Sota ilman sankareita: Israelin valtion historiaa ja politiikkaa

En kommentoi piispa Laajasalon Helsingin Sanomissa 15.10.2023 ollutta mielipidekirjoitusta. Sillä tavoin piispaa kuitenkin uhmaan, että katson, että Israelin ja palestiinalaisten konflikti ei alkanut 7.10.23 Hamasin verisestä hyökkäyksestä. Tässäkin kohtaa tässä satavuotisessa sodassa ”mutta” on oikein hyvä ja tarpeellinen sana.

Seuraavassa pikapiirroin ensin Israelin historiaa. Tämän jälkeen joitakin hajahuomioita Netanjahun hallituksen toimista vuonna 2023 ennen Hamasin hyökkäystä ja lopuksi on – ei johtopäätösten – vaan rikkiviisaan muistutuksen aika.

Ja taas: en hyväksy Hamasin verisiä iskuja, panttivankien ottamisia tai mitään muuta sellaista. En hyväksy myöskään Israelin armeijan tekemiä ratsioita Länsirannalla, joissa kuollut satoja ihmisiä (joista kymmeniä lapsia) viimeisen reilun vuoden aikana. En yksiselitteisesti hyväksy, että tätä kriisiä pyritään ratkaisemaan väkivalloin tai että sitä hengellistetään. Jordan-joen ja Välimeren välinen alue on kahden kansan koti. Olen sataprosenttisesti samaa mieltä Tasavallan Presidentin Sauli Niinistön kanssa, että ainut ratkaisu tähän ikuiselta vaikuttavaan konfliktiin on kahden valtion malli.

——————————————————————————-

I. ISRAELIN HISTORIAA ITSENÄISTYMISEN ENSI VUOSIKYMMENIIN

Olen tietoinen, että Israel herättää helposti voimakkaita uskonnollisia ja poliittisia tunteita. Siksi varoitus: yritän lähestyä Israelia kuten mitä muuta maata tahansa.

Helposti unohtuu, että Israelin valtion historia on lyhyt. Israel on perustettu vasta 1948. Lyhyydestä huolimatta Israelin historia on konfliktien historiaa. Israelin valtio syntyi molempien silloisten suurvaltojen Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen siunauksella. Briteillä ei toisen maailmansodan jälkeen ollut enää kuin yksi toive: päästä Palestiinasta pois elävänä.

Alun yksituumaisuudesta huolimatta Israelista kehkeytyi varsin nopeasti yksi kylmän sodan kaikkein kuumimmista näyttämöistä. Ja kun kylmä sota päättyi, alkoi pian sen jälkeen ns. terrorismin vastainen sota sekä islamin ja kristinuskon vastakkainasettelu.

1. Sionismi

Israelista ei voi puhua eikä Israelia ajatella ilman sionismia. Onko antisionismi samalla myös antisemitismiä, siihen en ota vahvaa kantaa. Olen kallellaan siihen, ettei ole.

Sionismi syntyi 1800-luvun jälkipuoliskolla. Se oli juutalainen versio ajan hengelle eli nationalismille, kansallisuusaatteelle. Jos tätä ennen varhaisimmalta keskiajalta lähtien tyypillinen juutalaisyhteisö oli ollut getto ja yksittäinen juutalainen sivustakatsoja, sionismi oli kapina tätä alistuneisuutta ja heikkoutta vastaan.

Sionismin synnyssä oli mukana monia, mutta itse nostan seuraavat kaksi keskeistä henkilöä esiin. Moses Hess (1812 Bonn – 1875) oli saksalainen sosialisti ja ajoi Palestiinaan jonkinlaista idealistista, mietoa sosialismia. Hessin vaikutus on mielestäni nähtävissä Israelin valtion kolmen ensimmäisen vuosikymmenen keskeisen poliitikon sosiaalidemokraatti David Ben-Gurionin ajattelussa sekä tietysti kibbutseissa. Israelin poliittinen ilmapiiri sitä paitsi oli perustamisesta pitkälle 1970-lukua verrattain vasemmistolainen.

]
Moses Hess. Varhainen sionisti. Vaikutti Marxin ja Engelsin poliittiseen ajatteluun. Kuoli 1875 Pariisissa, mutta haudattiin uudelleen 1961 Kinneretin hautausmaalle Israeliin.

Toinen keskeinen henkilö on Theodor Herzl (1860 Budapest – 1904), jota pidetään poliittisen sionismin varsinaisena luojana. Ehkä nykykatsannossa eniten pistää silmään, ettei Herzlillä ollut niinkään väliä, minne juutalaisten valtio perustetaan, kunhan se perustetaan. Theodor Herzlillä oli monia vaihtoehtoja, yhtenä esimerkiksi Argentiina. Nykyisen Ugandan alueestakin oli puhetta. Herzlin ehkä nerokkain idea oli, että markkinoimalla suurvalloille juutalaisten kansankotia ne pääsisivät irti omasta juutalais”ongelmastaan”. Herzl siis käytti antisemitismia hyväkseen juutalaisten hyväksi.


Theodor Herzl. Kirjoitti paljon vaikuttaneen ”Juutalaisvaltion” (Der Judenstaat) 1896. Kirjan alaotsikko oli: Versuch einer modernen Lösung der Judenfrage.”

Sionismin intellektuaalinen ydin löytyi Länsi-Euroopan juutalaisälymystön parista, joukkokannatus sen sijaan tuli Itä-Euroopasta. Palestiinaan alkoi 1800-ja 1900-lukujen taitteessa muuttaa yhä enemmän juutalaisia ennen muuta Puolasta ja Venäjältä. Toisen muuttoaallon juutalaissiirtolaiset vuosina 1904-1914 olivat suurelta osin yhteisomistukseen uskovia marxilaisia. Heidän mukanaan tuli myös myös nuoren Israelin valtion tulevat johtajat pitkälle 1960-lukua, esimerkiksi edellä mainittu David Ben-Gurion.

