Seurakuntalaiset keskiöön

Usein sanotaan: historia opettaa. Opimmeko historiasta jotain? Vai tekeekö jokainen sukupolvi samoja virheitä? Nämä ovat meidän ihmisten kysymyksiä.

Mitään yleispätevää vastausta ei ole. Minua nämä kysymykset ovat askarruttaneet niin paljon, että aikanaan opiskelin laajasti sekä kirkkohistoriaa että poliittista historiaa. Ehkä siksi en ole ollut innostunut dogmatiikasta, en myöskään valmiista vastauksista apteekin hyllyltä.

Kysyn sen sijaan, miten nykyisiin ajattelumalleihin ja tapoihin on historian kuluessa päädytty. Tästä näkökulmasta olen paljon miettinyt kirkossa maallikkouden asemaa ja merkitystä.  Sillä Uuden testamentin ajasta tähän päivään on tapahtunut valtava muutos. Varhaisessa kirkossa eri palvelutehtäviä suorittavat seurakunnan jäsenet muodostivat pieniä yhteisöjä ja päättivät asioista yhdessä.

Jo 200-luvulla alkoi kehitys, joka merkitsi vähittäistä papiston vallan kasvua. Samalla se eriytyi omaksi luokakseen Jumalan kansasta. Valtiokirkon synnyn myötä 300-luvulla piispoista ja muista papiston jäsenistä muodostui selkeä eliitti, joka täydensi itse itseään. Tämän käytännön tueksi kehittyi jo keskiajalla vahva virkateologia, erityisesti katolisessa mutta myös ortodoksisessa kirkossa. Tänään myös protestanttiset kirkot ovat entistä vähemmän vapaita tästä hierarkkisesta ajattelusta.

Toivoisin kumminkin, että kehitys kulkisi vastakkaiseen suuntaan. Esimerkkinä tästä on ortodoksinen kirkkomme Suomessa kahdesta syystä.

Ensiksikin, liturginen uudistus, erityisesti eukaristisen teologian nousu 1970-luvulta alkaen, on tuonut Jumalan kansan uudelleen selkeästi kirkon elämän keskiöön. Tämä on tervetullutta kehitystä.

Samalla on syytä huomata, että toisin kuin muissa ortodoksissa kirkoissa Suomessa päätöksenteossa seurakuntalaisilla on tärkeä rooli kaikilla tasoilla. Luottamushenkilöt kantavat vastuun toiminnasta ja taloudesta. Kirkolliskokouksessa ns. maallikoita on enemmän kuin papiston jäseniä.

Silti en voi välttyä ajatukselta, että Suomessa molemmissa kansankirkoissa varsinkin kirkolliskokous kokoonpanoltaan yllättävästi muistuttaa säätyvaltiopäiviä. Siksi on syytä pyrkiä siihen, että eukaristinen teologia, jonka sydämessä on koko seurakunnan yhteinen rukous ja ylistys, nostaisi esiin uusia kysymyksiä ja toimintamalleja kirkon uudistumiseen.  Tämä koskee myös valtavan byrokraattisen painolastin purkamista.

Onneksi oma kirkkomme elää länsimaisessa demokraattisessa yhteiskunnassa. Meidän ei tarvitse eikä ole syytä hakea neuvoja muista vanhoista kirkoista, jotka elävät kulttuurisesti ihan eri maailmassa. Mutta toki herkällä sydämellä saamme ja meidän tulee tehdä tilaa Hengen läsnäololle, hyvyydelle ja rakkaudelle, kun etsimme yhteistä tietä eteenpäin uskovina ja muina totuuden etsijöinä.

 

Isä Ambrosius

8.12.2020

 

3 kommenttia

  • Hannu Paavola sanoo:

    Kiitos Isä Amrosius tästä! “… varsinkin kirkolliskokous kokoonpanoltaan yllättävästi muistuttaa säätyvaltiopäiviä.” Pelkään että tämä ei pysty muuttumaan tulevina vuosikymmeninä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Sami Paajanen sanoo:

    Ortodoksien täytyy ottaa huomioon kanoniset lait ja säädökset. Moni protestantti ei ole ikinä näistä kuulutkaan ja näyttää siltä, että niiden tuntemus on aika heikkoa myös Suomen ortodoksien piirissä. Joten nämä asiat eivät ole kovin yksinkertaisia. Demokratia on samalla haaste ja ongelma ortodoksi kirkolle ja jos se on sitä piispoille, kuinka maallikot voisivat ymmärtää kanonisen lain ehdotonta merkitystä ortodoksi kirkolle. Suoranaisesti luterilaisen kirkon demokraattinen malli ei istu ortodoksi kirkon elämään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Kirkko ei suinkaan ole ainoa yhteisö jolle on käynyt näin. Saman kehityksen voi nähdä monissa yhteisöissä, jotka ovat ryhtyneet johonkin yhteiseen tavoitteeseen pyrkimään.

    Kuhunkin tavoitteeseen tulee ensin saada tekijöitä ja tukijoita, sekä heidän välisiin ongelmiin ratkaisuja. Luodaan sääntöjä turvallisuuden takaamiseksi. Turvallisuutta kaivataan loputtomasti, niinpä säätöjäkin yhtä paljon, jolloin jopa varsinainen alkuperäinen tavoite voi unohtua. Lopulta yhteisön säännöt ja rakenteet voi olla este koko alkuperäisen tavoitteen saavuttamiseen. Joskus jopa suurin este.

    Tämän luonnollisen kehityksen estämiseen tarvitaan jämäkkää johtamista. Sellaista ei kirkossa ole aikoihin näkynyt. Jämäkkä johtaja luo turvallisuutta yhteisöön, jolloin turha byrokratia ei mitätöi hyviä toimintaedellytyksiä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Isä Ambrosius
    Isä Ambrosius

    Metropoliitta Ambrosius on Helsingin ortodoksisen hiippakunnan emerituspiispa. Hänet tunnetaan aktiivisena yhteiskunnallisena keskustelijana ja vaikuttajana. Tässä blogissa isä Ambrosius kirjoittaa näkemyksistään henkisestä ja hengellisestä elämästä, kirkollisesta kulttuurista, ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä ja ilmiöistä. Lisäksi hän julkaisee arvioita lukemistaan kirjoista.

    Kirjoittajan kommentoiduimmat blogit