Sisäinen rakenne muutoksen esteenä.

Mikäli seuraknnat tekisivät enemmän yhteistyötä, niin siitä hyötyisi moni, mutta näin ei kuitenkaan toimita ja se harmitaa meitä ideanikkareita. Syy siihen taitaa olla kirkon omissa sisäisissä rakenteissa. Pelinappulat on hajallaan ja niitä on hankala laittaa järjestykseen.

Laura Leipakka kirjoitti hyvän blogin, mutta ei antanut kommenteille tilaa, niin piti kirjoitaa tämä.
Lauran tekstistä nousi mieleen monet omat yritykset vaikuttaa seurakuntien toimintaan kehittämis- ideoillani. Harvoin ne ovat tuottaneet yhtään mitään. Syitä siihen olen joutunut pohtimaan ja olen löytänyt jotain. Osan niistä ollessani itse kirkon töissä. Jospa pohdinnoillani voin tässä lohduttaa muita ideanikkareita.

Seurakuntatyötä aloittaessaan uusi työntekijä selvittää oman vastuualueensa ja täyttää kalenterinsa sen mukaisilla työtehtävillä.Hänelle kun lankeaa vastuu juuri näistä tehtävisä. Lisäksi kalenteri pitää tulla täyteen. Tuskinpa ketään tästä voi ryhtyä moittimaan. Näin seurakunnassa kuuluu menetellä. Suri osa kalenterista täytyy tehtävistä, joita on tehty siihen asti ja ja niitä jatketaan tietysti. Suuria muutoksia toimintapoihin on hankala tehdä, kun kalenteri on jo täynnä tehtäviä.

Seurakuntalaisilla on jatkuvasti paljon odotuksia ja toiveita , mutta työntekijä kokee jo muutenkin työnsä kovin kuormittavana. Tehtäviä tulisi vähentää, eikä lisätä. Silloin työntekijän on hyvä turvautua ruuttiineihin ja tehdä kaikki niin kuin ennenkin. Lisäksi kannattaa keskittyä ainoastaan siihen omaan työsarkaansa. Tämä tilanne kun käytännössä on kaikilla muillakin, niin yhteistön tekeminen ei oikein suju. Tämä tillanne kertautuu seurakuntien yhteistön minimoimisena.
Rahkeet ei vain riitä.

Kukin seurakunta hoitaa omia rutiinejaan ja niissä on aivan riittävästi tekemistä. Joten ei siinä yhteistyökuvioiden rakentamiseen juurikaan ole mahdollisuutta edes naapuriseurakunnan kanssa.
Serakuntalaisilla ei tietenkään voi olla mitään käsitystä työntekijöiden usein ylisuurista työpaineista ja siksi ihmettelevät sitä, miksi toimintoja ei uudisteta ja miksi hyviä neuvoja ei toteuteta.

Tuossa vain osa niistä sisäisistä rakenteista, jotka pakottavat seurakuntia toimimaan niin kuin toimivat. Sanotaankin että seurakunnan seitsemän viimeistä sanaa on: ”näin ei ole ennenkään meidän seurakunnassamme tehty.”

20 kommenttia

  • Pekka Väisänen sanoo:

    Aikaseuranta ajattomassa ympäristössä antaa johtaville viranhaltijoille mahdollisuuden työalavastaavina rytmittää kelloa.

    Työalakokoukset jäävät useille lyhyeksi luottamusihmisten kanssa kun kiire painaa päälle seuraavaan haasteeseen kun oma asia on tullut esitellyksi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Väisänen sanoo:

      Meneppä ehdottamaan aikavarausta työalavastaaville johtokuntansa kokouksiin mahdollista keskustelua varten.

