Kirjoitin tänne viimeksi ennen joulua ja sen jälkeen on tapahtunut paljon. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen johto on saanut taas alkuvuodesta osakseen runsasta mutta vähemmän mairittelevaa julkisuutta. En puutu siihen nyt sen enempää, olen kirjoittanut siitä omassa blogissani. Lyhyesti totean, että totuudella on aina itseisarvo. Aina. Elävällä uskolla ei voi olla mitään pelättävää totuuden ilmi tulemisessa. Sen tehtävähän on nimenomaan ohjata ihmisiä omantunnon herkkyyteen ja totuuden tuntemiseen. Kaikki hämärä, mikäli sellaista on, tulkoon siis päivänvaloon, oli sitä missä tahansa.
Perustan teologiset opintopäivät
Tammikuun ensimmäisinä päivinä (2.-4.1.14) sain vierailla Perustan teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistolla Kauniaisissa. ”Edustin” siellä vanhoillislestadiolaista liikettä parissa professori Jouko Talosen vetämässä tilaisuudessa. Ensimmäinen oli paneelikeskustelu herätysliikkeiden virheistä ja synneistä, toinen seminaariluonteinen tilaisuus otsikolla ”Lestadiolaisuuden monet kasvot”.
Pääosin olen saanut muilta vanhoillislestadiolaisilta positiivista palautetta teologipäiville osallistumisesta. Jonkin verran on, ymmärrettävästi, tullut myös kritiikkiä: Joidenkuiden mielestä olisi parempi, että liikettämme edustaisi aina SRK:n tai rauhanyhdistysten virallisesti valtuuttama edustaja. Esimerkkinä tämä blogikirjoitus. Itse kuitenkin näen sellaisen järjestelmän liian jäykkänä nykyajan tarpeisiin. On tietysti totta, ettei yksittäinen rivijäsen ”edusta” siinä mielessä, että voisi puhua koko 100 000 henkisen yhteisön nimissä. Toisaalta niin voi tuskin väittää rauhanyhdistysten tai SRK:n ”virallisesti” valtuuttama edustajakaan. Vanhoillislestadiolaisuus kun on paljon muutakin kuin vain rauhanyhdistykset ja SRK.
Vanhoillislestadiolainen opetus on vanhastaan korostanut uskovien yleistä Pyhän Hengen pappeutta, johon sopii luontevasti, että nimenomaan rivikristityt ovat aktiivisia ja kertovat uskostaan sekä siihen liittyvistä kokemuksistaan. Juuri näin tapahtui esimerkiksi lestadiolaisen alkuherätyksen aikaan. Uskon, että sellainen pitemmän päälle myös ruokkii ja elävöittää ihmisten uskonelämää.
Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi
Perustan teologiset opintopäivät olivat positiivinen kokemus: Suhtautuminen minuun oli pääsääntöisesti hyvin ystävällistä., kiitos siitä. Ohjelma vaikutti monipuoliselta sekä teologisesti korkeatasoiselta. Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nousi kuitenkin keskusteluissa, niin julkisissa kuin kahdenkeskisissäkin, voimakkaasti esille. Näissä tilanteissa suhtautuminen saattoi olla yllättävänkin tunteellista. Eräs kysyjä muotoili kysymyksensä suunnilleen näin: ”Milloin aiotte luopua siitä jumalattomasta seurakuntaopista?” Yhteenvetona: Vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi nähtiin teologisesti perusteettomana, sitä pidettiin tuomitsemisena, ylpeytenä ja pelastuksen ”omimisena”. Tämän tyyppistä argumentaatiota on esitetty runsaasti myös täällä K24:ssä. Kuten olen jo aiemmin tuonut esille, se on mielestäni olkinukke todellisesta seurakuntaopistamme.
