Sisäinen rakenne muutoksen esteenä.
Mikäli seuraknnat tekisivät enemmän yhteistyötä, niin siitä hyötyisi moni, mutta näin ei kuitenkaan toimita ja se harmitaa meitä ideanikkareita. Syy siihen taitaa olla kirkon omissa sisäisissä rakenteissa. Pelinappulat on hajallaan ja niitä on hankala laittaa järjestykseen.
Laura Leipakka kirjoitti hyvän blogin, mutta ei antanut kommenteille tilaa, niin piti kirjoitaa tämä.
Lauran tekstistä nousi mieleen monet omat yritykset vaikuttaa seurakuntien toimintaan kehittämis- ideoillani. Harvoin ne ovat tuottaneet yhtään mitään. Syitä siihen olen joutunut pohtimaan ja olen löytänyt jotain. Osan niistä ollessani itse kirkon töissä. Jospa pohdinnoillani voin tässä lohduttaa muita ideanikkareita.
Seurakuntatyötä aloittaessaan uusi työntekijä selvittää oman vastuualueensa ja täyttää kalenterinsa sen mukaisilla työtehtävillä.Hänelle kun lankeaa vastuu juuri näistä tehtävisä. Lisäksi kalenteri pitää tulla täyteen. Tuskinpa ketään tästä voi ryhtyä moittimaan. Näin seurakunnassa kuuluu menetellä. Suri osa kalenterista täytyy tehtävistä, joita on tehty siihen asti ja ja niitä jatketaan tietysti. Suuria muutoksia toimintapoihin on hankala tehdä, kun kalenteri on jo täynnä tehtäviä.
Seurakuntalaisilla on jatkuvasti paljon odotuksia ja toiveita , mutta työntekijä kokee jo muutenkin työnsä kovin kuormittavana. Tehtäviä tulisi vähentää, eikä lisätä. Silloin työntekijän on hyvä turvautua ruuttiineihin ja tehdä kaikki niin kuin ennenkin. Lisäksi kannattaa keskittyä ainoastaan siihen omaan työsarkaansa. Tämä tilanne kun käytännössä on kaikilla muillakin, niin yhteistön tekeminen ei oikein suju. Tämä tillanne kertautuu seurakuntien yhteistön minimoimisena.
Rahkeet ei vain riitä.
Kukin seurakunta hoitaa omia rutiinejaan ja niissä on aivan riittävästi tekemistä. Joten ei siinä yhteistyökuvioiden rakentamiseen juurikaan ole mahdollisuutta edes naapuriseurakunnan kanssa.
Serakuntalaisilla ei tietenkään voi olla mitään käsitystä työntekijöiden usein ylisuurista työpaineista ja siksi ihmettelevät sitä, miksi toimintoja ei uudisteta ja miksi hyviä neuvoja ei toteuteta.
Tuossa vain osa niistä sisäisistä rakenteista, jotka pakottavat seurakuntia toimimaan niin kuin toimivat. Sanotaankin että seurakunnan seitsemän viimeistä sanaa on: ”näin ei ole ennenkään meidän seurakunnassamme tehty.”
20 kommenttia
Maallikko sanaan sisältyy halventava näköala. Maallikko on jotain ala-arvoista ja paljon viranhaltijan alapuolella. Tasaveroinen yhteistyö ei maallikon kanssa ole mahdollista. Maallikko voi silti olla varsinainen asiantuntija ja viranhaltija vasta oppipoika.
Pekka Veli. Kolme (inho)realistista huomiota. Ensiksikin kahden teologisesti ja toimintakulttuuriltaan erilaista seurakuntaa on vaikea pistää yhteistyöhön keskenään. Saman työnäyn omaavat löytävät yhteistyökuvioita muutenkin. Näin on tapahtunut mm. oman rovastikuntamme sisällä, jossa herätysliikkeiden yhteinen tapahtuma kokoaa vuosittain satoja ellei tuhansia yhteen yli seurakuntarajojen. Toiseksi tuollaiset yhteistyökuviot tuppaavat valitettavasti lisäämään byrokratiaa eli yhteistyön suunnittelupalavereita. Minun silmissäni perusongelma on monitouhuinen puuhastelu, joka jatkuu vaikka väki vähenee. Vaikka minusta ei ole sanomaan, mitä ehkä voisi lopettaa. Itse hahmotan ongelmaksi sen, että seurakunnat toimivat yhä vielä periaatteella, että papeilla olisi yksi vapaapäivä viikossa. Kiirehän siinä tulee, jos kuuden päivän työt pitää tehdä viidessä päivässä.
Pirjo Pyhäjärvi.
Olet oikeassa, maallikko-sanaa käytetään muissakin kuin kirkollisissa yhteyksissä. Kuten Wikipedian mukaan: ”Yleisessä kielenkäytössä maallikko tarkoittaa ei-ammattilaista tai ei-asiantuntijaa.”
