Teet työtä hiki hatussa, niska limassa, sydän kurkussa, kieli vyön alla, hermot kireällä, veren maku suussa. Puurrat ja puurrat, kaiken täytyy tapahtua nopeammin, koko ajan on oltava tehokkaampi. Ehtiäksesi enemmän lyhennät yöuniasi ja vapaa-aikaasi. Mikään ei riitä.
Sairauslomalle ei uskalla jäädä, kun työn jatkuvuus on epävarmaa. Työ ei tekemällä lopu. Palkan maksu voi kyllä loppua: Lopulta saat kiitokseksi kalossinkuvan persuuksiin. Äkkiä olet ulkona kaikesta, ihan pihalla. Siinä meni ikä ja terveys, unelmat muuttuivat painajaisiksi. Pelot toteuttivat itsensä.
Mihin työn ilo on kadonnut? Missä Jumala on tässä jumalattoman tappotahtisessa menossa? Kukaan ei kestä loputtomiin sellaista päätöntä menoa, jonka ainoana pyrkimyksenä tuntuu olevan jatkuva muutos ja jonka merkitystä tai mielekkyyttä työntekijä ei edes ymmärrä. Mitä vähemmän palkollinen saa vaikuttaa omaan työhönsä, sitä kitkerämmältä työnteko tuntuu.
Voiko työntekijä tällaisten muutosten ja uhkien, epävarmuuden ja kovan kilpailun keskellä antaa parhaan mahdollisen työpanoksensa, vaikka hän loikkisi paikasta ja asiasta toiseen kuin sähköjänis, sellainen Duracell-pupu? Mainoksen mukaan D-pupu hyppii vielä senkin jälkeen kun toisilta maskoteilta jo veto loppuu…
Ei, tällaisella menolla ihminen vain rikkoo itsensä. Työn tekeminen ruumis jännittyneenä kuin viulunkieli on sama asia kuin yrittäisit ajaa polkupyörällä jarrut päällä. Vaikka siihen käyttäisi kuinka paljon energiaa tahansa, pyöräily tulee koko ajan vain raskaammaksi. Mutta heti kun lakataan jarruttamasta, pyörä kulkee kevyesti eteenpäin. Energia muuttuu nyt liikkeeksi sillä tavalla, ettei mitään mene hukkaan. Energia virtaa esteittä rentoutuneen ruumiin läpi.
Työtä voidaan edelleenkin tehdä vapaasti, nopeasti ja yksinkertaisesti, jos elämme sisäisessä hiljaisuudessa ja rauhassa, ilman sisäistä tai ulkoista hälyä ja melua. Työ tulee mutkikkaaksi ja vaikeaksi, jos jännitämme itseämme ja hätäilemme ehtiäksemme niin paljon kuin mahdollista.
Hyvät työvälineet kuuluvat asiaan. En saa mitään irti tietokoneestani, jos hermostuksissani moukaroin näppiksen mäsäksi. Mitä työpanoksestani tulee, jos sallin ruumiini ja sielunikin menevän rikki? Sairauslomallehan silloin joudun. Mutta tuo pakollinen pysähtyminen voi sitten saada minut miettimään, mikä työnteossa olikaan se keskeisin juttu, pointti: Miksi minä työtäni teen, ketä tai mitä minä palvelen? Sairasvuoteelta taitaa sittenkin nähdä asiakokonaisuuksia paremmin kuin oravanpyörästä…
Jokaisen, joka kaipaa Jumalaa, pitäisi kysyä itseltään, etsiikö hän Jumalaa liian jännittyneenä ja onko tässä ehkä syy siihen, ettei hän näytä pääsevän eteenpäin. Laukaisemalla jännityksen voimme poistaa paljon sellaista, mikä estää jumalallista elämää kehittymästä meissä. Ennen sanottiin meidän kahden maailman kansalaisten työnteosta kauniisti: Käsi aurassa, sydän taivaassa.
Inspiraationi lähde:
Toiset voivat vääntää kättä Jeesuksen historiallisuudesta aivan vapaasti omien päähänpinttymiensä mukaan, miten tahtovat. Itse en siihen juupas-eipäs-kiistaan lähde. Minulle riittää todistukseksi, että Jeesus on pelastanut henkeni, ja toivottavasti pelastaa minut viimeisellä tuomiollakin.
Mutta itse aiheeseen: Räisänen. Olen kuunnellut Räisäsen luentoja, tuoreimman kerran n. vuosi sitten.