Ylitsevuotavan ja Israelin itsenäisyydelle profeetallisia ja eskatologisia merkityksiä antaneen suomalaisenkin uskonnollisen kirjallisuuden ja lehtien valossa on kiintoisaa huomata, että Israelin varsinainen ”perustaja” David Ben-Gurion (1886 Plonsk Puola – 1973) oli ateisti, sionisti ja sosialisti. David Ben-Gurion toimi pääministerinä 1948-1963, lukuunottamatta vuosia 1954-55, jolloin tämä meni kibbutsiin Negevin autiomaahan. Ben-Gurion muuten jossain vaiheessa, taisi olla varhaisina pääministerivuosina tai jopa jo 1930-luvulla, mainitsi Suomen esimerkkinä maasta, jossa vähemmistöllä on suojattu asema enemmistökulttuurin keskellä viitaten tällä arabien asemaan Israelissa.


David Ben-Gurion. Sionisti, sosialisti, ateisti. Israelin valtion perustaja.

Moni 1900-luvun ensi vuosikymmeninä Israeliin muuttanut sionistisiirtolainen oli hyvin maallinen, omasi usein vasemmistososialistisen ideologian, ja uskoi edistykseen ja ajankohtaan nähden hyvin liberaaleihin arvoihin. Tulevassa Israelissa koulutus olisi ilmaista lastentarhasta yliopistoon, naiset tasa-arvoisina mukana työelämässä ja päättämässä asioista jne.

Palestiinaan 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä muuttaneet juutalaiset saattoivat jopa loukkaantua, jos joku erehtyi pitämään heitä ”alkuperäisinä” asukkaina. Ei. He olivat eurooppalaisia, eurooppalaisen sivistyksen ja kulttuurin kasvattamia.

Tämän kaiken modernin, liberaalin edistyksen he halusivat jakaa myös arabeille. Arabien tuli saada täydet yksilönoikeudet, mutta ei kansallisia oikeuksia. Tulee mieleen, että juutalaisilla maahantulijoilla oli, jos ei roppakaupalla niin kourallinen, perinteistä eurooppalaista kolonialistista asennetta arabeihin.

2. 1920 ja 1930-luku, terrorismi ja itsenäistyminen

Jo ennen itsenäistymistä juutalaiset perustivat Palestiinaan maataloussiirtokuntia, kibbutseja, ja myös jonkin verran teollisuutta. Ensimmäinen moderni juutalainen kaupunki Tel Aviv perustettiin 1909. Pikkuhiljaa myös heprea syrjäytti juutalaisyhteisön kielenä jiddishin. Isaah Bashevis Singer, joka tosin ei koskaan muuttanut Israeliin, taisi olla viimeinen tunnetumpi kirjailija, joka kirjoitti jiddisiksi.

Merkittävä vaihe sionismin historiassa oli sen jakaantuminen 1920-luvulla vasemmisto- ja oikeistosionismiin. Vasemmistosionismin vahva mies oli edellä esitelty David Ben-Gurion. Oikeistolaisen revisionistisen liikkeen perusti Vladimir Jabotinsky(1880 Odessa – 1940). Jabotinskya pidetään Israelin oikeiston henkisenä isänä. Kun erityisesti Ben-Gurionin vasemmistolaiset olisivat olleet taipuvaisempia neuvotteluihin esimerkiksi Israelin valtion perustamisprosessissa, oikeistolaiset vetivät tiukkaa militaristista linjaa.

Vasemmistosionistien politiikka oli pragmaattista. Lopullisten rajojen määrittely Palestiinassa oli poliittinen kysymys ja neuvottelukysymys. Oikeistosionistit olivat dogmaattisempia. Oikeistolaisten tavoitteena oli historiallisten rajojen mukainen juutalainen valtio, johon Palestiinan lisäksi kuuluisivat alueet molemmin puolin Jordan-jokea.

Oikeistosionistit perustivat 1930-luvun puolivälissä oman sionistisen fraktion sekä sotilaallisen järjestön Irgunin. Oikeistorevisionistien nuorisoliike Betaria meni militarismissa jopa niin pitkälle, että ilman juutalaisuutta, se olisi epäilemättä otettu riemukiljahduksin mukaan minkä tahansa kansallissosialistisen puolueen kaadereihin.

Irgunia johti Menachem Begin (s. 1913 Brest Litovsk – k. 1992). Irgun harjoitti avointa terroria niin arabeja kuin vielä silloin Palestiinassa olleita brittijoukkoja kohtaan. Se räjäytti pommeja busseissa ja väkijoukoissa. Kaikki keinot olivat sallittuja. Vasemmistosionistien johtama sionistinen liike tuomitsi tämän runsaasti arabisiviilejä vaatineen pommiterrorin.

Beginin Irgun ja niin kutsuttu Stern-liiga toteuttivat huhtikuussa 1948 palestiinalaisten kollektiivisessa muistissa epäilemättä edelleen elävän Deir Yasinin kylän joukkomurhan. Irgunin ja Sternin sotilaat tappoivat eri arvioiden mukaan parisen sataa kyläläistä, siis siviiliä iästä riippumatta. Sionistiliikkeen vasemmistohenkinen johto tuomitsi verilöylyn, mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Vähän tämän jälkeen itsenäistyneen Israelin vasemmistohallitus kielsi Irgunin (ja Sternin).

Menachem Begin muuten on elävä esimerkki siitä, miten kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa. Terroristina aloittanut Begin nimittäin sai Nobelin rauhanpalkinnon 1978.


Menachem Begin oli Neuvostoliitossa vuosina 1940-41 Siperiaan karkotettuna. Oheisen kuvan ottanut pahamaineinen NKVD.

Israel itsenäistyi toukokuussa 1948. Itsenäistymistä seurasi välittömästi kaksi asiaa: toisaalta erityisesti orientaalijuutalaisten massamittainen maahanmuutto, toisaalta Palestiinan pakolaisongelma, mikä jälkimmäinen on osoittautunut pysyväksi ilmiöksi. Israelin suhtautuminen palestiinalaisiin vaihteli itsenäistymisen alkuvaiheessa ajallisesti ja paikallisesti. Yhtäältä palestiinalaisia pyrittiin jossain määrin assimiloimaan Israelin yhteiskuntaan, toisinaan armeijaosastoja kulki hävittäen raa`asti palestiinalaiskyliä.