Nähdäkseni olkinukkekäsityksen taustalla vaikuttaa postmoderni, relativistinen totuuskäsitys. Sen mukaan yhtä totuutta (eli totuutta sanan varsinaisessa merkityksessä) ei ole tai ainakaan me ihmiset emme voi päästä tuntemaan sitä. Uskonnolliset väitteet ilmaisevat siis lähinnä ihmisen toiveita, kokemuksia ja ikävöintiä, eivät objektiivista todellisuutta. Tässä valossa vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi näyttäytyy tietysti kerta kaikkiaan hävyttömänä: Toivomme pelastusta vain pienelle porukalle ja rajaamme röyhkeästi muut ulkopuolelle!
Seurakuntaoppimme taustalla vaikuttaa kuitenkin klassinen kristillinen totuus- ja ilmoituskäsitys, jota tuntematta sitä on oikeastaan mahdoton ymmärtää. Sen mukaan absoluuttinen ja objektiivinen Totuus eli Jumala on ja hänet on mahdollista tuntea, koska hän ilmoittaa itsensä meille ihmiseksi tulleen Poikansa ja Pyhän Henkensä kautta. ”Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden”, lupasi Jeesus seuraajilleen yläsalissa (Joh. 16:13).
Apostolien ja profeettojen todistus ihmiseksi tulleesta Totuudesta eli Kristuksesta on tallennettu Pyhän Hengen inspiraation voimalla Raamattuun. Opin, Raamatun tulkinnan, tarkoitus ei ole kuvata vain ihmisen kokemusmaailmaa vaan objektiivista todellisuutta, sitä, miten Jumala todella pelastaa langenneen ihmisen. Näistä lähtökohdista katsottuna Raamatun tulkitsemisessa on kyse äärimmäisen vakavasta asiasta: totuudesta, Jumalan ilmoituksesta, pelastuksesta. Kun kiistellään Raamatun tulkinnasta, kiistellään siitä, mistä kulkee tie ikuiseen elämään.
On selvääkin selvempää, että kristillinen rakkaus velvoittaa toivomaan ja rukoilemaan kaikkien pelastumista. Kenellekään ei saa toivoa pahaa, ketään ei saa aktiivisesti tuomita pelastuksen ulkopuolelle. Tästä ei silti, ainakaan klassisen ilmoituskäsityksen pohjalta, seuraa velvoitetta pitää kaikkia pelastuvina. Pikemminkin päinvastoin. Koska asia on äärettömän vakava, vakavampi kuin mikään muu, ketään ei saa tuudittaa petolliseen rauhaan pitämällä häntä pelastuvana vain kohteliaisuudesta. Näin toimiminenhan olisi äärimmäisen rakkaudetonta.
Mielestäni vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi, sikäli kun se ymmärretään oikein, rakentuu juuri näille lähtökohdille. Sen ”ideana” ei ole aktiivisesti julistaa kenellekään tuomiota. Toivomme vilpittömästi kaikkien pelastumista ja jätämme tuomitsemisen Jumalan asiaksi, joka yksin on erehtymätön sydänten tutkija. Idea on pikemminkin siinä, ettemme uskalla luvata pelastusta uskon suhteen välinpitämättömille tai heille, joiden kanssa olemme eri mieltä Raamatun tulkitsemisesta. Nähdäkseni Raamattu antaa siihen yhtä vähän valtuuksia kuin toisten aktiiviseen tuomitsemiseenkaan. Sana nimittäin sanoo, että on vain yksi usko ja yksi Kristuksen ruumis eli seurakunta (esim. Ef. 4:4-5; ), se varoittaa, että Kristuksen opista luopuvalla ei ole Jumalaa (2.Joh. 1:9) ja Kristuksen omien sanojen mukaan: Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä.” (Lk. 16:10)
Olisiko syytä puolin ja toisin miettiä, onko poteroita kaivettu liian syvälle:
Puhun itsestäni ja sitten tuosta viittauksesta Galatiuan seurakuntaan.
Olisi hyvä ihan rehdisti keskustella, mitä ovat ”perinnäissäännöt”, joita voidaan verrata Galatian seurakunnan tilanteeseen. Vain siksi, ettei tulisi väärä käsitys kristityn vapaudesta.