Minulle syntyi Räisääsestä sellainen kuva, että siinä on taas yksi nuoruudenaikaiseen ideaansa juuttunut, ja vanhemmiten oman ideansa täydellisyyttä putkinäöllä katseleva, ja sen ympäristöä näkemästä kieltäytyvä emeritus.
Aikanaan ottanut jonkun silloin muodikkaan, ”uuden” asenteen, ja sitten ryhtynyt todistamaan omaa oppiaan oikeaksi. Ollut niin vakuuttunut siitä, että tietää sen parhaimman totuuden (kuten me kaikki silloin nuorena), lukenut ja väitellyt paljon, ja suostunut vähitellen näkemään vain ne asiat, mitkä tukevat omaa teoriaa, omaa näkökantaa, omaa asennetta.
Vanhemmiten sellaiseen on yhä helpompaa juuttua, ”kun minä jo silloin 30v sitten….”
Asiat on omassa päässä lukkoon lyöty ja betonoitu, eikä niihin tahdo kajota, vaikka uudet arkeologiset löydöt ja muu tutkimus antaisi aihetta. On helpompaa juuttua siihen omaan juttuun, vallankin jos on saanut sillä suorituksia ja arvostusta. Eihän sitä sovi edes nurkasta nakertaa, kun vain betonoida lisää. Kun on saanut jo auliita opetuslapsia, mitkä luennolla taputtavat, vaikka kaveri vain latelee jo kaikkien aikoja sitten lukemia teesejä.
Eskola on virkistävä, ärhäkkä kriitikko, joka todella osoittaa perustellulla kritiikillään tuon eksegetiikan dinosauruksen savijalat.
Taidanpa pistäytyä Kauniaisissa SUomen Raamattuopistolla, ja hakea ne loputkin Eskolan kirjat, mitkä minulta kotikirjastosta puuttuvat. Ihan tukimielessä.
Kari Peitsamo: ”Markus loi tarinansa yksin. Kulttuurillisen kontekstinsa midrash-perinteen mukaan. Sitten tuli toki muita. Mutta alussa kertoi tarinan vain Markus.”
Perustuuko tieto teologisen tiedekunnan kuningasajatukseen, Q-evankeliumiin?
Kari Peitsamo: ”Päinvastoin, käytännössä koko Markuksen evankeliumin runko ja motiivit (josta kaikki muut ovat vain laajennettuja ja osin muunneltuja versioita) on kokoon koottu pelkästään “kirjoituksista”, Tanakista siis.”
Koska kaikki profeetat, Mooses ja Daavid (Psalmi 22) todistavat edeltä päin Kristusta kohtaavista kärsimyksistä, niin tietysti Ut on täynnä viittauksia vanhan liiton esikuvallisiin kirjoituksiin.
Jos kiistetään Jeesuksen historiallisuus, kiistetään myös Vt:n kirjoitukset. Jos kaikki kirjoitukset kiistetään ei-historiallisina, niin mitä jää jäljelle?
Mitäkö jää jäljelle? Logos. Sanoin jo tuolla edellä, että sen varassa me elämme, hengitämme ja ajattelemme. Mutta se mitä näemme, ei ole riippuvainen ajattelustamme, aluksi. Myöhemmin kyllä. Siksi Logoksen piti tulla palauttamaan näkökykymme sanan – siis itsensä – kautta.
Kari Peitsamo: ”Sanoin jo tuolla edellä, että sen varassa me elämme, hengitämme ja ajattelemme.”
Sopii Paavalin puheeseen Areiopagialla:
”…ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme,”
Peitsamon huomio: ”Mitäkö jää jäljelle? Logos,” on siinä mielessä tosi, ettei Logoksen ulkopuolella ole elämää, koska Logos on Elämä, Alku ja Loppu.
Koetan hahmottaa, mitä ajattelet, kun en pysy mukana, vaikka kuinka koetan hahmottaa. Mielenkiintoisia keskusteluja, koska ne haastavat pohtimaan.
Tapio, kiitos.
Hei kaikki,
Kannattaa lukea, mitä Räisänen kirjoittaa TA:ssa ja tärkeää tutustua
myös Robbinsin kirjoitukseen Eskolan kirjasta. (löytyy netistä). Kysymys on lähinnä siitä, että tieteellisissä tutkimuksissa tulee noudattaa asianmukaisia
pelisäääntöjä. Räisänen dokumentoi, missä kohdin Eskolan kirjassa näin ei ole
toimittu. Lainaukset pitää laittaa oikein ja muutoinkin tulee
harjoittaa tutkimuksellista fair play -periaatetta. Räisänen ja Robbins näkivät Eskolan kirjan monissa kohdin varsin paljon toivomisen varaa. Syytä siis lukea
tarkkaan Eskolan kirja sekä Räisäsen että Robbinsin kommentit. Sen
jälkeen on helpompi ottaa asiaan relevantista kantaa.