      Se voisi onnistua kun esityslista palvelisi asiaa. Mutta kuka seurakunnassa sen esityslistan saa läpi, maallikkoko.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Maallikko sanaan sisältyy halventava näköala. Maallikko on jotain ala-arvoista ja paljon viranhaltijan alapuolella. Tasaveroinen yhteistyö ei maallikon kanssa ole mahdollista. Maallikko voi silti olla varsinainen asiantuntija ja viranhaltija vasta oppipoika.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Leo Tihinen sanoo:

      Pekka Veli Pesonen: ”Maallikko sanaan sisältyy halventava näköala.”

      Mallikko sanaan ei minun mielestä sisälly mitään halventavaa. Kansalaiskoulussa 1960-luvulla jo opin, että maallikko on ”ei kirkollinen” henkilö, siis hän ei ole kirkon virassa.

      Kirjoitit: ”Maallikko voi silti olla varsinainen asiantuntija ja viranhaltija vasta oppipoika.” Tuo on varmaan totta monissakin tapauksissa, mutta minun mielestä on hyvä, että kirkon virkaa hoitavat ovat tehtäviinsä koulutettuja, eivät siis maallikoita. Veroa maksavana ev.lut kirkon jäsenenä haluan, että viranhoitajat tietävät mitä heidän tehtäviinsä kuuluu ja mitä siihen ei kuulu.

      Voisin luonnehtia, että asia on ns. kuluttajansuoja kysymys.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pirjo Pyhäjärvi sanoo:

      Maallikko voi myös muussa kuin kirkollisessa yhteydessä tarkoittaa eräänlaista ei-asiantuntijaa. Esimerkiksi käräjäoikeuden lautamiehet ovat maallikkotuomareita.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Pekka Veli. Kolme (inho)realistista huomiota. Ensiksikin kahden teologisesti ja toimintakulttuuriltaan erilaista seurakuntaa on vaikea pistää yhteistyöhön keskenään. Saman työnäyn omaavat löytävät yhteistyökuvioita muutenkin. Näin on tapahtunut mm. oman rovastikuntamme sisällä, jossa herätysliikkeiden yhteinen tapahtuma kokoaa vuosittain satoja ellei tuhansia yhteen yli seurakuntarajojen. Toiseksi tuollaiset yhteistyökuviot tuppaavat valitettavasti lisäämään byrokratiaa eli yhteistyön suunnittelupalavereita. Minun silmissäni perusongelma on monitouhuinen puuhastelu, joka jatkuu vaikka väki vähenee. Vaikka minusta ei ole sanomaan, mitä ehkä voisi lopettaa. Itse hahmotan ongelmaksi sen, että seurakunnat toimivat yhä vielä periaatteella, että papeilla olisi yksi vapaapäivä viikossa. Kiirehän siinä tulee, jos kuuden päivän työt pitää tehdä viidessä päivässä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Leo Tihinen sanoo:

    Pirjo Pyhäjärvi.

    Olet oikeassa, maallikko-sanaa käytetään muissakin kuin kirkollisissa yhteyksissä. Kuten Wikipedian mukaan: ”Yleisessä kielenkäytössä maallikko tarkoittaa ei-ammattilaista tai ei-asiantuntijaa.”

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Siinpä se tuli: ”ei asiantuntija”. Kuitenkin on tilanteita, joissa viranhaltijalta puuttuu asiantuntemusta , joka maallikolla on ja maallikon asintuntemus voidaan jättää huomioimatta. Onhan hän vain maallikko. Vapaaehtoisten kanssa työskentelyssä tämä asia on hyvä huomioida. Teologian opiskelu kun ei anna valmiuksia vapaaehtoistoiminnan organisointiin. Jollakin maallikolla voi olla hyvinkin monipuolista kokemusta vapaaehtoistoiminnasta.

      Kannatan sitä näkemystä, että maalikko nimityksen sijaan käytetään nimitystä seurakuntalainen. Näitä ovat myös viranhaltijat. Kirkon yksi suuri ongelma on tasaveroisuuden puute ja sitä puutetta lisää juuri puhe maallikoista. Maallikot ja vapaaehtoiset muodostavat yhdessä tietyn kirkon sisäisen ”istituution”, joka on omiaan ehkäisemään sitä, että jokainen seurakuntalainen on yhtä merkitysellinen ja käyttökelpoinen.

