Olin mukana keskustelussa, jonka eräs kohta jäi erityisesti soimaan mielessäni. Työtoverini pohtivat, miksi jonkun lausuma mielipide voi vaikuttaa niin kovasti siihen kuvaan, joka meillä on hänestä. Siis tilanne, jossa kuva ystävästä saa säröjä, jos tämä ilmaisee itselleni vastakkaisen poliittisen tai muun mielipiteen. Tämä on inhimillistä. Silti – hyvän ystävän ollessa kyseessä – emme anna hänen yksittäisen mielipiteensä – tai joskus ns. ankan (englanniksi ”duck”) – pilata koko yhteistä historiaamme.
Entä silloin, kun kyse onkin yhteisöstä? Suurimpaan osaan yhteisöjä kuulumme vapaaehtoisesti. Jatkuva keskustelu vaikkapa kirkon osalta on se, missä määrin joku haluaa sitoutua siihen, vaikka se edustaisikin itselle vieraita käytänteitä. Monen vakiovastaus on, että kannattaa kuulua, jotta voisi vaikuttaa. Ehkä jossain kuitenkin menee se raja, jonka jälkeen yhteisön edustamat arvot ja tavat tuntuvat niin vierailta, että on helpompi itse irtautua yhteisöstä, kuin yrittää muuttaa sitä sisältä päin.
Silloin, kun kyse on kahden yhteisön välisestä suhteesta, tilanne on samankaltainen. Kumppanuus on tärkeää myös yhteisöille. Nykyaikaan kuuluu se, että menestyvät yhteisöt ovat verkostoituneita. Tätä kautta tunnustetaan se, että yhteisö yksin ei ole kaikkivoipa ja että yhdessä saamme aikaan enemmän.
Meillä suomalaisilla on paljon sellaisia elämään, arvoihin ja tapoihin liittyviä piirteitä, jotka edustavat maailmanlaajasti pientä vähemmistöä. Kansainvälisten kumppaneitten kanssa toimiessamme on hyvä muistaa tämä. Silloin, kun arvotamme kumppaneitamme vain oman mittapuumme mukaan, saatamme heittää epämiellyttävän ankan takia koko pesuveden menemään – vaikka se olisi tulevaisuuden kannalta elintärkeää. Hyväksymmekö yhteisönä sen, että kansainväliset kumppanimme saattavat ajatella vaikkapa sukupuolesta (engl. ”sex”) perinteisten ja tieteellisesti vanhentuneiden käsitysten mukaan? Kenties ystävyyden ja kumppanuuden ei tarvitsisi olla riippuvainen yhdestä tai kahdesta mielipiteestä. Kenties se, mitä yhdessä olemme kokeneet ja mihin yhdessä pyrimme, on tärkeämpää kuin se, että olemme kaikesta tasan samaa mieltä. Voihan käydä niinkin, että meidän lausumamme ankat alkaisivatkin kuulostaa kumppanin mielestä tärkeiltä, jos sitoudumme häneen kokonaisvaltaisesti.
Entäpä se rock’n roll? Se nyt vaan kuvaa mielestäni hyvin sitä, miten jokin ennakkoluuloton, rajoja rikkova, mutta perinteestä ammentava voi olla uudistamassa kokonaista kulttuuria ja muovaamassa kokonaisia sukupolvia. Rohkeutta siis.
Anteeksi, Paalanteen Helenaa tarkoitin.
Olen vahvasti sitä mieltä, että Johanna Hurtig kuuluisi itseoikeutetusti SRK:n johtokuntaan. Tähän astihan häntä on EHKÄ SYYLLISTETTY (Juntusen mukaan), pidettäneekö edes taivasmatkalaisenakaan.
Poistitko Pentti Alin itse kommenttisi? Vai ylläpitoko sen teki? Miksi?
Jussi, en poistanut. Voi olla että tämä vain bugittaa. Kun kirjaudun sisään niin näen oman kommenttini mutta kirjautumattomana se on hävinnyt.
Kiiros, Pena! Ilmeisesti bugittaa vain, koska muitakin viestejä katoaa mystisesti muistakin ketjuista. Minulla sama tilanne kun tulin sisään, mun eka viesti ei näkynyt, mutta kun kirjauduin, se tuli näkyviin. On tämä onneton viritys tämä Kotimaan uusi alusta. 🙁
Hyvät ystävät ei pappeudessa ole kysymys vallasta ja vallan käytöstä vaan ihmisten palvelemisesta orjan muodossa. Kuka alentaa itsensä orjan asemaan palvellen toisia. Kuka ottaa vastaan kaikki haukkumiset, kuka palvelle vaikka ei saa kiitosta. Tämä koskee erityisesti kun Kristuksen orjana julistaa Jumalan Sanaa joka ei sovi ihmisten mieliin ja ajatuksiin.
