Missiologiaan liittyvässä teologisessa keskustelussa on jo pitkään ollut puhetta globaalin etelän ja idän kirkkojen noususta. Luin suurella ilolla Lähetysseuran Tuomas Meurmanin blogia aiheesta. 

Sain Meurmanin tekstistä käsityksen, että meillä on samansuuntainen tilannekuva kristinuskon maailmanlaajuisesta nykytilanteesta. Erityisesti valtavirran protestanttisisen pohjoisen ja läntisen kristikunnan hiipuessa kristinuskon painopiste on siirtymässä nuorempiin, lähetyksen synnyttämiin kirkkoihin. Etelän ja idän kirkot kasvavat väestönkasvun myötä, mutta myös kristillisen sanoman mennessä eteenpäin ja uusien ihmisten liittyessä näiden kirkkojen jäseniksi. Todellinen valta kirkollisissa yhteistyöelimissä on usein kuitenkin keskittynyt globaalin lännen ja pohjoisen kirkkoihin: osin koulutuksellisista ja taloudellisista syistä johtuen, osin historiallisista syistä. Joka tapauksessa meidän olisi syytä muuttaa asennettamme, luopua ylemmyydentunnostamme ja ottaa globaalin etelän ja idän kristityt ja heidän viestinsä vakavasti.

Millaisten käytännön kysymysten ääreen nämä lähtökohdat meidät oikein laittavat?

Mitä eroja meillä on?

Globaali etelän ja idän kirkot elävät hyvin erilaisessa yhteiskunnallisessa, kulttuurillisessa ja uskonnollisessa tilanteessa verrattuna meihin. Sisarkirkkoihimme elävät erilaisissa taloudellisissa ja väestöllisissä todellisuuksissa, kuten myös hyvin erilaisten aatteellisten virtausten vaikutuspiirissä. Monet länsimaissa esille nousseet teologiset kysymykset ovat sellaisia, joista  sisarkirkoissamme vallitsevat hyvin paljon meidän kirkkojemme valtavirrasta poikkeavat käsitykset. Etelän ja idän kirkot ovat opillisesti paljon konservatiivisempia, erityisesti mitä tulee perhe-etiikkaan, seksuaalimoraaliin ja sukupuolikysymyksiin. Pelkästään näihin teemoihin liittyvät kysymyksenasettelutkin voidaan kokea sisarkirkoissamme yksinomaan tuontitavarana. 

Vaikka teologiset erot ovat kasvaneet kirkkojemme välillä huomattavasti, suora keskusteleminen pitkään lähetystyötä tehneiden pohjoisen ja lännen kirkkojen kanssa voidaan etelän ja idän kirkoissa kokea vaikeaksi. Vanhoilta yhteistyökumppaneilta on saatu vuosikymmenien aikana paljon ja heitä kohtaan tunnetaan kiitollisuutta ja kunnioitusta. Erittäin tärkeä osansa on myös rahalla: taloudelliset riippuvuussuhteet ovat kirkkojemme välillä edelleen hyvin merkittäviä.

Etelän ja idän viesti ei välttämättä miellytä

Missiologisessa keskustelussa on esiintynyt pitkään ajatus siitä, miten lähetys elää suurta murroksen aikaa. Aikaisemmin ydinalueelta marginaaleihin, rikkailta köyhille, laajan koulutuksen saaneilta vähän koulutetuille, lähettäjiltä vastaanottajille ja terveiltä sairaille suuntautunut lähetys on alkanut muuttua. Havainto on mielestäni täysin oikea. Kirkkojen välisen yhteistyön pitäisikin olla vuorovaikutteisempaa, molemminpuolista ja vastavuoroista toimintaa. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa ja miten me siihen suhtaudumme?

Me emme voi ylpeydessämme ajatella, että etelän ja idän kirkoista tullaan meille vain vierailemaan, pitämään jokunen juhlapuhe lähetysjuhlille, seurakuntavierailuille tai kirkon seminaareihin. Etelän ja idän kirkkojen edustajia voi olla helppoa kuunnella silloin, kun he silittävät meitä myötäkarvaan. Heidän kanssaan on helppoa toimia silloin, kun kaikki tapahtuu juuri meidän toiveidemme mukaan.

Kirkkomme piispainkokous on jälleen ilmaissut, että sillä on tiettyjä teologisia tavoitteita sisarkirkoissamme. Jos me pidämme oikeutenamme edistää toisissa kirkoissa omia teologisia tavoitteitamme, meidän on oltava valmiita siihen että he edistävät meidän kirkossamme omia teologisia tavoitteitaan. Suunta ei voi enää olla vain meiltä heille.

Aito kuunteleminen ja vuorovaikutus on sellaista, että olemme valmiita kuuntelemaan kriittisiäkin puheenvuoroja – ja ottamaan opiksemme.  Etelän ja idän kirkkojen näkökulmasta meidän kirkkomme ovat kulkemassa harhaan ja heidän profeetallinen, Jumalan antama tehtävänsä on varoittaa meitä ja tehdä kaikkensa estääkseen meitä eksymästä. 

Entä jos he ovatkin oikeassa?