      Siellä missä seurakuntalaiset ovat pyrkineet ottamaan lisää tilaa vapaaehtoistoiminassa, on viranhaltijoissa syntynyt pelkoa syrjäytymisessä. Kuvitellaan herkästi, että pian heitä ei tarvita, kun vapaaehtoiset ottavat tehtävät haltuunsa. Sama pelko näkyy myös seurakuntien aktiivien parissa. Mikä on yllättävää. Maalikotkin voivat kokea identiteettinsä uhatuksi jos koko seurakunta on yhtä tärkeä ja kaikki on osallistumassa ja puhaltamassa yhteen hiileen. Joten seurakuntalisten pasiivisuus ei ole pelkästään työntekijäkeskeisyydessä. Myös me vaki- vapaaehtoiset olemme muiden aktiivisuuden esteenä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Maallikko kristillisessä yhteydessä tarkoittaa yksinkertaisesti Jumalan kansan jäsentä. Erotuksena seurakunnan palvelukseen vihityistä ja erotetuista tämän saman kansan jäsenistä. En ymmärrä, miksi ihmeessä tähän pitää koko ajan väkisin sotkea merkityssisältöjä ei-kristillisistä yhteyksistä. Ikään kuin kirkkomme isoin ongelma olisivat papit ja työntekijät.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Näinkö huonosti osaan ajatuksiani sanoiksi pukea ? Marko luki tekstini työntekijäkeskeisyyttä vastustavana. Siitä kyllä monesti puhutaan mutta en ole aiemin kuulut tästä, että seurakunnan aktiivisuuden esteenä voisimme olla myös me, jotka olemme heti valmiit, jos jotain tehtävää vain ilmaantuu. Napaamme jo lennosta kivat vapaaehtoishommelit ja tunnemme itsemme merkitysellisiksi. Nyt kun Jumala on minut laittanut vähän syrjemmälle niin alan tajuta miten tärkeää on tehdä tilaa niille, jotka kovasti kaipaisivat edes jotakin.

    Työntekijöitä tarvitaan niin kauan, kun toiminta on tapahtumakeskistä ja suuria joukkoja tavoittavaa. Voi olla että edessä on tässä suhteessa tulossa muutos ja seurakuntatyön pitää keskittyä yksilökohtaiseen toimintaan. Siihen kaivattaisiin paljon lisää tavallisia seurakuntalaisia ja jokaisen aktivoitumista omalla paikallaan. Jopa jokaista. Varsinkin se näköala olisi hyvä jokaisen tajuta ketä me olemme palvelemassa ja että Hän myös palkitsee sen työn johon ryhdymme. Emme varsinaisesti palvele kirkkoa, tai seurakuntaa vaan Herraamme Jeesusta Kristusta. Hän meissä vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen, sekä johdattaa meitä meille sopiviin tehtäviin. Ne voi olla ihan muualla, kuin mitä itse haaveilemme.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Pekka Veli. Etkö siis huomaa, että arvostelit jälleen kerran sitä, että seurakunnan TYÖNTEKIJÄT ovat niin urautuneita ja estävät muita Jumalan kansan jäseniä (=maallikoita) toimimasta? Ei teitä innokkaita jonoksi asti ole niihin eri tehtäviin, joissa ihan oikeasti tarvittaisiin vapaaehtoisia. Ehkä minunkin pitäisi siirtyä makkaratehtaalle ja käyttää viikonloput hautaamiseen sekä jumalanpalvelusten pitoon ja lomat rippikoulujen pyöritykseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Syytä löytyy sysissä ja sepissä. Kirkon toiminta on tapahtumakeskeistä ja sen toteutukseen tarvitaan työntekijöitä. Vapaaetoisilla ei sitä työmäärää voi, eikä pidä yrittää korvata.