Kun eläämme hyvin vapaamielistä aikaa, on hirmuista sanoa, että avioero, abortti, uudelleen avioituminen tms. ovat vain perinnäissääntöjä ja verrattavissa galatialaisten haluun ottaa ympärileikkaus. Eihän se niin mene, että kristitty voi elää miten tahansa.
Tähän seikkaan on ennenkin viitattu, eikä asiasta ole kuitenkaan keskusteltu.
—————-
Kari Matti Laaksonen tietää hyvin, ettei seurakuntaopin argumentointi käy Raamatun maininnalla, vaan kysymyksellä siitä, missä on vaikuttava Pyhä Henki. Onko se sanassa, vai onko se v a i n Hengen saaneessa ihmisessä.
Onhan kirkon tilanne noin sinänsä vahvistamassa veeällien käsitystä, siis noin käytännön tasolla. Papin ei tarvitse olla uskossa, eikä se, että kirkon tunnustus on kirkas ja selvä reimari autuuteen, auta pätkääkään, jos opetus on sitä mitä sattuu ja parhaimmassa tapauksessa moraaliopetusta ja tunnustuksen vastaista.
Laestadiolaisen herätyksen leviämisestä noin yleensä saa kiittää myös viranhaltijiden huonosta hengellisestä valmiudesta paimenen virkaan. Uskoa kun ei saa tiedekunnasta.
Kiitos Jormalle maltillisesta ja tasapuolisuuteen pyrkivästä kommentoinnista.
Joona vetelee mutkat suoriksi ja maalailee vanhoillislestadiolaista seurakuntakäsitystä yrittäen perustella sitä Raamatulla. Tässä ei ole minulle mitään uutta. Olenhan 17 vuotta elänyt nuoruudessani SRK-laisen uskontulkinnan piirissä.
Viitaten Efesolaiskirjeen 4:4-5:een totean vain, että se Kristuksen seurakunta johon siinä viitataan, on niiden uskovien seurakunta, jotka uskovat Kristukseen omana ja koko maailman pelastajana. Se on Kristuksen oppi. Jumalan armon avulla me kaikki kristityt pelastumme! Jumalan armo tuli ilmi Kristuksessa.
Ihmettelen yhä sitä, mistä lähtee vanhoillislestadiolaisten (ja monen muun protestanttisen ryhmän) vimma tuomita toiset, eri tavalla uskoaan hahmottavat, kristityt Jumalan armon ulkopuolelle? Mikä on tämän keskustelun funktio?
Ortodoksinen teologi, Kallistos Waren tekstit johdattivat minut reilu vuosikymmen sitten itäisen teologian ajatteluun. Vanhoillislestadiolaisuuden piirissä varttuneena hänen tekstinsä olivat minulle kuin raikasta vettä janoiselle. Kirjoittaessaan Kristuksen Kirkosta ja sen hajannuksesta, hän totesi tähän tapaan: Ortodoksinen Kirkko pitää itseään jakamattoman Vanhan Kirkon perillisenä ja että se on apostolinen katolinen Kirkko. Me kristittyinä voimme kyllä sanoa missä on Kristukseen uskovia ja Kristuksen Kirkko (ts.siellä, missä uskotaan Kristukseen ja K r i s t u s t a). Mutta me e m m e koskaan voi sanoa: tuolla tai siellä e i ole Kristuksen Kirkkoa. Miksi? Me emme näe ihmisten sydämiin. Me emme pelastu rajoja vetämällä, tuomitsemalla, emme edes ”Totuuden” omistamisella! Jumalan armosta me pelastumme!
Meillä, Joona, ei todellakaan kristittyinä ole velvollisuutta pitää kaikkia pelastuvina,mutta meillä ei ole myöskään velvollisuutta ottaa Jumalan asemaa Tuomarina. Toistan: mistä tarpeesta lähtee vanhoillsilestadiolaisten vimma sulkea muut kristityt pelastuksen ulkopuolelle. Mistä lähtee se valtava tarve olla ”Oikeassa” ja omistaa ”Totuus”?