Israelin itsenäistymisessä tärkein tekijä oli lopulta holokausti. Se aiheutti eurooppalaisille loputtoman syyllisyyden tunteen, joka purkautui sionistien saamana tukena. Arabit kokivat olevansa eurooppalaisen syyllisyyden sijaiskärsijöitä.

3. Puolueet ja poliittinen järjestelmä

Vaikka jo itsenäisyyden ensi vuosina Israelin juutalaisasukkaista enemmistö oli tullut kaikkea muuta kuin demokraattisista ”itämaista” eli orientaalijuutalaisten parista, Israeliin luotiin kansanvaltainen järjestelmä. Vaalitapa oli suhteellinen ja kaikilla Israelin kansalaisilla oli äänioikeus. Enintä valtaa käytti/käyttää yksikamarinen parlamentti, knesset.

Israelin puoluejärjestelmälle ominaista on ollut hajanaisuus, jakautuminen ja erilaiset vaihtelevat koalitiot. Vasemmistolainen työväenpuolue hallitsi Israelissa aina vuoteen 1977. Työväenpuolue on ollut melko tyypillinen ”eurooppalaistyyppinen” sosiaalidemokraattinen puolue. Viime vuosikymmeninä oikeistopuolue Likud on näytellyt Israelin politiikassa pääroolia. Se oli aiemmalta nimeltään Herut ja Menachem Beginin perustama, kun tämä muutti kielletyn terrorijärjestönsä Irgunin poliittiseksi liikkeeksi.

Uskontopuolueet ovat Israelin erikoisuus. Osa uskontopuolueista on pitkin hampain hyväksynyt sionismin, osa ei. Ultraortodoksit esimerkiksi taitavat suhtautua kielteisesti edelleen paitsi sionismiin myös jossain määrin Israelin valtioon.

Ultraortodoksien parissa julkaistiin sivumennen sanoen kymmenisen vuotta sitten seksiopas. Siinä oli mukana kolme havainnekuvaa erilaisista asennoista. Ne tosin oli kirjasta erillään kirjekuoressa ja lukijan mahdollista repiä kuori avaamatta sitä. Olisiko tässä mallia meille nyt kun kristillisdemokraatitkin hallituksessa?

Israelin poliittinen ja taloudellinen järjestelmä on ollut äärimmäisen valtiokeskeinen. Sillä oli pitkään sekä vasemman että myös oikean laidan tuki. Myös armeija on ollut keskeisessä roolissa, sen piiristä on noussut useita keskeisiä poliitikkoja, esimerkiksi Moshe Dayan, Ehud Barak, Yitshak Rabin, Ariel Sharon.

Israelin perustamisvaiheessa uskonnolliset puolueet tähtäsivät jonkinlaiseen ”toora-valtioon.” Se ei olisi käytännössä eronnut esimerkiksi islamilaiseen lakiin perustuvista valtioista. Israelin oikeusjärjestelmä on edelleen omituinen sekoitus sekulaaria lakia ja halakhaa (juutalaista lakia). Pääministeri esimerkiksi voi ennen ”pääministeriyttään” syödä mitä tahansa, mutta astuttuaan pääministerin virkaan ja Israelin valtion edustajaksi on sallittua vain kosher-ruoka.

Länsimaisittain katsoen omituinen poikkeus Israelin oikeusjärjestelmässä on myös ns. perhelaki. Kuten todettu, Israelin perustamisvaiheessa uskonnolliset puolueet tähtäsivät ”toora-valtioon,” kun taas etenkin vasemmistosionistit halusivat sekulaarin lainsäädännön. Valtion luonnetta koskevassa kompromississa perhelainsäädäntö jäi uskonnollisten tuomioistuinten alaisuuteen. Rabbeilla on tällä lainsäädännön lohkolla suuri valta. Halakhalla mennään, vaikka sen sovitteleminen moderniin valtioon johtaa usein täysin mahdottomiin tilanteisiin.

Israelin valtio on siis edelleen sisäisesti ristiriitainen kokonaisuus liberaalia, sekulaaria valtiota ja juutalaista uskontoa. Siinä on myös modernin länsimaisen valtion ohella huomattavia teokraattisia piirteitä. Joissakin suhteissa Israel on lähempänä islamilaisia valtiota kuin länsimaisia demokratioita.

Israelissa esimerkiksi on uskonnonvapaus, mutta ei vapautta uskonnosta. Tämä on osin yllättävää, koska sionismi itsessään oli alunperin hyvin sekulaari liike ja israelilaisista suurin osa aina ollut erittäin maallistuneita elämäntavoiltaan.

Israelin itsenäistyessä ei vasemmistolainen työväenpuolue pystynyt tai halunnut ulkoisessa ja sisäisessä paineessa viedä Israelin lainsäädäntöä loppuun saakka sekulaareille linjoille. Israelin valtion olemukseen ja poliittiseen järjestelmään jäi sisäänrakennettu dilemma etnisen ja uskonnollisen juutalaisuuden välille.

4. Ulkopolitiikka Suezin kriisiin saakka

Ulkopolitiikan osalta Israel pyrki aluksi tasapainottelemaan lännen ja idän välillä, mikä aikaa myöten ja suurvaltapolitiikan kiristyessä osoittautui mahdottomaksi. Vuoteen 1953 mennessä Israelista oli tullut osa läntistä leiriä.

Israelin ja ympäröivien arabimaiden suhteita on alusta saakka leimannut kostoiskujen kierre. Israel ei koskaan ole kääntänyt poskea vaan pikemminkin antanut moninkertaisesti takaisin. Yksi tunnetuimmista kostoiskuista tehtiin Qibyan kylään Jordaniassa lokakuussa 1953. Arabisoluttautujat olivat tappaneet israelilaisen naisen ja tämän kaksi lasta. Israelin joukot Ariel Sharonin johdolla tekivät kostoiskun ohjeenaan tappaa ”maksimaalinen määrä” siviilejä. Ja se tehtiin! Sharonin joukot etenivät talo talolta tappaen asukkaat vauvoista vaariin.