    Työntekijöiden aika kuluu suurelta osin tapahtumien järjestämisessä, toteutuksessa ja purussa. Rippikoulutyö on siitä oikein hyvä kouluesimerkki. Nuorten kanssa vapamuotoinen oleilu jää minimiin, koska vastuu painaa opetuksesta, organisoinnista yms. Oleilu mahdollistaisi henkilökohtaisen kohtaamisen ja ystävvyssuhteiden luomisen, jotka ovat aivan keskinen syy siihen, tuleeko nuori mukaan seurakunnan toimintaan jatkossa. Jos hyvä suhde on onnistuttu riparilla luomaan, niin on aivan luonnollista nuoren tulla mukaan ja pysyä siinä.

    Henkilökohtaiset kohtaamiset jää kaikessa srk.-työssä satunnaisiksi. Niistä puuttuu se jatkuvuus, joka on muissa henkilökohtaisissa kohtaamisissa ominaista. Silloin kun viikottain kodataan frispeeradalla ja käydään yhdessä jumpalla ym. syntyy aivan eri luokan yheyttä.

    Työntekijät ottavat mielellään vapaaehtoisia tekemään omia tehtäviään ja seurakuntalaiset mieltävät vapaaehtoistoiminnan vain sellaiseksi toiminnaksi, jota työntekijät ovat organisoimassa. Seurakuntalaiset ovat mukana messuissa ja muuussa seurakunnallisessa toiminnassa ja kokevat tekevänsä jotain todella merkityksellistä. Huono puoli tässä paketissa on siinä, että kun me seurakuntalaiset käytämme energiamme niinhin tehtäviin, joita työntekijät meille tarjoaa, niin meillekkään ei jää aikaa ystäväpiirin laajentamiseen. Uusien ystävyyssuhteiden luomisen avulla syntyisi luonnollinen reitti kirkon toimintaan.Nyt se reitti on tukossa siksi että olemme niin innokkaita kirkon vapaaehtoisina.

    On monia seurakuntia joissa on menestyvää toimintaa, mutta se kohdistuu tiettyyn aktiiviseen seurakuntalaisten joukkoon. Kirkko voi olla täynnä ja päällisin puolin kaikki näyttää olevan oikein hyvin. Ketään uusia vaan ei ole tulossa mukaan, eikä heitä edes osata kaivata. Vapaaehtoiset toteuttavat huomaamattaan kirkon toimintaa, joka täyttää vain tietyn seurakuntalaisten muodostaman joukon tarpeita.