Ne jotka hakevat valtaa ja näkyvyyttä pappeudesta ovat väärällä tiellä. Tiedämme mitä Suomenkin historiassa on useille papeille ja maallikoillekin on käynyt kun saivat sakkoja tai vankeutta julistuksestaan.
Sarille ja Helenalle:
Raamatun mukaan seurakunnan kaitsijan eli papin tai saarnaajan tulee olla nimenomaan kaikkien palvelija, ei hallitsija (1. Piet. 5:3). Erityisessä virassa ei siis saa olla kysymys valta- tai arvoasemasta. Siksi kukaan ei menetä vallastaan tai arvostaan mitään vaikkei hän kyseiseen tehtävään ”pääsekään”. Apartheidin ja naispappeuden torjumisen rinnastaminen on näin ollen olkinukkeargumentin käyttämistä.
Naispappeuden hyväksyminen tasa-arvoperustein on teologisesti ongelmallista muun muassa juuri siksi, koska silloin kirkon virka tullaan määritelleeksi valta- ja arvoasemaksi. Sitä se ei saisi olla.
On tietysti totta, että pappeutta tai maallikkosaarnaajuutta on helppo VÄÄRINKÄYTTÄÄ muuntamalla se valta-asemaksi. Tästä on myös vanhoillislestadiolaisuuden historiassa surullisia esimerkkejä.
Oikea vastalääke tälle ei ole kuitenkaan naispappeuden tai -puhujuuden hyväksyminen. Se nimittäin väistämättä vesittää opin Raamatusta Jumalan ilmoituksena ja tuhoaa näin teologian tekemisen perusteet. Ev-lut. kirkon teologinen nykytila on tästä traaginen havaintoesitys. Oikea vastalääke on naisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksien parantaminen yleisen pappeuden pohjalta niin, että hengellisen vallankäytön tiellä on kunnolliset teologiset ja yhteisölliset suojarakenteet.
Helena kirjoittaa:
”Kun siinä on nimenomaan vallasta kysymys: kuka linjaa ja päättää mihin suuntaan SRK on menossa. Ja tähän prosessiin ei tahdota naisia mukaan, vaikka liikkeessä olisi kuinka paljon viisaita ja päteviä naisia.”
Minulle on hyvin tärkeää, että naiset saavat olla mukana päättämässä, mihin suuntaan SRK on menossa. Ja tiedän kokemuksesta, että tässä liikkeessa on valtava määrä viisaita ja päteviä naisia. Mutta minun mielestäni naisten mukanaolo päätöksenteossa ei edellytä naispappeuden hyväksymistä.
Nähdäkseni argumentti ”saman arvoisia, mutta erilaisa” soveltuu selkeästi kuvaamaan miehen ja naisen välistä suhdetta. Naiseuden ja mieheyden välinen ero on välttämättömyys ja puhtaimmillaan se on toisiinsa sekoittumatonta. Miehet ja naiset ovat sis erilaisia sukupuolensa perusteella, mutta samanlaisia ihmisyytensä perusteella.
Miehen ja naisen välinen ero on kuitenkin huono argumentti sille, miksi vain toisen sukupuolen edustajat voisivat sopia seurapuhujiksi. Seurapuhuja ei edes kuvainnollisesti ole perheenpää. Seuuriussa kukin puhukoon vuorollaan, kellä on jotain sanottavaa, Lisäksi on muistettava että seurapuheita on monenlaisia, eikä sen tarvitse olla samantyyppinen kuin jumalanpalveluksen saarna.
Mä ajattelen, että tällainen keskustelu ei ole hedelmällistä, missä toinen osapuoli kieltää kokonaan vallankäytöllisen elementin olemassaolon sillä perusteella, että ”papin tehtävä on olla orja ja palvelija”. Myöskin tuo, mitä Joona sanot, että ”hän olisi sanassaan rajannut naiset” tämän palvelutehtävän ulkopuolelle ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Se voi olla vl-liikkeen traditio ja se sopii siihen kulttuuriin kuin nenä päähän, mutta ei kyllä Herra ole sanassaan rajannut naisia papin viran ulkopuolelle. Se on omaa tulkintaanne, jonka määrittelee liikkeen miehet. Eli käyttävät valtaa naisiin nähden.