Neuvostoliitto tuli oikeastaan vasta 1955 osalliseksi lähi-idän konfliktiin, kun se alkoi aseistaa Nasserin joukkoja Egyptissä. Vastaavasti Israel tukeutui yhä enemmän Yhdysvaltoihin ja sen määrällisesti lukuisaan ja laadullisesti usein varakkaaseen juutalaisväestöön. Yhdysvallat seisoi siinä mielessä – silloinkin – tukevasti kahdella jalalla eri suuntiin, koska sen piti pitää mahdollisimman hyviä suhteita myös arabiöljyntuottajamaihin.

Suezin kriisi 1956 puolestaan oli viimeinen Lähi-idän sota, jossa oli mukana alueen vanhat suurvallat Ranska ja Iso-Britannia. Tilalle olivat tulossa – osin haluamattaan – Yhdysvallat ja Neuvostoliitto. Suezin kriisi oli Egyptin poliittinen voitto. Suezin kriisiä seurasi – alueella harvinainen – kymmenen vuoden vuoden jakso ilman sotaa.

———————————————————————————-


II. NETANJAHU JA NETANJAHUN HALLITUKSEN OHJELMA

1. Benjamin Netanjahu

Benjamin Netanjahu (s. 1949 Tel Aviv – ) on ollut Israelin politiikan voimahahmo viimeiset kaksikymmentä vuotta. Netanjahu on ollut pääministerinä 1996 – 1999, 2009 – 2021 sekä joulukuusta 2022 – nykyhetkeen. Netanjahun isä oli historian professori ja toimi nuoruudessa Israelin oikeiston henkisen isän, edellä mainitun Vladimir Jabotinskyn avustajana.


Benjamin Netanjahu. 2000-luvun voimahahmo Israelin politiikassa. Ei kompromisseja. Tavoitteena historiallinen Eretz Yisrael.

Netanjahu edustaa oikeistolaisen Likudin kaikkein oikeistolaisinta laitaa. Talouspoliittisesti Netanjahu on tyypillinen uusliberalisti, joka kutistanut ja leikannut sosiaaliavustuksia sekä parhaimpansa mukaan yksityistänyt Israelin muutoin hyvin valtiollista yrityselämää.

Itse pidän Netanjahua suurena onnettomuutena Israelille. Netanjahun politiikka on ollut palestiinalaiskysymyksen ja -alueiden suhteen hyvin ehdotonta ja imperialistista, valloitushakuista. Netanjahu on lisäksi sanonut, että palestiinalaisvaltiota ei tule hänen pääministeriaikanaan.

Poliitikkona Netanjahu on äärimmäisen häikäilemätön. Käytännössä mikään keino vallassapysymiseksi ei ole poissuljettu. Tämän osoittavat esimerkiksi Netanjahuun kohdistuneet syytteet lahjusten ottamisesta ja korruptiosta sekä niiden peittely.

Lisäksi Netanjahu on mobilisoinut erilaisia operaatiota siirtääkseen huomion hallituksen nykyisistä hankkeista muualle. Siitä seuraavassa.

2. Netanjahun hallituksen ohjelma: juutalaisella kansalla yksinomainen ja ikuinen oikeus kaikkiin osiin Israelin maata


Yllä Israelin parlamentti, knesset. Likud tällä hetkellä suurin puolue 31 paikkaa, mutta Netanjahun hallituksessa oikeistolaisen Likudin ohella useita uskonnollisia juutalaisia ryhmiä. Netanjahun hallitusta pidetään oikeistokonservatiivisimpana Israelin historiassa.

Israelissa ei ole perustuslakeja. Ne jäivät säätämättä, kun perustuslakia 1948 säätänyt kansankokous julisti itsensä parlamentiksi eli knessetiksi. Sen sijaan Israelissa perustuslakien virkaa hoitavat ns. peruslait, jotka eroavat monien maiden perustuslaeista siinä, että niitä voidaan muuttaa parlamentin yksinkertaisella enemmistöllä.

Israelin poliittinen järjestelmä, etenkin puoluejärjestelmä, kuten edellä todettiin, on ollut sekava. Siitä huolimatta Israelissa aina on ollut enemmistöhallitus, joka siis on voinut halutessaan muuttaa peruslakeja.

Poliittista järjestelmää tasapainottamaan Israeliin luotiin Korkein oikeus. Se on valvonut parlamentin lainsäädännön peruslainmukaisuutta. Juuri tähän Netanjahun hallitus halusi puuttua kevään 2023 aikana. Ja tämä nosti Israelissa ennen näkemättömän vastalauseiden ja vastalauseiden vastalauseiden myrskyn.

Netanjahun hallitus katsoo, että Korkein oikeus on epädemokraattinen. Se mitätöi demokratian ja kansanvallan. Se on tehnyt myös ratkaisuja, jotka eivät ole miellyttäneet pääministeri Netanjahua. Netanjahu haluaisi monia muutoksia Israelin oikeusjärjestelmään, mutta ennen kaikkea sen, että parlamentti voisi enemmistöllä kumota Korkeimman oikeuden päätöksiä. Koska hallitus Israelissa on käytännössä aina ollut enemmistöhallitus, tarkoittaisi Netanjahun ajama muutos sitä, että hallitus saisi diktaattorin valtuudet. Sitä ei pidättelisi edes Israelin oikeusjärjestelmä.

Kuulostaako tutulta? Onko Israel Unkarin tiellä?

Korkein oikeus on esimerkiksi estänyt takavarikoimasta yksityisessä palestiinalaisomistuksessa olevaa maata Länsirannalla. Sitä olisi ollut tarkoitus käyttää siirtokuntien rakentamiseen.

Korkein oikeus on edelleen katsonut, että ns. ultaortodoksien vapauttaminen asepalvelusta on vastoin tasavertaisuutta. Kannattaa muistaa, että sekä kansallisuskonnolliset että ultraortodoksit ovat nyt edustettuna Netanjahun hyvin oikeistolaisessa hallituksessa. Ne näkevät, että Korkein oikeus toimii puhtaasti liberaalin ja sekulaarin kulttuurin arvoilla.

Eräänlaista arvosotaa siis myös Israelissa. Mutta merkitykseltä ja kokoluokaltaan toista kuin ”arvosodat” Suomessa. Jordanjoen ja Välimeren välisellä alueella mikä tahansa ”sisäpoliittinenkin” kiista omaa ainekset laajempaan konfliktiin.