    Moni vapaaehtoinen haluaisi tuoda jotain lisää omalla työpanoksellaan, mutta todellisuudessa olemme tukemassa juuri niitä sisäisiä rakenteita, joita pitäisi kaikkien olla purkamassa. Jolloin syntyisi tarve löytää tie uusille tulijoille. Jos nyt näemme vain työntekijöiden muodostaman haitan, niin huomaamatta jää aktiivivapaaehtoisten muodostama haitta. Syy silloin kirkon siäänlämpiävyydelle menee kokonaan työntekijöiden harteille ja varsinainen syy jää huomioimatta ja korjaamatta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Käsitän että meikäläisten ei pitäisi olla kovin innokkaita tekemään tehtäviä, joita muut jo tekevät joka tapauksessa. Meikäläisten tulisi löytää oma työsarkamme tavallisten ihmisten kanssa kohtaamisiin ja hyvien ystävyysyhteiden luomiseen. Silloin sytyy luontevia teitä, joita pitkin uusia tulee kirkon toimintaan.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Pekka Veli. Tunnistan kyllä huolenaiheesi. Miten niitä ratkaistaisiin on sitten toinen asia. Urautumisen tekijöitä on ainakin neljä erilaista: 1. Lainsäädäntö ja hallintopykälät. Me emme esimerkiksi saa antaa seurakuntaan muuttaneiden tietoja seurakuntalaisille, jotka ehkä haluaisivat käydä tervehdyskäynnillä uusien luona. 2. Työntekijöiden rutiinit ja työalat sekä työtavat. Meillä on seurakunnissamme todella paljon työntekijävetoista toimintaa. Toisaalta tiedän tapauksia, joissa seurakuntalaiset ihan oikeasti odottavat tulevansa palvelluiksi seurakunnan työntekijöiden toimesta. 3. Luottamushenkilöiden muutosvastarinta ja pitäytyminen vanhaan sekä totuttuun. 4. Seurakuntien iso koko. On eri asia olla pappi 2500 seurakuntalaiselle kuin vaikkapa 250:lle. Mutta: se, mitä usein pidetään ”kaavamaisena” ja työntekijäkeskeisyytenä on tosiasiassa juuri sitä, minkä Jumala on antanut kirkon erityiseksi tehtäväksi: sanan julistus ja sakramenttien toimittaminen seurakunnan rakennukseksi. Ja minä olen kyllä sitä mieltä, että hengelliseen työhön innokkaita ”vapaaehtoisia” on todellisuudessa paljon vähemmän kuin väität. Tiedän elävän seurakunnan, jossa piti etsiä muistaakseni kolme vuotta (!) ennen kuin löytyi vapaaehtoinen toimimaan rukouspiirikoordinasttorina. Sen sijaan diakoniatyöhön löytyi tekijöitä paljonkin. Ja se on minusta ihan yhtä oikeaa hengellisyyttä kuin messuavustajana toimiminenkin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Marko veli. En väitä että, seurakunnasta olisi helppo löyttää vapaaehtoisia. Kuitenkin käsitän Paavalin teksteistä , että kaikkien tulisi olla innokkaasti mukana. Valtava palkka odottaa taivaassa ja seurakuntalaiset eivät ikäänkuin ole tietoisia siitä. Tätä asiaa ei taideta oikein oivaltaa. Omalla kohdallani etsin jatkuvasti mahdollisuuksia Herrani palveluun. Siihenhän meidät on kutsuttu.Hengellinen kasvu tulee siitä, että tullaksemme valmiiksi paveluksen työhön meidän on siinä kasvettava. Vastuun ottaminen vahvistaa ja tukee tätä kasvua.

    Pääsin Englanissa näkemään seurakunnan, jossa innostus läpäisi koko seurakunnan. Palvelualttius oli runsasta, jopa nuorilla. Siitä asti olen kaivannut samaa täällä. Olen pohdiskellut paljon syitä, miksi se täällä ei onnistu. Miksi vain harva ryhtyy innolla työhön.

    Löysin yhden merkittävän syyn, eli sen että me innokaat vapaehtoiset emme osaa tehdä tilaa muille. Tehtäviä seurakunnassa on tarjolla rajallisesti ja niitä ei riitä kovin monelle. Suurin osa jää ilman. Suuri osa ei osaa itseohjautuvasti etsiä omaa palvelusarkaansa. Jumalan piti opettaa minulle tätä läksyä vakavan sairastumiseni kautta. En millään olisi halunnut jäädä syrjään. Jotain sentään onneksi jäi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Marko. Se että paikkakunnalle muutaneiden osoitetitetoja ei voi antaa ei estä kertomasta muuttaneille, että nämä voi ise pyytää vierailua henkilökohtaisesti ja antaa siinä osoitetietonsa ”kirkkokummille.” Kirkkokummi voi sitten jatkossa viedä tulokasta tutustumaan paikkoihin ja piireihin. Seurakunnan toiminasta löytyy aika vähän mitään sellaista, johon ensikertalaisen olisi hyvä mennä yksin. Varsinkaan kun todennäköisesti kukaan ei puhu hänelle yhtään mitään.