Kristus on Tie ja Totuus ja Elämä. Tätä meidät kaikki kristityt on kutsuttu yhdessä julistamaan ja antamaan siitä todistus koko maailmalle! Kristus sanoi rauhantekijöitä onnellisiksi, autuaiksi. Siksi kristityt laajalla rintamalla etsivät ja jo kokevat ykseyttä synnin takia hajaantuneessa kristikunnassa. Tähän meidät kristiyt ja Kristuksen Kirkko on kutsuttu aivan alusta saakka.
Etsimällä sitä, mikä meitä yhdistää ja jättämällä toisarvoiset ”kuka pääsee taivaaseen” leikit pois, voimme elää myös itse täydemmin krisittynä. Meillä kaikilla on kyky hyvään ja sen tekemiseen! Pelastuksemme tapahtuu kuitenkin vain Jumalan armosta, Kristuksen yhteydessä.
Kimmo, kommenttiasi lukiessa tulee väkisinkin vaikutelma, ettet ole vaivautunut lukemaan postaustani ajatuksen kanssa loppuun.
Tekstini pointti on nimittäin juurikin se, että me emme halua ottaa Jumalan asemaa tuomarina, koska meillä ei ole siihen valtuuksia, mutta emme uskalla myöskään luvata, että ”jokainen tulee omalla uskollaan autuaaksi”, koska siihenkään meillä ei ole valtuuksia.
Jos ortodoksisen kirkon historiaa tutkit, niin eksklusivismi on sielläkin ollut vanhastaan valtavirta eikä poikkeus. Ja ihmekös tuo, sehän on ylipäätään se vanhin ja klassisin näkemys Kristuksen kirkosta. Tunnustammehan Nikean uskontunnustuksessakin ”YHDEN, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”.
Vanhoillislestadiolaisuudessakin opetetaan, että seurakunta on ”uskovien seurakunta, jotka uskovat Kristukseen omana ja koko maailman pelastajana”. Tuon tyyppiset lauseet eivät siis ole mikään argumentti meidän seurakuntaoppiamme vastaan.
Seuraava kysymys nimittäin on, ketkä ovat niitä uskovia jotka todella, sanan aidossa merkityksessä, uskovat Kristukseen omana ja maailman pelastajana? Eri kristinuskon muodot ovat erilaisia vastauksia siihen, mitä Kristukseen uskominen tarkoittaa. Totuuden olemukseen kuuluu ykseys (valhetta on monenlaista, mutta totuus on yksi), mikä viittaa siihen suuntaan, että vain yksi näistä vastauksista on oikea ja muut ovat väärässä.
Jorma Ojala on oikeassa monessa asiassa. Seurakuntaoppi on nuori. Sekä teologisesti että sosiologisesti.. Vielä 1950-luvulla loppuun saakka vanhoillislestadiolainen ja keskeinen pappisvaikuttaja Oska Heikki Jussila vieroksui seurakuntaoppia. Itseasiassa piti sitä monen muun lailla vääränä.
Olen itse vilpittömästi, ja aidosti, sitä mieltä, että ”vaikuttava Pyhä Henki” ei ole ainakaan allekirjoittaneessa. Tajuan toki etten sen vuoksi voi ymmärtää vanhoillislestadiolaista seurakuntaoppia ”oikein.”
Kyseessä on tietysti kehäpäätelmä par excellence: sillä voidaan perustella kaikki, mutta keskustelu on mahdotonta.
En lainkaan ihmettele, jos vl-seurakuntaoppi herätti hiukan hämmennystä Perustan teologisilla opintopäivillä. Joonaa lukuunottamatta siellä ei ilmeisesti ollut montaakaan pelastuvaa sielua. Ymmärrän hyvin jos tämä hiukan hämmensi monia, jotka olivat vuosikymmeniä taistelleet evankeliumin ja elävän uskon puolesta.