Keväällä 2023 Israelissa oli suuria mielenosoituksia Netanjahun mainittuja hankkeita vastaan. Netanjahu yritti eri keinoin siirtää median ja kansan huomiota muualle muun muassa niin, että Israel ”ratsasi” Al Aqsan moskeijan sekä pommitti useita kertoja Syyriaa, Libanonia ja Gazan kaistaa.

Vuonna 2018 Netanjahun hallitus sääti peruslain, jossa sanottiin Israelin valtion olevan vain ja ainoastaan juutalaisen kansan kansallisvaltio (sic!) Tästä seuraa, että Israelin palestiinalaiset, joita on lähes 25% Israelin väestöstä, ovat syntyneet ja asuvat valtiossa, joka määrittelee itsensä niin, ettei se ole heidän valtionsa.

Onko tämä apartheidia, kuten väitetään, vai ei, kysymykseen vastaamisen jätän mahdollisille lukijoille.

Israelin nykyisen hallituksen ohjelma joka tapauksessa sanoo, että: ”Juutalaisella kansalla on yksinomainen ja ikuinen oikeus kaikkiin osiin Israelin maata.” Tällä ohjelmalla tuskin rakennetaan rauhaa.

Muistettakoon alueella asuvien palestiinalaisten lukumäärä. Itä-Jerusalemissa asuvilla 350 000 palestiinalaisella ei ole Israelin kansalaisuutta vaan pysyvä asumisoikeus. Se tarkoittaa: he eivät voi esimerkiksi äänestää vaaleissa. Länsirannalla, jonne Netanjahun hallinto kiihtyvällä tahdilla rakentaa lisää siirtokuntia, asuu 3 miljoonaa palestiinalaista Israelin hallinnon alaisina ilman kansalaisoikeuksia. Gazaa Israel kontrolloi tunnetusti monin tavoin. Siellä asuu yhteensä 2.3 miljoonaa palestiinalaista maantieteellisesti mitättömän pienellä alueella.

Israel siis hallitsee koko Jordanvirran ja Välimeren välistä aluetta ilmeisen pysyvästi. Näillä alueilla asuu miljoonia palestiinalaisia ilman perustavia oikeuksia. Yhtälö on mahdoton.

Lopuksi

Hamasin iskun 7.10.2023 tuomitsen yksiselitteisesti. Mutta sanoo piispa Laajasalo mitä tahansa, minä sanon mutta. Kaikella on taustansa. Taustoihin tutustuminen ei oikeuta terroritekoja, ei ensimmäistäkään, mutta laajempi konteksti ja historia helpottaa huomaamaan, mistä kaikesta on kysymys.

Kaikesta edellä esitetystä voi tehdä päätelmän, että oma sympatiani ja sydämeni on vasemmistosionismin puolella, alueella jo asuneita arabeja unohtamatta. Tämä pitää paikkansa. Silti voi kysyä, olivatko Ben-Gurion ja kumppanit sittenkin jossain suhteessa liian sinisilmäisiä? En tiedä.

Entä jos…?

Mitä jos Israel olisi 1990-luvun alussa toiminut toisin? Silloin PLO hyväksyi Israelin oikeuden olla valtiona olemassa. Israel olisi saanut 80% Palestiinasta. Siis 4/5 alueesta, joka kerran oli kokonaan kuulunut palestiinalaisille. Israelin olisi pitänyt hyväksyä palestiinalaisvaltio, mutta se ei hyväksynyt. Hamas oli silloin vielä marginaalinen toimija.

  1. Tuula Hölttä, et näköjään ole lukenut juuri ollenkaan näitä ketjuja – tai sitten intentioni on hukkunut sanojen paljouteen. (Mainittakoon että toinen jt-keskustelija, Rauli Toivonen, hoksasi alla selittämäni tavoitteen keskustelussa mm. Ahlforsin kanssa.)

    Väität minua ”oikeaoppiseksi” ja Raamatulla päähän lyöjäksi. Yksi keskeinen tavoitteeni Ahlforsin kanssa käymissäni keskusteluissa on ollut osoittaa Raamatun monitulkintaisuus, siis se että Raamattua voidaan tulkita ja tulkitaan perustellusti eri tavoilla. Niitä ainoita oikeita tulkintoja, ”raamatullisuudella” patsastelua kammoan.

    • jorma ojala :”Aivan kristinuskon perusajatuksen vastaista erottaa joku ihminen sukulaisistaan ja läheisistään.”

      Rakkaus [agape] yhdistää ihmisiä ja sen ”johdannainen” perherakkaus sukulaisia ja läheisiä. Omassa perhepiirissä tämä näkyi mm. siten, että kun 1918 punaorvoksi jäänyt isoäitini sairastui dementiaan ja joutui sairaalan kroonikko-osastolle, silloin vielä yrittäjänä toiminut isäni kävi oman työnsä ohella monien muiden kroonikko-osastolla olleiden omaisten tavoin päivittäin veloituksetta ruokkimassa ja hoitamassa äitiään, kun 90-luvun ”juustohöylä” oli pitänyt huolen siitä, että verovaroista kustannetulla sairaalalla ei ollut resursseja huolehtia edes vanhusten ruokinnasta.

      Mielestäni tässä yhteiskunnassa on virheellistä syyttää vain yhtä uskonyhteisöä sukulaistensa ja läheistensä hylkäämisestä.

  2. Vesa Ahlfors: ”Koulutuksen jälkeen vain aika monet heistä ajautuvat ihmisfilosofien ja -aatteiden ja niiden merkillisen monimutkaisiin selittelyjen “viidakkoon”

    Onhan tuo yksi tapa myöntää että he ovat sinua fiksumpia. Nuo mainitsemasi ihmisfilosofiat ovat mm. tietoa Raamatun tekstien synnystä ja sisällöstä. Suusirmmaksi osaksi kyse on sellaisesta tiedosta, jota sinulla ei ole. Siksi käsityksesi Raamatusta on pinnallinen, kuin kyse olisi yhdestä kerralla kirjoitetusta kirjasta, ilman syntyhistoriaa. PInnallisuutesi näkyy jo siinä, että kuvittelet Ut:n sisältävän koko kristillisen alkuseurakunnan uskon.

