Kuuntelin aamulla Rick Warrenin videon, jossa hän haastaa omaa kirkkokuntaansa eli etelän babtisteja muutoksen matkalle. Warren on huolissaan siitä, että koko kirkkokunta on syöksykierteessä ja kaiken keskellä kiistelee toisarvoisista teologisista kysymyksistä. Se on menettänyt 17 miljoonaa jäsentä viime vuosikymmeninä, ja peräti puoli miljoonaa viime vuoden aikana. Videosarjasta voisi olla apua myös oman kirkkomme haasteita ajatellen – vaikka toki konteksti ja kysymykset ovat erilaisia.
Videolla Warren luettelee viisi uudistusta, jotka seurakunnan pitää kokea, jotta siitä voi tulla kasvava. Lista perustuu Warrenin valtavan laajaan kokemukseen seurakuntien kehittämistyöstä eri puolilta maailmaa.
1. Hengellinen uudistuminen
= rakkaus Jumalaan syttyy ja intohimo palaa sydämeen
2. Ihmissuhteiden uudistuminen
= keskinäinen rakkaus ja yhteisöllisyys alkavat kukoistaa seurakunnassa
3. Missionaalinen uudistuminen
= seurakuntalaiset innostuvat tarkoituksestaan eli evankeliumin levittämisestä
4. Rakenteellinen uudistuminen
= kasvua rajoittavat rakenteet ja toimimattomat työmuodot karsitaan ja luodaan kasvua tukevia käytänteitä
5. Kulttuurillinen uudistuminen
= seurakunnan kulttuuri alkaa ruokkia kasvua ja muutoksesta tulee pysyvä olotila
Tärkeää ovat paitsi listan asiat, niin myös niiden järjestys. Muutos ei esimerkiksi ala rakenteellisesta tai toimintakulttuurin muuttamisesta vaan ensin sydämestä ja sitten ihmissuhteista.
Mitä ajatuksia herää?
(Jos Warren ei ole tuttu, niin googlaa!)
Miten tätä programmia voi soveltaa parokiaalisessa kansankirkossa maaseudulla ja vaikkapa nyt eteläsuomalaisessa kaupunkiseurakunnassa? Kirkkolaki, -järjestys ja ohjesäännöt kun määrittelevät työmuotojen raamit valmiiksi.
Lisäys: Baptismin usko- seurakunta- ja kirkkokäsitys poikkeaa luterilaisuudesta, varsinkin (post)modernista kansankirkollisuudesta. Warrenin listan kohdista missionaalisuus ja kulttuurinen uudistuminen vastaa meikäläisessä kontekstissa lähinnä viidesläistä ja osin lestadiolaista herätyskristillisyyttä.
Vaikea uskoa, että hengellinen uudistumien, keskinäinen rakkaus ja Kristuksesta todistaminen eivät lähtökohtaisesti istuisi kansankirkkoon. Jos niin olisi, niin kansankirkko pitäisi räjäyttää saman tien.
Timo P. Olet kyllä oikeassa. Mutta nuo käsitteet voidaan tulkita hyvin eri tavalla. Yhdelle hengellinen uudistus merkitsee kristillistä joogaa, toiselle karismaattista hengellisyyttä ja kolmannelle jotai muuta. Ja kuulemma ei ole soveliasta kysellä, onko joku uskossa vai ei. Se kun jakaa seurakuntalaisia…
Yllättäen erään seurakunnan pappi viime sunnuntaina saarnassaan kertoi löytäneensä uskon Kristukseen jo 15-vuotiaana. Tämän hän sanoi nöyrästi ja hyvin luontevasti. Kehitysvammaiset keräsivät kolehdin ja ehtoollisen aikana kanttori tuli virttä veisaten ehtoolliselle ja mennessään takaisin urkuparvelle hän veisasi edelleen. Pienillä asiolla voi olla ihmeellinen vaikutus.
Taitavat sekä liberaalit että konservatiivit (siis tässä yhteydessä: uskossa konservatiivit, ei ”rakennekonservatiivit”) halutaa hengrllistä uudistusta. Tosin aivan eri syyntiin – suorastaan maailmankatsomuksellisesti keskenään eri suuntiin. Liberaalit kohti ”yleishengellisyyttä” ja konservatiivit 8em merkiutyksessä) uudistusta kohtio kristinuskon alkuperäisyyttä (tarkoittaa tässä: Raamattu-uskollisuutta realistisesti uskontunnustukset ymmärrettynä.