    Pappien tehtävä on pappien tehtäviä, mutta seurakuntaisille on runsaasti paljon muuta tekemistä. Ei ole tarkoituksenmukaista odottaa, että vapaaehtoiset ryhtyvät tekemään pappien töitä. Jos seurakuntalaiset valjastetaan messuavustajiksi, niin ”kirkkokummiprojekteja” ei hoida kukaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Pekka Veli. Eri seurakunnissa on erilaisia tarpeita ja erilaisia ympäristöjä. Minusta on myös väärin asettaa vastakkain esimerkiksi messussa avustamista ja seurakuntakummina tms toimimista. Ex-viidesläisenä tunnistan hyvin ajatuksen, että seurakunnan pitäisi nimenomaan suuntautua ulospäin ja olla aktiivisesti ”sieluja voittava yhteisö”. Se on tärkeä osa kristillistä uskoa, mutta nimenomaan vain yksi osa kokonaisuutta. Minä uskon siihen, että yksittäiset kristityt voivat luontevasti toimia ”sisäänheittäjinä”. Eri kirkkokunnissa on hyvin erilainen käsitys siitä, mikä on seurakunta ja kuinka ”palvelualttiita” ja aktiivisia sekä ulospäin suntautuneita kristittyjen tulisi olla. Kyse on opista! Minun käsittääkseni koko kristinusko on kovaa vauhtia hiipumassa Englannista eikä muutama (karismaattinen) poikkeustapaus seurakuntien ja maahanmuuttajataustaisten yhteisöjen joukossa muuta tätä isoa kuvaa.

      Jos tuota palvelualttiutta ja yhdessä tekemistä etsii, niin sitä löytyy suomalaisista herätysliikkeistä. Vaikka niissäkin aktiivisuus on hiipumaan päin. Sekä ns. vapaista suunnista ja Lähetyshiippakunnasta. Me kaikki emme myöskään muuntaudu koutseiksi, inspiraattoreiksi, yhteisönrakentajiksi yms. Eikä 20 000 hengen kaupunkiseurakunta yhteisölliseksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Meillä täällä on juuri tuon kokoinen yhteisöllinen kaupunkiseurakunta ja sen vapaahtoistoiminnan organisoinnissa on kiva olla mukana. Täällä pääseen nauttimaan jostain saman kaltaisesta, kuin mitä näin tuossa seurakunnassa Englanissa.

    Sielläkin ongemana oli alussa väen väheneminen ja varojen loppuminen. Samantapainen kehitys siis kuin meillä. Tilanne oli vain paljon huonompi. Nyt tuo seurakunta kasvaa ja kukoistaa. Siellä kyettiin muutamaan toimintamenetelmiä.

    Omassa seurakunnassani olen ilokseni havainnut työntekijöistä nousevan kiinnostuksen juuri tiettyihin tärkeisiin muutoksiin. Heidän toiveisiinsa on ollut suuri ilo vatata. Joten ehkä haaveeni on lähellä toteutumistaan.

    Nyt on valmistauduttava tiistaiseen leikkaukseen ja siitä toipumiseen ja nämä innostavat ajatukset joutuu ehkä laittamaan joksikin aikaa syrjään. Joten kyllä aluksi harmitti, kun sain tietää sairaudestani. Luulin, että joudun jättämään koko projektin. Jumala opetti tämän asian kautta, että kyllä ne Hänen asiansa etenee ja hoituu, vaikka Pekka poika on hetken sivussa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Kiitos Marko. Kyllä sitä tarvitaan, kun välillä käy pelottamaan se iso operaatio. Kävin tuolla rantametsässä kävelemässä ihan pimeässä ja mietin. No olihan siellä sentään kuu valaisemassa metsäpolkua. Totesin että jos käy huonosti, niin pääsen taivaaseen Jeesuksen luo. Eikä siinä pitäisi olla mitään pelättävää. Muuta pelättävää ei kai oikeastaan voi olla. Eikä pelkääminen auta mitään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.