    Ne mainitsemasi monimutkaiset asiat ovat monimutkaisia siksi että ne ovat monimutkaisia. Raamattu, sen sisältö ja syntyhistoria, on monimutkainen – paitsi hengelliselle populistille, joka antaa monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaiset vastaukset.

    • Josefus saattoi olla kaukaa viisas.

      Hieman hassahtanut itämaisen kirjallisuuden professori Aapeli Saarisalo löysi 1940-luvun lopulla (myös) maallisen perustelun juutalaisten oikeudelle Palestiinaan. Aapelin mukaan heillä oli maahan moraalinen oikeus, koska he saavat sen tuottamaan paremmin.

      Voisiko asian ratkaista näin yksinkertaisesti? Eetoksessa on jotain, mikä varmasti miellyttäisi myös Orpon hallitusta.

      Tietysti voi kysyä, miltä nyky-suomalaisista tuntuisi, jos täällä ennen 600-lukua eläneiden jälkeläiset tulisivat vaatimaan maitaan takaisin itselleen?

  3. Kysymyksellä: kuta tämän aloitti tuskin tätäkään kansainvälistä karhämää selvitetään saati ratkaistaan. Kyseessä ei ole vain kiista alueesta asukkaineen, vaikka se toki taustalla paljolti on. Valitettavati Eurooppalaisten – ja kristillisten kirkkojen ja historian hallitsijoiden – virheet ovat nekin taustavaikuttimina. Uskonnollinen tai maailmankatsomuksellinen elementti on mukana. EIkä kyse ole vain ja ainoastaan holokausti-ilmiöstä. Ei holokausti eikä sionismi vain ”syntynyt”.

    • Ilman kahta tekijää ainakaan massamittaista sionistista muuttoliikettä tuskin olisi syntynyt. Toinen oli 1700-luvun lopulta virinnyt kansallisuusaate, jonka mukaan poliittinen itsemääräämisoikeus kuului kansakunnille. Ja toinen seikka oli se, että antisemitismi vahvistui 1800-luvun jälkimmäisellä puolella Länsi-Euroopassa ja pogromit Venäjällä etenkin Aleksanteri II:n murhan jälkeen.

    • Oikeastaan histoaiaa lähtee jo siitäkin, että Jerusalem tuhottiin v. 70 jKr. ja juutalaiset karkotettiin alueesltaan. Eurooppalainen Rooma ”kunnostautui” – ja hyötyi (ainakin rahallisesti). Kristinuskon alun jälkeen ns. kristikunta suhtautui juutalaisiin perin moraalittomasti ja syrjivästi. Ehkäpä sitä on tarttunut muihinkin alueella vaikuttansieiin piireihin. En ala väittelemään ”alkuperäiskansa” -teemasta, koska se on loputon suo. Juutalaiset olivat ei-toivottu kansanosa Euroopassa jo keskiajasta lähiten. Joskus kristityt kohteleivat pahemmin ja syrjivämmin juutalaisia kuin monet muslimivallanpitäjät – jotka sentään kelpuuttivat juutalaiset verovelvollisiksi alamaisikseen. Hamas taustavaikuttajinaan ei tyytyne tähän. Palestiinalaisista yleisesti en osaa sanoa, mutta uskoisin monen kaipaavan ns. normaalia ja sivistynyttä yhteiseloa, jonka julkituominen tosin ei aivan helppoa liene nykyisen hallitsijaryhmän ollessa vallassa.

      Ei Israelkaan yhtenäinen ole; jotkut ääriuskonnolliset juutalaiset eivät hyväksyne edes nykyista Israelin valtiota, saati sionismia. Toiset sitten lienevät päinvastaista mieltä: lisää elintilaa. Ja mitä enemmän Hamas tekee temppujaan, sitä enemmän saanevat (ääri)sionistiset ajatukset pontta. Ja Hamasin (mm. iranilaisten kumppaneineen) julkilausutut juutalaisten hävittämispuheet taas saavat Israelin vastatoimien ”liipasinsormet” herkistymään, rauhantahtoisten palestiinalaisten ja juutalaisten päänmenoksi (valitettavan kirjaimellisesti).

      Hamasin isku on viesti ja vahvistus aiemmin julkilausutuille vihapuheille: ei tilaa hävitettävälle (juutalaiselle) vastapuolelle, ei rauhallista kahden valtion mallia. Eikä toki Israelin toimien viestikään kovin suurta rauhansanomaa taida palestiinalaisille tuoda tiettäväksi tai tulkittavaksi. Hamas lienee asenteensa jo valinnut, lukinnut ja kuuluttanut. Toivon, että Israel ei valitse vastaavankaltaista asennetta. Usein saamme sitä, mitä tilaamme – ja usein tilaamme väärin omilla toimillamme.

      Hamasin sankari- ja marttyyrikäsite (= kuollut terroristi) poikkeaa ns. länsimaisestaja kristillisestä marttyyrikäsitteestä. Toki sankari on usein meilläkin tulkinnanvarainen; marttyyri ei niinkään.

  4. Kuten eräs kirkkoisä jo aikoinaan sanoi, ’Juutalaisten kärsimyksen syy on tämä anteeksiantamaton Kristuksen murha.’ ( Jonka siis tekivät roomalaiset.)

    Ja lisäsi. Kaikki juutalaiset kaikkina aikoina ovat syyllisiä, ei ole viatonta juutalaista verta, edes lapsella. Ja ilmaisi asian vielä itsetyytyväisesti, kuinka iloinen hän on, kun näkee juutalaisten menevän ikuiseen piinaan. Tämä on siis kirkon kirousta.

    Ja tehtiin uskonto, joka on pelkkää haukkumista ja syyttelyä. Sitä on levitetty kaikkeen maailmaan, myös palestiinalaisille, jotka tosin taistelevat Allahin tiellä, mutta kristillisyyden pohjalta vihaavat juutalaisia. Gazassa on myös kirkkoja. Evankeliumissa on paljon pahaa puhetta.