Muuten, Eskola ei ole Räisäsen oppilas. Hän ei ohjannut Eskolan väitöskirjaa.
ystävällisesti Matti
Jerusalemin seurakunta oli kultti, joka odotti taivaallista messiasta. Paavali liittyi tähän kulttiin, mutta alkoi tyrkyttää sille omia ideoitaan, josta syntyi jännite Paavalin ja Jerusalemin seurakunnan (Pietarin ja kumppanit) välille. Koska Pietari & co (”opetuslapset” siis) eivät kunnolla hiffanneet Paavalin Kristusta, kirjoitti Paavalin ideoihin vihkiytynyt Markus tarinan, jossa temppelin hävitys laitetaan juutalaisten omaksi syyksi, koska eivät ota vastaan (Paavalin) Jeesusta. Pietarin suhde toisaalta Jeesukseen (Markuksella) ja toisaalta Paavaliin (kirjeet) on UT:ssä identtinen: Pietari haluaa kyllä ymmärtää ja seurata, mutta kuitenkin torjuu lopulta, koska ei tajua, ei sitten millään.
Muu Jerusalemin seurakunta (mukaanlukien srk:n pomo, Jeesuksen ”veli”, jäykkäperse Jaakob, joka ei ilmeisesti suostu edes tapaamaan Paavalia ja siksi Pietarin täytyy suhata välittäjänä) on Paavalin ideoista vielä enemmän pihalla. Markuksen evankeliumin kirjoittaja on ilmeisesti seurannut sivusta Paavalin epätoivoista yritystä selittää omaa Kristustaan Jerusalemin jengille, ja siitä saanut lopullisen inspiraation omaan tarinaansa.
Silloin te etsitte minua, mutta ette löydä; ja missä minä olen, sinne te ette voi tulla.
Oli erilaisia jengejä, kuten Antiokian jengi. Stefanoksen surman jälkeen hänen kannattajiaan pakeni sinne. Siellä oli sitten Paavalikin, muttei heti päällysmiehenä, koska Barnabas mainitaan häntä ennen.
Jotkut tutkijat ovat arvelleet, että Jeesuksen seuraajien ja Johannes Kastajan väen keskenkin olisi saattanut olla ristiriitoja enemmän kuin Raamatusta luetaan. Kastajan kannattajiahan oli vielä pitkään Jeesuksen ajan jälkeenkin.
Apostolien teot on kuvaus kristinuskon leviämisprosessista, silloin siinä eivät ole olleet tähtäimessä jännitteet tai ristiriidat Paavalin ja Pietarin välillä. Kirjoitusajankohtanaan itseymmärrystä kokoavia olivat evankeliumitkin: ensimmäinen sukupolvi oli väistymässä, ja juutalaissota tuhosi Jerusalemin aseman keskuspaikkana. Koska elossaolevaa sukupolvea kuitenkin oli, aivan mitä tahansa ei voinut kirjoittaa esimerkiksi Matteuksen evankeliumissa, jossa näkyy juutalaiskristityille tarkoitettua kulmaa.
Kari Peitsamo: ”Kysymys historian Jeesuksesta on väistämätön. Totta kai sekä papit että tutkijat pitävät hänestä kynsin hampain kiinni, molemmat omien hyvin itsekkäiden ihan taloudellistenkin intressiensä takia. Mutta myös oman maailmankuvansa vuoksi, jolle ihmisen persoona yleensä rakentuu. Pää on vaarassa hajota.”
Kari, kyllä se niin on, että minulle totuus historian Jeesuksesta on välttämätön aivan jo kristityn identiteettini mutta myös papin työni vuoksi. Jos Jeesus on vain kuvailemasi Kristus-myytin kaltainen olento ilman vähäisintäkään kosketusta historiassa eläneeseen Jeesus Nasaretilaiseen, jätän mieluusti sekä kristinuskon että papin työni.
Kristus-myytissä vain opetuslasten päissä ylösnoussut Jeesus ei paljon lohduta sen enempää synnin ja ahdistuksen kuin kuolemankaan edessä. Ja jos näin on, niin olkoon. Sitten saa nämä hommat jäädä.