Erittäin hyvä lista – tosin riippuen hieman myös siitä, mitä milläkin teemalla tarkoitetaan. Lisäksi järjestys ei ole välttämättä suoraan ajallisesti peräkkäinen vaan limittäinen. Hengellisen uudistumisen rinnalla ja osana tarvitaan toimintakulttuurin ja rakenteiden muutosta. Muutos on tarpeen ja sitä on tavoiteltava, mutta samalla on pidettävä yllä pysyvyyttä ja turvallisuutta. Kasvu on myös hyvä tavoite, mutta se ei ole ainoa tärkeä hengellisyydessä. Tärkeää on myös hengellisyyden muutos siinä, miten ihmiset sen kokevat. Missionaalinen sanana voisi olla myös missionaarinen.
Luterilaisen kirkon suuri ongelma on kansankirkon tuoma toimintamalli, jossa tärkeintä on passiivisten seurakuntalaisten pitäminen tyytyväisinä kirkkoon.
Toisaalta veikkaan, että työntekijöiden parissa on vaikea edes löytää samaa ymmärrystä siitä, mitä tarkoittaa hengellinen uudistuminen. Eli ei helppo nakki tämä paroliaalisen kirkon uudistuminen. Käsittääkseni kirkon omatkaan tulevaisuusskenaariotkaan eivät näe sitä todennäköisenä.
Hannu, luulen, että kansankirkko ei ole mikään ongelma. Kirkon historiassa kansankirkko mallista on saatu varsin hyviä kokemuksia. Kansankirkko rakenne ei ole uudistumisen este. Vapaakirkolliset mallit kohtaavat samat haasteet, joten niidenkään organisaatiorakenne ei ole tae.
Hengellinen uudistuminen on jonkinlainen verho, taikaviitta jonka takana on jotakin muuta. Näin epäile. Vilpittömästi voi sanoa, emme tarvitse mitään uudistumista, jos sen takana on suuret teologiset manööverit.
Kristillinen kirkko on aina kehoittanut ihmisiä, kilvoittelemaan, kulkemaan sakramenttien yhteyteen ja elämään kirkon yhteydessä. Kirkon yhteydessä on elämä.
Samilla on hyviä näkökulmia kommentissaan. Hannun kanssa olen samaa mieltä siitä, että kirkon työntekijöiden piirissä ei löydy helposti yhteistä ymmärrystä hengellisen uudistumisen sisällöstä.
Olen tuosta kansankirkon luomasta passivoivasta toimintamallista sekä samaa että eri mieltä. Eri mieltä sikäli, että Ilman kansankirkon luomaa kulttuuria ja pohjaa esimerkiksi rippikouluun tulijoita olisi murto-osa nykyisestä. Samaa mieltä sikäli, että kansankirkossa ei oikein sovi kysellä, kuinka on sun sielus laita eli evankelioida.
Kokemus kasvavista kirkoista maailmalla, myös lähetystilanteessa, pätee myös siellä, missä ei tunneta sivistyssanoja:
Paras metodi: Ota kaveri mukaan kirkkoon…
Timo. Sinulla on näky. Kirjoita se selkeästi esiin, niin että nekin, joilla ei näkyäsi ole, voisivat sen omaksua.
Se mitä sinä Timo näet ei ihan helposti avaudu edes niille jotka sen mahdollisuuksien avulla voisivat päästä omissa tavoitteissaan paljon eteenpäin. Monet suuret asiat ovat liian yksinkertaisia ja siksi ne muuntuu kuulijoiden mielissä liian monimutkaiseksi. Jolloin ne hylätään. Suuren näkysi arvon käsittäminen vaatii ”naksahdusta” monien päässä. Asiat, jotka on sinulle päivän selviä ei sitä kaikille ole. Joskus ihmisten näköalattomuutta on vaikea käsittää. Varsinkin silloin, kun oman näkynsä vaikutukset näkee edessään jatkuvasti. Silloin on vaikea tajuta, että muut ei näe, eikä siksi voi käsittää.
Tämä kirjoitus ei vieläkään jätä kylmäksi. Palaan siihen uudelleen hyvin nukutun yön jälkeen.
Nämä ajatukset tuovat mieleen muutaman vuoden ajan muutamia vuosikymmeniä sitten pienen pappilan emäntänä pienessä maaseutuseurakunnassa, ennen työskentelyä lähetystyöntekijänä pari vuosikymmentä aasialaisessa miljoonakaupungissa uuden luterilaisen kirkon syntyvaiheissa sen ensimmäisestä kasteesta alkaen kirkon järjestäytymiseen asti ja sen jälkeenkin. Molemmissa paikoissa oli kyse sydämestä ja ihmissuhteista. Ja Jumalan työstä, se oli itsestään selvä fakta kummassakin paikassa. Turhat omahyväisyydet kyllä karisivat…