    Tämä on yli-ymmärryksen liitelevä härkä, joka kärpäsestä syntyi, se on myös maailmanhistorian piilossa oleva rumuus, joka yritetään peittää pinnallisuudella ja puheella armosta ja anteeksiantamuksesta.
    Kaikesta heijastuu kuitenkin sama jälkikaiku, että syyllinen pitää saada juutalaisista, koska islam on liian suuri ja raaka, ne voivat tapaa, jos heistä puhutaan totta.

  5. Erinomainen, tasapainoinen kirjoitus Zizekilta, tuossa alla. Itselle, joka en todellakaan ole syntynyt kristillisiin piireihin, on ollut hämmentävää seurata, miten yksipuolista, fanaattista ja fundamentalistista on monen kristityn, papeista ja eräästä piispasta puhumattakaan, suhtautuminen Israeliin.

    Suomessahan on pitkä, hyvin fanaattinen traditio suhtautumisessa Israeliin. Erityisesti viidennen liikkeen, helluntailaisten, vapaakirkon ja tietysti Kristillisdemokraattien piirissä. Vähemmän vanhojen herätysliikkeiden. Tapahtumien Israelissa on nähty todistavan Raamatun kirjoitusten puolesta. Israelia on pidetty vähän ikään kuin eskatologisena kellona, josta on voinut seurata Jumalan suunnitelmien toteutumista.

    https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009933932.html?fbclid=IwAR1ssiqrV4B_wS84CFt5B9bWgCmcitgl8xRCfaXbOJUqQtKHe7BT-STr8V8

    • Osin tuo ”fanaattisuus” liittynee siihenkin, että mediassa on melkoisen usein ollut vallalla ns. palestiinalaisnäkemys, joka tietenkin on osatotuus. On ollut ns. boikottiliikkeitä mm. yliopistomaailmassa. Se varmasti osaltaan on johtanut siihen, että ”tietyissä piireissä” on voimistunut vastakkaisleirin näkemyksen esilletuonti korostetusti. Eli jos Israel-fiilinen näkemys on esillä tietyissä piireissä, on palestiina-fiilinen toisaalla. (Voidaan toki pohdiskella myös palestiinalais- ja israelilais-foobisia kantoja…)

      Ns. eskalotogisista näkemyksistä ei välttämättä seuraa puolueellisuus vaikka toki vaarana on että näkemykset vääristyvät, siinä missä ns. profaanin median uutisoinneistakin. En itse ole sitä kaikin puolin neutraalina kokenut. Eikä Gazan alueelta kai oikein neutraalia ole ollut edes mahdollista saada, siellä kun ei ole avointa mediaa ollut tai sallittu.

      Muistelen vain kuinka esim Jasser Arafat otettiin lähes ”kansallissankarina” vastaan vaikka olisi ollut syytä kritiikkiäkin esiin tuoda – jos tarkastellaan mennyttä maailmaa.

      Sinänsä kiistely siitä, kuka on suurin konna ei tietenkään auta palestiinalaisia pätkääkään.

  6. Kari-Matti kirjoittaa pitävänsä Netanjahua ”suurena onnettomuutena Israelille”. Samaa mieltä. Hän osaa häikäilemättömän pelin politiikan. Esimerkkejä siitä on paljon.

    Yksi tuoreimmista on vuoden 2021 vaalien jälkeen muodostetun Naftali Bennetin ja Jair Lapidin johtaman hallituksen kaataminen. Hallituksella oli knessetissä niukka enemmistö yhden arabipuolueen tuella. Netanjahu onnistui erilaisin lupauksin – rahanarvoisiakin väitetään käytetyn – hajoittamaan Bennetin puolueen ryhmää niin, että hallitus menetti enemmistönsä.

    Jälleen kerran oltiin vaaleissa. Niiden tuloksena Netanjahu muodosti nykyisen hallituksen viime vuoden lopulla. Se onnistui vain ottamalla mukaan kaksi ääriryhmää, poliittinen äärioikeisto ja uskonnollista ääriajattelua edustavat nationalistit.

    Ensin mainittujen johtaja Itamar Ben-Gvir on kansallisen turvallisuuden ministeri. Hän on tosiasiassa provokaattori, kunnostautunut rähinöitsijänä muun muassa Itä-Jerusalemissa ja Temppelivuorella. Hän oli mukana rabbi Meir Kahanen väkivaltaan valmiissa Kach-puoluessa, ja hänen puolueensa Otzma Yehudit jatkaa kahanismin perintöä. Se on jyrkästi palestiinalaisvaltiota vastaan, kannattaa palestiinalaisten ja Israelin arabien aseman heikentämistä sekä siirtokuntien laajentamista Länsirannalla.

    Valtiovarainministeri Bezalel Smotrich, Religious Zionist -puolueen johtaja, on samaa maata. Hän on ollut epäiltynä osallisuudesta väkivallantekoihin. Smotrich on jyrkän arabivastainen, ja hänen tavoitteenaan on palestiinalaisalueiden itsehallinnon lakkauttaminen ja Israelin lakien ja hallinnon ulottaminen Länsirannalle ja Gazaan. Muutama vuosi sitten hän vaati Tooraan perustuvan oikeusjärjestelmän luomista Israeliin.

    Benjamin Netanjahu on näiden miesten armoilla. On mahdotonta kuvitella, että Netanjahun hallitus voisi liikkua vähäänkään poliittisen ratkaisun etsimisen suuntaan, olipa kansainvälinen painosrtus kuinka vahvaa tahansa. Netanjahulla ei henkilökohtaisistakaan syistä ole varaa menettää pääministeriyttä. Edessä nimittäin odottaa joutuminen käräjille ja mahdollisesti jopa vankilaan.

    Slavoj Zizekin, slovenialaisen filosofin ja yhteiskuntatieteilijän, artikkelin otsikko on ongelmien ytimeen osuva: ”Fundamentalistien valta estää rauhan Israelissa ja Palestiinassa.” Kun toisella puolella on Netanjahun jyrkän oikeistolainen hallitus, toisella puolella Hamas kumppaneineen, synkältä näyttää.

    Zizek kirjoittaa Israelin entisen pääministerin Ehud Olmertin puhuneen sen puolesta, että Hamasia vastaan käytävän taistelun rinnalla ”olisi tavoiteltava niitä palestiinalaisia, jotka eivät ole antisemitistejä ja haluavat neuvoitella”. Löytyisikö tästä toivonkipinää?