Mysteeriuskontojen kelkkaan en lähde. En siitäkään huolimatta, että myös historian Jeesukseen ankkuroituneessa kristinuskossa on mysteerejä (uskon salaisuuksia). Mutta ne ovatkin ankkuroituneet historian Jeesukseen – ei myyttiseen kulttihahmoon, joka on irti kaikesta historiasta.
Mutta jos historiassa eläneeseen Jeesus Nasaretilaiseen yhdistyvät nämä hänen seuraajiensa kokemukset ja tyhjä hauta, pidän mieluusti kiinni sekä kristillisestä identiteetistäni että papin työstäni ja kamppailen totuuden puolesta loppuun saakka. Olipa se sitten millainen tahansa.
Taloudellisila intresseillä ei ole (ainakaan minun tapauksessassani) tämän asian kanssa mitään tekemistä. Osaan elättää itseni mutenkin kuin papin töillä, jos tämä työ rakentuisi johonkin muuhun kuin historiassa eläneeseen Jeesus Nasaretilaiseen.
Sanottakoon vielä selvyyden vuoksi, että en pane pahakseni, jos evankeliumin julistamisesta, ihmisten palvelemisesta ja lähimmäisen rakastamisesta saa myös elantonsa silloin, kun seurataan totuutta, joka kestää myös historiallisen kritiikin. Muussa tapauksessa pitäisin papin työtä moraalitomana ja kistinuskoa maailman suurimpana huijauksena. Ei tämän toteamiseen sen suurempaa apologiaa tarvita.
Toisen Pietarinkirjeen kirjoittaja toteaakin vääristä julistajista: ”Ahneudessaan he pyrkivät käyttämään teitä hyväkseen esittämällä tekaistuja tarinoita. Mutta heille muinoin langetettu tuomio on yhä voimassa, heidän tuhonsa odottaa heitä.” (2 Pt 2:3-4).
Sat sapienta.
Vielä pari ajatusta Peitsamolle, vaikka ollaan osin etäännytty uutisen aiheesta.
Peitsamolla on nyt ongelma suhteuttaa omat hypoteesit ja fakta-aineisto. Oma teoria on lähtökohtaisesti kiva juttu. Uusilla keksinnöillä voi joskus löytää jotakin. – Mutta –
Jokainen teoria pitää testata olemassaolevan tiedon valossa. Tällöin opiskelijalta/tutkijalta vaaditaan nöyryyttä. Jos olemassaoleva fakta ei sopi omaan teoriaan, tarvitaan nöyryyttä myöntää oman teorian ongelmat. – tai sitten pitää olla myös vahvemmilla tieteellisillä kriteereillä todistettua uutta tietoa… –
Peitsamolla näyttää olevan teoria jollakin tavalla historiasta vapaasta kristinuskon ideasta. Tätä ideaa täytyy hieman testata…
Ensinnäkään se ei ole aivan uusi ajatus.
Toiseksi se on jo havaittu aika köykäiseksi ”jalat tukevasti ilmassa”, teoriaksi.
Kolmanneksi olemassaoleva aineisto puhuu vahvasti sen puolesta, että Raamatun kaanonissa olevat tekstit edustavat myös historiallisessa mielessä luotettavinta materiaalia, joka kuvaa tuon ajan ja seurakuntaelämän tapahtumia.