Näinkö huonosti osaan ajatuksiani sanoiksi pukea ? Marko luki tekstini työntekijäkeskeisyyttä vastustavana. Siitä kyllä monesti puhutaan mutta en ole aiemin kuulut tästä, että seurakunnan aktiivisuuden esteenä voisimme olla myös me, jotka olemme heti valmiit, jos jotain tehtävää vain ilmaantuu. Napaamme jo lennosta kivat vapaaehtoishommelit ja tunnemme itsemme merkitysellisiksi. Nyt kun Jumala on minut laittanut vähän syrjemmälle niin alan tajuta miten tärkeää on tehdä tilaa niille, jotka kovasti kaipaisivat edes jotakin.
Työntekijöitä tarvitaan niin kauan, kun toiminta on tapahtumakeskistä ja suuria joukkoja tavoittavaa. Voi olla että edessä on tässä suhteessa tulossa muutos ja seurakuntatyön pitää keskittyä yksilökohtaiseen toimintaan. Siihen kaivattaisiin paljon lisää tavallisia seurakuntalaisia ja jokaisen aktivoitumista omalla paikallaan. Jopa jokaista. Varsinkin se näköala olisi hyvä jokaisen tajuta ketä me olemme palvelemassa ja että Hän myös palkitsee sen työn johon ryhdymme. Emme varsinaisesti palvele kirkkoa, tai seurakuntaa vaan Herraamme Jeesusta Kristusta. Hän meissä vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen, sekä johdattaa meitä meille sopiviin tehtäviin. Ne voi olla ihan muualla, kuin mitä itse haaveilemme.
Syytä löytyy sysissä ja sepissä. Kirkon toiminta on tapahtumakeskeistä ja sen toteutukseen tarvitaan työntekijöitä. Vapaaetoisilla ei sitä työmäärää voi, eikä pidä yrittää korvata.
Työntekijöiden aika kuluu suurelta osin tapahtumien järjestämisessä, toteutuksessa ja purussa. Rippikoulutyö on siitä oikein hyvä kouluesimerkki. Nuorten kanssa vapamuotoinen oleilu jää minimiin, koska vastuu painaa opetuksesta, organisoinnista yms. Oleilu mahdollistaisi henkilökohtaisen kohtaamisen ja ystävvyssuhteiden luomisen, jotka ovat aivan keskinen syy siihen, tuleeko nuori mukaan seurakunnan toimintaan jatkossa. Jos hyvä suhde on onnistuttu riparilla luomaan, niin on aivan luonnollista nuoren tulla mukaan ja pysyä siinä.
Henkilökohtaiset kohtaamiset jää kaikessa srk.-työssä satunnaisiksi. Niistä puuttuu se jatkuvuus, joka on muissa henkilökohtaisissa kohtaamisissa ominaista. Silloin kun viikottain kodataan frispeeradalla ja käydään yhdessä jumpalla ym. syntyy aivan eri luokan yheyttä.
Työntekijät ottavat mielellään vapaaehtoisia tekemään omia tehtäviään ja seurakuntalaiset mieltävät vapaaehtoistoiminnan vain sellaiseksi toiminnaksi, jota työntekijät ovat organisoimassa. Seurakuntalaiset ovat mukana messuissa ja muuussa seurakunnallisessa toiminnassa ja kokevat tekevänsä jotain todella merkityksellistä. Huono puoli tässä paketissa on siinä, että kun me seurakuntalaiset käytämme energiamme niinhin tehtäviin, joita työntekijät meille tarjoaa, niin meillekkään ei jää aikaa ystäväpiirin laajentamiseen. Uusien ystävyyssuhteiden luomisen avulla syntyisi luonnollinen reitti kirkon toimintaan.Nyt se reitti on tukossa siksi että olemme niin innokkaita kirkon vapaaehtoisina.
On monia seurakuntia joissa on menestyvää toimintaa, mutta se kohdistuu tiettyyn aktiiviseen seurakuntalaisten joukkoon. Kirkko voi olla täynnä ja päällisin puolin kaikki näyttää olevan oikein hyvin. Ketään uusia vaan ei ole tulossa mukaan, eikä heitä edes osata kaivata. Vapaaehtoiset toteuttavat huomaamattaan kirkon toimintaa, joka täyttää vain tietyn seurakuntalaisten muodostaman joukon tarpeita.
Moni vapaaehtoinen haluaisi tuoda jotain lisää omalla työpanoksellaan, mutta todellisuudessa olemme tukemassa juuri niitä sisäisiä rakenteita, joita pitäisi kaikkien olla purkamassa. Jolloin syntyisi tarve löytää tie uusille tulijoille. Jos nyt näemme vain työntekijöiden muodostaman haitan, niin huomaamatta jää aktiivivapaaehtoisten muodostama haitta. Syy silloin kirkon siäänlämpiävyydelle menee kokonaan työntekijöiden harteille ja varsinainen syy jää huomioimatta ja korjaamatta.