Oli ilo lukea Kari-Matin terävä huomio!
Ainakin kaksi kohtaa on otettu liialla painotuksella käyttöön: ”Kristuksen kirkkolaki”. Siinä Jeesus sanoo: ”Jos veljesi rikkoo SINUA vastaan mene ja nuhtele häntä kahdenkesken….” Tuo sinua on käsitetty seurakunnaksi (esim. kotisiioni tai johtokunta). Sitten kun tästä johdatellaan käytäntöä tullaan siihen, että kaikkia toisinajattelijoita voidaan pitää pakanan ja publikaanina.
Toinen selkeästi väärinkorostettu kohta on apostolin sana: ”MEITÄ ja Herraa seuraamaan lähteneet”. Liekö apostolin tarkoitus ollut tuo, että srk:ta seuraamaan, vai oliko sanajärjestys huumoria.
Asiasta toiseen. Mehän tapasimme Joonan kanssa e-kirjan julkistamistilaisuudessa. Siinä on tarkemmin kerrottu kokemuksistamme. Minua erityisesti vihataan liikkeen piirissä, neljine laudatureineni ja Raamatun tuntemuksenine ja varsinkin siksi, että minulla on ollut pappisvihkimys jo vuodesta 1988. Silti olen alkuperäislestadiolainen jo ennen syntymääni ja edelleen.
Muutamat opiskelutoverit kävivät ”vain yliopiston läpi” ottamatta vaikutteita opetuksesta. Saarnaharjoituksissa Samuel Lehtonen useaan otteeseen muistutti, että lestadiolaisoppilaitten saarnat olivat liian pitkiä ja toistivat samoja asioita Aatamista asti.
Minua varoitettiin menemästä ”leijonien luolaan”, koska siellä saattoi menettää uskonsa. Siis teologiseen tiedekuntaan.
Jotain mätää on myös siinä, että muilla keskustelupalstoilla lestadiolaiset kirjoittavat nimimerkeillä. Jos puhuu totta, voi puhua myös omalla nimellään.
Näistä seurakuntaopinkysymyksistä on keskusteltu joskus ennenkin. Olen esittänyt olettamuksena lestadiolaisuuden kohdalla sitä, että se on tarkoitettu alunperin jäsntenväliseksi asiaksi, jossa määriteltiin, että osa piti jellivaaralaisuutta ainnoana oikeana seurakuntana, jollain muulla se keskipiste saattoi olla Torniojoen varrella. Se oli siis tapa määritellä me ja muut, mutta ympäröivään maailmaan se ei välttämättä ulottunut.
Tavallaan se on riistäytynyt omalta pellolta, kun joku ”ulkopuolinen” on tullut seuroihin ja kuullut ankaraa poissulkevaa jlistusta, jota ei hänelle ehkä ole tarkoitettu lainkaan.
Seurakunnan määrittely on ongelmallinen, koska aina jää epäilys, jospa kumminkin olemme liian laveita tai liian ahtaita. Olen tullut siihen tulokseen, että yhtä seurakunnan nimeä ei voida julkaista, jonka myös Jeesus morsiamekseen tunnistaisi.
Seurakunta on siis siinä, missä sanaa julistetaan raamatullisesti ja, jotka sen kuulevat ja hengessään siihen yhtyvät.
Lauri, arvelen olettamuksesi oikeaksi. Näin saattaa todellakin olla.
Vaarallisinta tietysti kaikissa itseään ainoina oikeina pitävien lahkojen opetuksissa on se, että ihminen saattaa harhautua uskomaan lahkoon ja lahkoseurakuntaan Jumalan ja Krristuksen sijasta. SRK -lestadiolaisuus Saara-äiteineen on juuri tätä vaarallista opetusta.
Olen utelias. Kuka esittäisi sellaisen argumentin vanhoillislestadiolaista seurakuntaoppia vastaan, jota ei voisi likimain sellaisenaan esittää myös vanhan testamentin valitulle kansalle? Rumia, pieniä, eksklusiivisia, syntisiä ja jääräpäisiä joukkoja molemmat, joihin lähinnä synnytään, eikä ole mitään syytä miksi juuri he pelastuisivat .