Tässä vaiheessa Peitsamolta kysytään nöyryyttä…
Liitän tähän yhteyteen vielä tiivistelmän arvostun uskonnonhistoriallisen tutkimuksen havainnoista Paavaliin ja Luukkaaseen ym. liittyen:
Apt on tallentanut kuvauksen Paavalin elämästä. Tämä on toteutettu (kirjallisessa mielessä) Paavalin kirjeistä riippumattomasti, vaikka Luukas onkin toki ollut osalla matkoista mukana. Apt:n itsenäinen tapa kirjoittaa Paavalista alleviivaa hänen merkitystään seurakunnassa. Apt. ajoittuu suhteellisen lähelle Jerusalemin hävitystä. Kristittyjen suhteet Rooman imperiumin auktoriteetteihin ovat vielä osin mahdollisia ja kyse on vielä juutalaisuuden sisäisestä perhekonfliktista. Apt:ssa ei vielä viitata gnostilaisuuden vaaraan, eikä siinä näy merkkejä toisen vuosisadan alun monarkistisesta piispuudesta. Josefuksen historiankirjoitus on lähin vertailumateriaali, mutta siihen ei ole tunnettua riippuvuussuhdetta. (M. Hengel ja A.M.Schwemer, Paul Between Damascus and Antioch, The Unknown Years)
Paavalin aikana elettiin välittömän lopun ajan läheisyydessä ja ilmeisesti siksi seurakunnalla ei tässä vaiheessa ollut juuri varsinaisia dokumenttiarkistoja (vasta suullinen muistitieto). Monet kreikankieliset juutalais-kristityt karkotettiin Jerusalemista Stefanuksen surmaamisen jälkeisessä vainossa. He (ja pian kasvava seurakunta) tarvitsivat suullisen tradition näin katkettua kirjallisia dokumentteja. Mm. Luukkaan kautta tämä historia tallentuu. Tämä em. joukko välttyi myös juutalaissotien tuholta ja sai vaalia uskoa korotettuun Herraan Jeesukseen. Luukas näyttää tuntevan sen faktan, että Jerusalemissa ja Damaskoksessa oli useita synagogia, joiden välillä kulki kirjeliikenne. (M. Hengel ja A.M.Schwemer, Paul Between Damascus and Antioch, The Unknown Years)
Sekä Luukkaan että Paavalin omien kirjeiden mukaan Paavalille oli tärkeää korostaa riippumattomuuttaan Jerusalemin auktoriteeteista, mutta toimia silti Jerusalemin seurakunnan kanssa yhdessä ja tämän valtuutuksella (Gal.1:18-20 ja Apt.9:26-30; 15). UT:n teksteistä ei voi silti johtaa väitettä erimielisyydestä apostolisessa uskossa. Paavalin Pietariin kohdistama kritiikki ei kohdistu uskon sisältöön, vaan Pietarin epäjohdonmukaisuuteen yhteisessä uskossa. Apt:n mukaanhan Pietari oli ensimmäinen ympärileikkaus- ja lakivaatimuksista vapaan pakanamission puolestapuhuja. Paavali kulki lähetysmatkoillaan Jerusalemin seurakunnan valtuutuksella. Siten usein väitetty ajatus Antiokian ja Jerusalemin yhteisöjen välisestä kuilusta (esim. yritys etäännyttää Barnabas Jerusalemista) ei nojaudu historialliseen lähestymistapaan. Jerusalemin juutalais-kristittyjen ja hellenisteiksi nimettyjen eroa ei pitäisi ymmärtää liian yksinkertaisella tavalla. Hellenisti ei ole tässä yhteydessä synonyymin synkretismille, vaan enemminkin kreikankielisyyttä tarkoittava. Esim. Bousset, Bultmann ja Schmithal olettivat tässä em. vastakkainasettelun, mutta se olisi tarkoittanut pakanuuden vaikutusten massiivista tulvaa. – Lopputulos oli kuitenkin päinvastainen. -Bultmannin kuvittelemia varhaisen kristologian synkretistiä muotoja ei voida todentaa uskonnonhistoriallista lähteistä. Sen sijaan keskeinen teologinen käsitteistö (esim. pre-eksistenssi Viisaus ja Herra-käsite) palautuu Jerusalemiin. Paavalilla oli käytössään paljon pre-paavalilaisia termejä ja sitaatteja. Todennäköisesti myös Rooman seurakunta/seurakunnat oli perustettu Jerusalemista käsin. Paavali ei pyri linkittämään seurakuntaa Antiokiaan, vaan esim. Room.15:ssa Jerusalem mainitaan peräti neljä kertaa, mutta Antiokiaa ei kertaakaan. (M. Hengel ja A.M.Schwemer, Paul Between Damascus and Antioch, The Unknown Years)
Mm. nämä ja monet muut historialliset argumentit kertovat:
– Luukkaan kirjallinen työ nivoutuu vahvasti historiaan ja on uskonnonhistoriallisesti perusteltua.
– Alkuseurakunta oli teologisesti pikemmin yhtenäinen kuin polarisoitunut (vaikka Paavali kritisoikin Pietaria epäjohdonmukaisuudesta).
Antiokia-pointin tajusinkin. Toki sitten noin tutkimuksen tasolla historioissa aina on monenlaista, usein arvailujen varaan jäävää, karheutta.