Marko veli. En väitä että, seurakunnasta olisi helppo löyttää vapaaehtoisia. Kuitenkin käsitän Paavalin teksteistä , että kaikkien tulisi olla innokkaasti mukana. Valtava palkka odottaa taivaassa ja seurakuntalaiset eivät ikäänkuin ole tietoisia siitä. Tätä asiaa ei taideta oikein oivaltaa. Omalla kohdallani etsin jatkuvasti mahdollisuuksia Herrani palveluun. Siihenhän meidät on kutsuttu.Hengellinen kasvu tulee siitä, että tullaksemme valmiiksi paveluksen työhön meidän on siinä kasvettava. Vastuun ottaminen vahvistaa ja tukee tätä kasvua.
Pääsin Englanissa näkemään seurakunnan, jossa innostus läpäisi koko seurakunnan. Palvelualttius oli runsasta, jopa nuorilla. Siitä asti olen kaivannut samaa täällä. Olen pohdiskellut paljon syitä, miksi se täällä ei onnistu. Miksi vain harva ryhtyy innolla työhön.
Löysin yhden merkittävän syyn, eli sen että me innokaat vapaehtoiset emme osaa tehdä tilaa muille. Tehtäviä seurakunnassa on tarjolla rajallisesti ja niitä ei riitä kovin monelle. Suurin osa jää ilman. Suuri osa ei osaa itseohjautuvasti etsiä omaa palvelusarkaansa. Jumalan piti opettaa minulle tätä läksyä vakavan sairastumiseni kautta. En millään olisi halunnut jäädä syrjään. Jotain sentään onneksi jäi.
Marko. Se että paikkakunnalle muutaneiden osoitetitetoja ei voi antaa ei estä kertomasta muuttaneille, että nämä voi ise pyytää vierailua henkilökohtaisesti ja antaa siinä osoitetietonsa ”kirkkokummille.” Kirkkokummi voi sitten jatkossa viedä tulokasta tutustumaan paikkoihin ja piireihin. Seurakunnan toiminasta löytyy aika vähän mitään sellaista, johon ensikertalaisen olisi hyvä mennä yksin. Varsinkaan kun todennäköisesti kukaan ei puhu hänelle yhtään mitään.
Pappien tehtävä on pappien tehtäviä, mutta seurakuntaisille on runsaasti paljon muuta tekemistä. Ei ole tarkoituksenmukaista odottaa, että vapaaehtoiset ryhtyvät tekemään pappien töitä. Jos seurakuntalaiset valjastetaan messuavustajiksi, niin ”kirkkokummiprojekteja” ei hoida kukaan.
Meillä täällä on juuri tuon kokoinen yhteisöllinen kaupunkiseurakunta ja sen vapaahtoistoiminnan organisoinnissa on kiva olla mukana. Täällä pääseen nauttimaan jostain saman kaltaisesta, kuin mitä näin tuossa seurakunnassa Englanissa.
Sielläkin ongemana oli alussa väen väheneminen ja varojen loppuminen. Samantapainen kehitys siis kuin meillä. Tilanne oli vain paljon huonompi. Nyt tuo seurakunta kasvaa ja kukoistaa. Siellä kyettiin muutamaan toimintamenetelmiä.
Omassa seurakunnassani olen ilokseni havainnut työntekijöistä nousevan kiinnostuksen juuri tiettyihin tärkeisiin muutoksiin. Heidän toiveisiinsa on ollut suuri ilo vatata. Joten ehkä haaveeni on lähellä toteutumistaan.
Nyt on valmistauduttava tiistaiseen leikkaukseen ja siitä toipumiseen ja nämä innostavat ajatukset joutuu ehkä laittamaan joksikin aikaa syrjään. Joten kyllä aluksi harmitti, kun sain tietää sairaudestani. Luulin, että joudun jättämään koko projektin. Jumala opetti tämän asian kautta, että kyllä ne Hänen asiansa etenee ja hoituu, vaikka Pekka poika on hetken sivussa.
Kiitos Marko. Kyllä sitä tarvitaan, kun välillä käy pelottamaan se iso operaatio. Kävin tuolla rantametsässä kävelemässä ihan pimeässä ja mietin. No olihan siellä sentään kuu valaisemassa metsäpolkua. Totesin että jos käy huonosti, niin pääsen taivaaseen Jeesuksen luo. Eikä siinä pitäisi olla mitään pelättävää. Muuta pelättävää ei kai oikeastaan voi olla. Eikä pelkääminen auta mitään.
Kirjoittaja
Pekka Veli Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.
Aikaseuranta ajattomassa ympäristössä antaa johtaville viranhaltijoille mahdollisuuden työalavastaavina rytmittää kelloa.
Työalakokoukset jäävät useille lyhyeksi luottamusihmisten kanssa kun kiire painaa päälle seuraavaan haasteeseen kun oma asia on tullut esitellyksi.
Ilmoita asiaton kommentti