    • En ole kovin tarkkaan Israelin sisäpolitiikkaa seurannut. Se ihmetyttää, minne maan vasemmisto katosi? Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten Työväenpuolueella saattoi olla puolet Knessetin paikoista. Israelin juutalaisväestön sisäinen koostumus toki muuttunut. Toisaalta uskonnollinen ja muu äärioikeisto kasvaa muuallakin kuin Israelissa, esimerkiksi Intiassa. Ja Suomessa PS ja KD löytävät helposti toisensa lähes kaikissa kysymyksissä.

    • Israelin sisäpolitiikka on viimeiset kolme vuosikymmentä ollut sekavaa ja muuttunut yhä arvaamattomammaksi. Vasemmisto, sekä Työväenpuolue että Meretz, on Oslon sopimuksen tosiasiallisen kariutumisen ja nationalismin voimistumisen siivellä menettänyt kannatustaan ja vaikutusvaltaansa. Osasyy on myös maahanmuurtto, erityisesti Venäjältä tapahtunut. Työväenpuolue on itsekin tehnyt virheitä. Olen seurannut Lähi-itää kauan, ja siitä voisi kirjoittaa pitkästikin.

    • Eikös ole aika yleistä, että vasemmisto ja oikeisto toisinaan vuorottelevat. Olihan meilläkinj aikoja, jolloin oikeisto oli paitsiossa. Ja toisimnaan sitten vasemmisto on – jos ei paitsiossa niin oppositiossa. On huomattava, että meikälkäinen ns. valtalehdistö ei aina suhtaudu oikeistoon ja vasemmistoon aivat samanlaisella hartaudella – ainakaan kaikissa asioisssa, joista halutaan julkista diskuteerausta. Israelin tiulanteesta nostetaan asioita esille ns. perpektiiveistä. Ei aina kaikista samankaikaisesti.

    • Demokratia on pahassa kriisissä etenkin Israelissa. Tilanne kun on se, että nyt on kaksi tasaväkistä ryhmää, jolloin toimivaa hallitusta on vaikea saada kassaan. Se on revittävä vaikka mistä ja silloin pieni puolue voi saada suhteettoman suuren vallan. Pakka mennee väkisin sekaisin. Vastapuoli on vaalien jälkeen jo pitkään puolustanut demokratiaa painostamalla hallitusta muuttamaan politiikkaansa. Sekin on osa demokratiaa, vaikka voi toimia vastoin sitä. Kävikö nytkin niin että Netanjahun hallituksen tilanne koheni, mutta hänen henkilökohtainen kannatus väheni.

    • Hamasin hyökättyä Benjamin Netanjahu muodosti hätätilahallituksen ja kutsui opposition mukaan. Tärkeimmistä oppositiojohtajista Benny Gantz meni mukaan. Jair Lapid sen sijaan kieltäytyi ottamasta paikkaansa niin kauan kuin äärimmäisyysmiehet Bezalel Smotrich ja Itamar Ben-Gvir ovat hallituksessa. En ole nähnyt uutista siitä, että tilanne olisi muuttunut.

      Israelin yhteiskunta on syvästi jakautunut, mitä pitkään jatkuneet mielenosoitukset osoittavat. Tämä jakolinja ei ole hävinnyt mihinkään, vaan on latenttina pinnan alla. Kun sota loppuu jonkinlaiseen sopimukseen – milloin, sitä emme pysty näkemään -, nousee lisäksi jo virinnyt kritiikki siitä, miten oli mahdollista, että Hamas pääsi yllättämään. Kritiikki tulee kohdistumaan ennen kaikkea Netanjahuun ja mitä todennäköisimmin kaataa hallituksen. Tietysti se on voinut kaatua jo aikaisemmin.

    • Hamas verisellä iskullaan kaksi viikkoa sitten nosti konfliktin aivan uudelle tasolle. Sinänsä tämä on vanhan tappamisen kertausta:

      Kansallisuskonnollinen siirtokuntalainen tappoi kesken rukoushetken 29 palestiinalaista Hebronissa 1994. Puolitoista vuotta myöhemmin toinen kansallisuskonnollinen israelilainen tappoi oman pääministerinsä eli Jitzhak Rabinin.

      Oppositiota johtava Benny Gantz jatkaa sitä vanhaa perinnettä Israelissa, että Israelin armeija toimii poliitikkojen hautomona siinä missä Suomessa Suomen Pankki. Gantz on Israelin armeijan entinen komentaja.

      Kun PLO luopui aseellisesta vastarinnasta tilalle tulivat islamistinen Hamas ja Islamilainen jihad. Hamasilla pitkä traditio kymmeniä uhreja vaatineista itsemurhapommituksista Israelissa. Ei ehkä ole mikään peruste olla tuhoamatta Hamasia – ainakaan Israelin näkökulmasta – se, että yleensä tyhjiöt täyttyvät ja Hamasin tilalle tulisi ehkä jokin vieläkin julmempi vaihtoehto.

    • Israelin armeijan tiedottajan mukaan Israel lähtee Gazasta, kun Hamas on tuhottu. Hamas on kuitenkin muutakin kuin sotilaallinen joukko. Se myös hallinnoi Gazaa. Jos siviilihalinto kaadetaan, mitä tulee tilalle? Odotettavissa on kaaos ja arvaamattomuus.

      Tuntuu vaikealta uskoa, ettei Israel olisi miettinyt Gazan tulevaisuutta Hamasin jälkeen. Armeijan komentajan mukaan taistelu kestää ainakin kolme kuukautta. Sen kuluessa voi tehdä suunnitelmia, jos niitä ei ole valmiina.

      Irak on hyytävä esimerkki siitä, mihin siviilihallinnon kaatataminen johtaa. Yhdysvallat asetti Irakiin ylimenokauden vallankäyttäjän, joka puhdisti hallinnon Irakin valtapuolueeseen kuuluneista virkamiehistä. Hallinto romahti. Sen seurauksista on kärsitty jo kaksi vuosikymmentä.

Kirjoittaja

Kari-Matti Laaksonen
Kari-Matti Laaksonen
karilaaksonen555@gmail.com