Keskustelu kirjoistani näyttää käyvän melko kuumana. Kannattaa kuitenkin kaikessa rauhassa odottaa vastinettani, joka julkaistaan akateemiseen tapaan Teologisen Aikakauskirjan seuraavassa numerossa. Siinä Räisäsen esille nostamat asiat saavat yksinkertaisen selityksensä. Olen varma, että tasapuolista journalismia edistääkseen Kotimaa24 tulee uutisoimaan vastineeni yhtä näyttävästi kuin Räisäsen kommentit. Psykologisesta tulkinnasta kiinnostuneet voivat lukea kommenttini Räisäselle jo nyt STIn kotisivulla osoitteessa http://www.sti.fi, jonne olen juuri lisännyt muutaman huomion.
Timo Eskola
Psykologisointi ja psykologiset argumentit ovat näissä kysymyksissä erityisen haitallisia, sillä psykologian alueella on sielun vihollisella vahva asema. Joten karttakaa psykologisoimista. On tärkeää erottaa, mikä on sielullista, mikä hengellistä. Jo sorrutaan psykologisoivaan argumentointiin, on peli menetetty. Totuuden suhteen siis.
Aika uusi tiede tuo psykologia, modernissa syvässä merkityksessä.
Näin on. Ja kannattaa myös muistaa, että monet psykodynaamisen teorian ja kliinisen psykologian uranuurtajat (Freud etc.) repivät hyvin paljon motiiveja ja käsitteistöä niin antiikin ihmiskuvasta ja käsitteistöstä kuin myös suoraan Raamatusta (mm. Freudin teos Mooses ja monoteismi on tässä suhteessa hyvin valaiseva).
Luin Eskolan kommentin. Harmittaa kun en pääse Räisäsen tekstiin koneellani, mutta Eskolan kommenti antaa viitteitä siitä mistä keskustellaan. Eskola on tarttunut Räisäsen teoriaan Paavalin sielullisesta kriisistä ja sen mukaisesta psyykkisestä romahtamisesta.
Eskolan mukaan Räisänen olettaa Paavalilla olevan ns bipolaarinen eli mano-depressiivinen sairaus. Paavalin kriisi ja romahdus Damskuksen tiellä on kuvattu Apt ja se on se kliininen materiaali mitä meillä on.
Vaikuttaa siltä, että sekä Eskolalla että Räisäsellä on vaikeuksia Paavalin diagosoimisessa.
Siis ainoa materiaali on Raamatun tekstit Paavalin kirjeissä ja Apt. Niiden mukaan Paavali oli todistamassa Stefanuksen kivittämistä ja sen jälkeen hän jatkoi kristittyjen vainoamista.
Hänen vainoamisintonsa oli epätavallisen ja epäilyttävän voimakas. Merkkinä siitä oli hänen intonsa lähteä diasporajuutalaisten joukkoon jatkamaan vainoa.
Hänen romahduksensa Damaskontiellä on todennäköisesti sisäisen ambivalensin seurausta. Sisäisen jännityksen, jonka on luonnut epäilys Stefanuksen kivittämisen oikeutuksesta . Hänen osallistumisensa siihen voi olla seurausta lojalisuudesta opettajiaan ja ylipapistoa kohtaan .
Tällainen lojaalisuus on tunnettu ilmiö kaikissa auktoritetisuhteissa niinkuin oppilas opettaja suhteissa..
Ollessaan sananmukaisestai heidän vaikutuksensa ulkopuolella ,matkalla Damskukseen, lyö epäilys opettajien motiiveista läpi täydellä voimalla ja murtaa hänen auktoriteettilojaalisuutensa.
Seurauksena on kriisin kehittyminen traumaksi, luoden hysteerisen reaktion sokeuden muodossa. Sokeus on syvästi symboolinen oire. Hän ikäänkuin yrittää suojautua näkemästä tekemisiään.
Damaskon tien kokemus ei ole ekstaattinen kokemus, jos Räisänen sellaista väittää, vaan moraalisesti herkän herääminen näkemään oman rikkomuksensa ja tajuamaan olevansa kanssarikollinen murhaan.
Tällainen henkinen romahtaminen tapahtuu eettisesti korkeatasoisille henkilöille ja se on TERVE reaktio vaikka se samalla murtaa vanhan egon tehden kokijan terveesti sairaaksi .
Tästä perspektiivistä voidaan ajatella että hänen alkuperäinen motiivinsa lähetystyöhön on yritys sovitta rikostaan, osallistumista Stefanuksen kivittämiseen. Hänen jäsentymisensä kristityyn serakuntaan loi uudet lojaliteetit ja uudet ajatukset.