On helppoa lukea tämäkin feministiseksi vallanhaluksi. Se ei ole sitä. Se on vain sen tunnistamista, missä ja kuka käyttää valtaa ja kenen ohi/yli. Mä tiedän, että vl-liikkeessä on paljon päteviä ja viisaita naisia, joilla olisi kyllä puhuttavaa ja sanottavaa. Teidän liikkeen ensimmäinen maallikkosaarnaaja oli Lapin Maria. Te haluatte estää heidän pääsynsä sellaiseen asemaan, josta olisi mahdollista puhua muille. Perusteluna on paradigma, jossa ”se ei ole naisen tehtävä”. Ts. te liikkeen miehet määrittelette, mikä on naisen tehtävä. Se on vallankäyttöä.
Valta on aina jossain joko avoimena tai kätkettynä. Kysykää itseltänne: Kuka liikkeessä käyttää valtaa?
Ai niin, liikkeen naisille disclaimer: en pidä teitä uhrina. Kyse on rakenteista. Olen itse aivan yhtä lailla patriarkaalisten rakenteiden seassa surffaileva nainen kuin kuka muu tahansa. Toisissa yhteisöissä ne rakenteet on vain tiiviimpiä kuin toisissa.
Vielä: vl-liikkeessä määritellään puhujan virka miehen viraksi Raamattuun vedoten. Omassa raamatuntulkinnassaankin olisi hyväksi aina välillä kysellä itsellään ihan tekstin äärellä, että kuka käyttää valtaa ja millaista valtaa. Se on vallankäytöllinen valinta, että poimitaan Raamatusta jotkut todella hatarat Paavalin lausahdukset, jotka on tarkoitettu aivan eri kontekstiin, eri ihmisille. Esim. ortodoksipuolella vedotaan traditioon ja se on ihan eri juttu. Kirkon traditiossa ei toden totta ole ollut meilläkään naispuolisia pappeja kuin muutama hassu vuosikymmen 2000 vuoden historiasta. Miksi edes perustaa naispappeuskantojaan Raamattuun, kun se on niin kestämätön argumentti? Se ei kestä ollenkaan tarkempaa tarkastelua ilman, että laittaa todella kaiken vallankäytöllisen auktoriteettinsa Raamatussa ilmaantuvien parin kontekstistaan irrotetun jakeen varaan. Perustakaa mieluummin traditioon, se on aavistuksen kestävämpi, vaikka ihan huono argumentteihin sekin on. Siis ”näin on aina ennenkin tehnyt” on ehkä maailmanhistorian huonoin argumentti 🙂
Helenalle. Joona mahdollisesti vastaa noihin sun esittämiin näkökohtiin, mut omana huomiona pari seikkaa.
1) Lapin Maria, Milla Clemensdottir ei ollut lestadiolaisuuden ensimmäinen ”maallikkosaarnaaja.” Ei sinnepäinkään. Rovastin ja Marian juttutuokiossa uuslukijaisen Marian voidaan ehkä nähdä olleen eräänlaisena elävän uskon ”välittäjänä.”
2) Raamatusta voidaan löytää naispappeutta vastaan löytää paljon pitävämmät perusteet kuin sen puolesta. Martti Luther käytti vielä varmempana vakuutena, jos jokii asia jäi hiukankaan epäselväksi Raamatun perusteella, kirkon historiaa. Kirkon historian todistus naispappeutta vastaan on tietysti hämmentävän yksiselitteinen. Se mikä painoarvo näille argumenteille nykyaikana annetaan on tietysti toinen juttu.
3) Uskonnollisessa yhteisössä opillisia kysymyksiä tulee tarkastella ensisijaisesti liikkeen opin mukaisesti ja hengellisinä , ei sosiologisina tai sukupuolentutkimuksen kysymyksinä. Puhujan sukupuoli vl-liikkeessä on opillinen kysymys. Siitä ei ole epäselvyyttä.
4) Jos esimerkiksi Srk:n johtokunta koostuu keski-ikäisistä tai sitä vanhemmista, keskiluokkaisista, heteroseksuaalisista miehistä, on tällä tietenkin vaikutusta myös opin tulkintaan. Valtaa sen sijaan voi väärinkäyttää sukupuolesta täysin riippumatta. Vanhoillislestadiolaisuus esimerkiksi torjui 1900-luvun alussa ”punataudin”/sosialismin melko päättäväisesti. Opillisesti tämä oli toki täysin perusteltua. Mutta olisiko torjunta ollut yhtä ehdotonta, jos johtavina maallikkosaarnaajavaikuttajina olisi ollut lestadiolaisia kääpiötilallisia/savottatyömiehiä? Tuskin.