Keskustelu SRKn seurakuntaopista tuntuu olevan toivotonta. Raamattu sanoo: ”Usko Herran Jeesukseen, niin sinä pelastut, sinä ja perhekuntasi, ” tai: ”Jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.” Ja vaikka sydämestään yhtyisi koko uskontunnustukseen, se ei riitä SRK:lle. Pitää myös kuulua heidän joukkoonsa. He korvaavat sisäisen kriteerin kokonaan ulkoisella.
Yksin Jumala on – onneksi – se, joka tietää, kenellä on sydämessään pelastava usko ja kenellä ei. Hän ei sitä rajaa yhden herätysliikkeen sisälle.
SRK on ottanut itselleen Jumalan vallan. Kun se antaa anteeksi, Jumalankin on annettava. Ei todellakaan: Jumala katsoo sydämeen, ja jos siellä ei ole aitoa anteeksisaamisen tarvetta, Jumala ei anteeksi anna, vaikka SRKn puhujat julistaisivat niin joka päivä. Tämä opetus vain avaa oven teeskentelylle: kun SRK julistaa aina synnit kuitenkin anteeksi, ei tarvita parannusta, vaan voi jatkaa synneissä valitellen heikkoa vaellustaan.
SRK ei opeta kuten Luther opetti. Se antaa ymmärtää, että muiden pappien synninpäästö ei ole pätevä. Luther taas opetti, että epäuskoisen papinkin antama synninpäästö on pätevä. Ainoa edellytys on synninpäästöä pyytävän ihmisen vilpittömyys. Tämä ehto taas ei täyty SRKn rippikäytännössä.
Kiitos, Anita!
Todella viisaita sanoja. Sanon aamenta.
Anita Ojala, ikävä kyllä teet vanhoillislestadiolaisesta opetuksesta tunteikkaan olkinuken.
Ainakin sen opetuksen mukaan, jota minä olen seuroissa kuullut, synninpäästön kuuleminen ei auta, jollei ole todellista katumusta ja jollei Jumala anna uskomisen armoa, jolla synninpäästö otetaan vastaan. Armon tulee ohjata myös oikeaan elämään ja pahan hylkäämiseen.
Meidänkin mielestämme sydämen usko Jeesukseen pelastaa. Seuraava kysymys kuitenkin on, mitä tällainen lause tarkoittaa. Eri kristinuskon tulkinnat ovat itsessään erilaisia vastauksia siihen, mitä Jeesukseen uskominen ja hänen seuraamisensa tarkoittavat.
Jos pidämme kiinni siitä kristinuskoon sisäänrakennetusta ajatuksesta, että on ihan oikeasti olemassa totuus, ero oikean ja väärän välillä, ja tämä totuus on vieläpä mahdollista tuntea, emme mitenkään voi ajatella, että nämä kaikki tulkinnat ovat yhtä oikeita. Totuuden käsitteeseen kun kuuluu, että se on yksi. Valhetta on monenlaista, mutta totuus on yksi.
Tämä johtaa siihen, että vaikka sydämestään toivoo kaikille kaikkea hyvää, ennen kaikkea ikuista onnea, ei halua pelkästä kohteliaisuudesta luvata sitä sellaiselle, joka ei todella näytä olevan sen piirissä. Tämä ei ole ylpeyttä tai pahantahtoisuutta sen enempää kuin sekään, että varoittaa kaveriaan ajamasta ylinopeutta liukkaalla kelillä.
Minustakin vanhoillislestadiolaista seurakuntaoppia koskeva keskustelu tuntuu usein turhauttavalta. Masentavinta on, kun sivistyneetkään ihmiset eivät tästä asiasta keskusteltaessa jaksa noudattaa ns. suopeuden periaatetta. Meidän ei anneta itse kertoa, miten me uskomme. Sen sijaan olkinuket, retoriset ilotulitukset ja tarkoitusperien arvaileminen katsotaan ikävän usein täysin luvalliseksi, kun on kyse vanhoillislestadiolaisesta seurakuntaopista.
