksia siitä, millaisia kovia vaatimuksia kristillinen käsitys, jonka mukaisesti lapset oppivat Jumalasta vanhempiensa välityksellä, asettaa vanhemmille.

Samalla ne tekevät käsitettäväksi, joskaan ei välttämättä kannatettavaksi niitä ajatuksia, joita Karl Barth on esittänyt uskonnosta.

Barth ajatteli, että kaikki uskonto on Jumalasta poispäin vievää. Niinpä käärmeen keskustelu Eevan kanssa Paratiisissa oli ensimmäinen esimerkki sielunhoidosta ja Aatamin vastaus Jumalan etsintään ensimmäisen esimerkki saarnasta.

Mikään luonnollinen yliluonnollisen lähestymistapa ei Barthin mielestä johda kohti Jumalaa vaan poispäin Jumalasta. Hänen kuuluisa lausahduksensa, että Jumala on kokonaan toisenlainen, ganz Anderes, tarkoittaa tätä.

Barthin näkemys on siis käsitettävä ihmisen uskonnollisten perversioiden taustan näkökulmasta.

Mielestäni hän kuitenkin erehtyi.

Uuden testamentin Isä on kokonaan toisenlaisen täydellisessä luotettavuudessaan, läsnäolossaan ja rakkaudessaan. Hän ei ole niin kuin maalliset isät, jotka kirjoittavat blogeja Taivaan Isästä sen sijaan että viettäisivät aikaansa lastensa kanssa.

Uuden testamentin Isä on lapsensa kanssa siten, että hiuskarvakaan ei putoa. Parhainpäin käännettynä Jumalan täydellinen isyys merkitsee sitä, että maalliselta isältä ei edellytetä täydellisyyttä eikä hänestä ajatella, että hän olisi merkittävä kosmologinen toimija.

6 kommenttia

  • Tarja Parkkila sanoo:

    Kyllä naisena tuntee itsensä erittäin vihatuksi täällä patriarkaatin keskellä. Aivan kuin olisi joku poisviskattava hylkyvesa, jolla ei saisi olla mielipidettä mistään.

    Evankeliumissa on sanonta, että ”joka teistä tahtoo olla suurin, se olkoon kaikkien palveija.” Naiset ovat ikiaikaisesti palvelleet ihmisiä, miehiä, naisia, lapsia, kehdosta hautaan, mutta ei meitä koskaan ole sanottu suuriksi. Kukaan ei ole edes huomannut. Palvelija ei ole arvonimi.

    Meitä on painostettu tunnustamaan Isä ja Poika jumaliksi, minun mielestäni se on islamilaista perhepolitiikkaa. Isä on auktoriteetti, kun Isä menee taivaaseen, eli nukkuu kuolonuneen, siirtyy vanhin poika perheen pääksi. Isä on nyt taivaassa ja häntä voidaan rukoillakin. Eräs henkilö, lähtökohtaisesti islamilaisesta maasta, kertoi, että Isä on ylen suuri auktoriteetti, häntä ei saa loukata. Pahinta on, jos sanoo Isää siaksi, isä voi lyödä lapsen kuoliaaksi, eikä mikään laki puutu siihen. Liittynee meilläkin tunnettuun kunniamurhaan. ——————-

    Kristinusko on viimeinen voimassaoleva ihmisuhri uskonto, muut ovat jo kadonneet tarinoiksi ja museoiden mysteereiksi, joita ihmettelemme suu ymmyrkäisenä ja pidämme pakanuuteen liittyvinä harhaoppeina.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Charlotta Lindfors sanoo:

    On kummallista edes ajatella, että jumalalla olisi sukupuoli ja muita inhimillisiä ominaisuuksia. Kaikki nämä miehiset määreet ovat miesten keksintöä. Siksi, että miehet voisivat jumalan ”edustajina” alistaa naiset. Se jatkuu niin kauan kuin kristinusko sinnittelee miesten viimeisillä voimilla.

    Mutta jos jumala olisi nainen, hän ei olisi tapattanut poikaansa, jonka on synnyttänyt. Tappaminen kuuluu miehiseen kulttuuriin.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Yrjö Sahama sanoo:

      Kyläähän jumalilla on sukupuoli, onhan esim Zeus ja Apollon miespuolisia ja Afrodite ja Artemis naispuolisia jumalia. Mutta Jumala, siis se yksi ja ainoa monoteististen uskontojen Jumala, ei voi olla sukupuoliolento, koska sukupuoli on yksinomaan suvullisesti lisääntyvien eläinten ominaisuus.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      ”Mutta Jumala, siis se yksi ja ainoa monoteististen uskontojen Jumala, ei voi olla sukupuoliolento, koska sukupuoli on yksinomaan suvullisesti lisääntyvien eläinten ominaisuus.”

      Kuka sen tietää, ettei Jumalalla ole vaimoa (Jumalatarta tai -muoria)? Onhan Joulupukillakin Joulumuori.

      Näyttää kuitenkin varsin todennäköiseltä ettei ole, koska Jeesuksen synnyttämiseksikin piti panna Maria asialle.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Petri Järveläinen sanoo:

    Martti Pentti, kylläsh:)

    Ilmoita asiaton kommentti