Rakkaat veljet ja sisaret!
Ei ole olemassakaan oikeaa tai väärää uskonoppia, koska opilla ei ole kukaan koskaan pelastunut eikä pelasta. Kaikissa uskonopeissa on jotakin oikeaa ja hyvää, samall tavalla niissä kaikissa on myös jotkin väärää ja pahaa. Siksi ei kenenkään kannattaisi kiinnittää omaa uskoaan liian vahvasti yhteenkään oppiin. Usko on aina omakohtainen ja henkilökohtainen suhde Jumalaan, meidän kaikkien luojaamme. Olemme jokainen Jumalan kuvia juuri sellaisina kuin me itsekukin olemme, niin hyvässä kuin pahassakin. Eino Leinoa siteeraten: ”paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvää rinnassa jokaisen, vaikk’ aina ei esille loista”.
Tuli mieleen SRK:n entisen puheenjohtajan Matti Lääkön vastaus taannoin kysymykseen vl-liikkeen exclusiivisuudesta, hän vastasi jotensakin näin: ”Me olemme saaneet rauhan tässä uskossa, muita emme lähde tuomitsemaan”. Tämä on hyvin sanottu, paitsi että persoonapronominin ”me” käyttäminen kytkee hänenkin vastauksensa johonkin tiettyyn uskonoppiin, koska Lääkkökään ei voi nähdä kenenkään sydämeen voidakseen sitoa jonkun toisen/toisten uskontilan hänen omaan uskontilaansa tai sielunrauhaansa. Mutta Lääkön vastaus sisältää paljon viisauutta siinä, että oman sisäisen rauhan löytäminen on se kaikkein tärkein juttu. Se on aivan sama, mistä ja mihin uskomalla kukin sisäisen rauhan sielulleen löytää, se on uskomisen perimmäinen ja tärkein juttu. Joku löytää sen hinduismista, toinen löytää sen buddhalaisuudesta, kolmas islamista, neljäs kristillisyydestä ja joku voi löytää sen vaikkapa SRK -lestadiolaisuudesta.
Anteeksi kirjoitusvihreet ja taisipa Lääkkö todeta tarkkaanottaen näin:
“Me olemme saaneet rauhan tässä uskossa, muita emme lähde arvioimaan”
Tämä on SRK -lestadiolaiselta aika hyvin sanottu, mutta oikeampaa olisi ollut sanoa: “Minä olen saanut rauhan tässä uskossa, muita en lähde arvioimaan” 🙂
Minustakin Lääkön vastaus ”Me olemme saaneet rauhan tässä uskossa, muita emme lähde arvioimaan”, on varsin hyvä.
Siinäkin ilmeisesti haetaan sitä ajatusta, että aktiivisten tuomioiden lausuminen täytyy jättää Jumalalle, mutta autuuttakaan emme uskalla lähteä muille takaamaan tai lupaamaan, koska se voisi olla petolliseen rauhaan tuudittamista.
Tietysti sydämen uskon ytimenä tulee olla Kristuksen tuoma armo ja rauha, ei se, että muut joutuvat kadotukseen. Sitäkin Lääkkö varmaan tuolla lauseellaan hakee.
Kuitenkin myös helvetiksi tai kadotukseksi kutsutun äärimmäisen onnettomuuden vaara on kristinuskon mukaan reaalinen. Juuri siksi veljenkättä ei saisi koskaan lyödä kenenkään kanssa vain kohteliaisuudesta. Jos häivytämme ikuisen onnettomuuden mahdollisuuden kristinuskosta, vesitämme samalla myös pelastuksen käsitteen.
<<<< Jos ortodoksisen kirkon historiaa tutkit, niin eksklusivismi on sielläkin ollut vanhastaan valtavirta eikä poikkeus. Ja ihmekös tuo, sehän on ylipäätään se vanhin ja klassisin näkemys Kristuksen kirkosta. Tunnustammehan Nikean uskontunnustuksessakin “YHDEN, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”.<<<<
Joona hyvä! ei tämä taida sopia perusteeksi. Yksi pyhä tarkoittaa koko kristikuntaa
En oikein näe perusteltuja syitä pitää koko kristikuntaa yhtenä, pyhänä, yhteisenä ja apostolisena kirkkona. Kristikunnasta löytyy aika lailla jokaiseen kysymykseen monta, keskenään ristiriitaista vastausta. Kaikkein tärkeimpiinkin.
Klassisen kirkko-opin mukaan yhden, pyhän kirkon (tai seurakunnan, kuten vl-liikkeessä mieluumin sanotaan) ykseys näkyy opin ykseytenä. Nikean kirkolliskokouskaan ei pitänyt areiolaisia pelastuvina, koska heillä oli eri oppi, vaikka areiolaisetkin tunnustautuivat Jeesukseen uskoviksi.
Raamatun mukaan Kristuksen seurakunnan tulee toimia ”totuuden pylväänä ja perustuksena” maailman keskellä. Miten nykyinen, joka suhteessa pluralistinen kristikunta toteuttaa tätä tehtävää?
Joona, eksklusiivisuus on ollut ennen enemmän sääntö, kuin poikkeus. Se on ollut kaikkien kristillisten kirkkojen ja protestanttistenkin ryhmien piirre. Ei ortodoksinenkaan kirkko ole tästä synnistä vapaa!
”Ketkä ovat niitä uskovia jotka todella, sanan aidossa merkityksessä, uskovat Kristukseen omana ja maailman pelastajana?”. –Kysymys kertoo sinusta ja hengellisestä viiteryhmästäsi. Minun vastaukseni on: Kaikki kastetut kristityt jotka uskovat Kristukseen Pelastajanaan ja toteuttavat Jumalan tahtoa elämässään eli seuraavat Kristusta. Minun ei tarvitse luokitella ihmisiä sen enempää. Ei ole tarvetta, ei meriittiä, eikä oikeutta.
Miksi toisen sieluntilan tai ”taivaskelpoisuuden” tai uskon aitouden arvioiminen on sinulle, Joona, ja viiteryhmällesi niin tärkeä asia? Miksi?
Voisitko kertoa, mitä tuohon luonnehdintaani voisit perustellusti lisätä?
Kristinusko on ollut alusta saakka yhteisöllinen uskonto. Kristityt alusta saakka kokoontuivat yhteen (juutalaisen mallin mukaan) palvelemaan Jumalaa. Me näemme Kirkon traditiosta ja mukaan lukien Raamattu että alusta asti kristittyjen yhteys oli luonteva asia kristityille. Heitä yhdisti uskontunnustus ”Jeesus on Herra”. Kristityt elävät seurakuntayhteydessä. Mutta kristittyjen uskon kohde on Kolmiyhteinen Jumala, ei ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen Kirkko”.
Toistan, ettei Kristuksen Kirkon rajoja piirrä kukaan ihminen tai herätyliikeporukka. Ne piirtää yksin Kristus, Kirkon Herra. Niitä ei piirrä Paavi, ei Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka, ei Martti Lutherin seuraajat, ei Lars Leevi Laestadiuksen, Raattamaan tai vaikkapa Pirkko Jalovaaran kannattajat. Se on ihmiselle mahdottomuus!
Kristuksen oppi ei ole korttitalo. Kristuksen oppi on siinä, että uskotaan Kristukseen ja s e u r a t a a n Kristusta, totellaan häntä. Tähän oppiin viittaavat Uuden Testamentin kirjoitukset puhuessaan ”yhdestä uskosta” ja ”Kristuksen opista”. Tämä usko ja oppi yhdistää kristityt Kristuksen Kirkoksi kaikkialla maailmassa.