Selvitys yhteisestä katsomusaineesta

On käynnistetty selvitys koulun yhteisestä katsomusaineesta.

Ehdotukseni asiaan on tällainen.

Säilytettäköön ainakin aluksi alakoulussa eli luokilla 1-6 oman uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetus. Nämä luokat ovat kuitenkin vasta tiedolliseen kulttuuriin valmistavia alkeisluokkia, joilla myös kasvatuksellinen panos korostuu.

Ihmisoikeusperinteessä katsomuksellinen sivistys katsotaan lapsen oikeuksiksi. Ei ole niin huono asia, jos lapsi saa olla oman perhepiirinsä ja perinteensä piirissä käsitellessään erilaisia näkemyksiä. Oppiaineita voidaan kyllä kehittää omasta näkökulmasta käsin muita näkökulmia käsittävämpään ja arvostavampaa suuntaan.

Yläkoulussa, luokilla 7-9 toteutettakoon kaksi uutta oppiainetta, kaikille yhteinen uskonto ja kaikille yhteinen filosofia. Jälkimmäisen tunnit voidaan ottaa niistä virheellisesti uskonnon tunteihin laitetuista tunneista, joiden sisältö on etiikka eikä uskonto.

Perustelen tätä seuraavasti:

Perusopetuslain mukaan oppianeen tulee perustua siihen liittyvän tieteen sisältöihin. Uskontoa käsittelee neutraali teologia-niminen akateeminen tiede. Sen sijaan elämänkatsomustiedon tieteellistä ”äitiä” on vaikeampi löytää.

Oppiaine on alun perin ideologisista syistä perustettu ala, joka on sittemmin muotoutunut lähinnä filosofian ja etiikan ja yleisen kulttuuritietouden opetukseksi sillä erolla, että sen uskontoja koskeva sisältö on olematon.

Esimerkiksi Suomessa ei taida olla yhtään "elämänkatsomustieteen" oppituolia tai tieteellistä tutkimusalaa. Lähinnä mieleen tulevat jotkin ruotsalaiset entiset teologiset tiedekunnat, jotka väljähtivät toimintansa livsåskodning-nimikkeen alle ja romahtivat kansainvälisissä tieteellisissä mittauksissa sen jälkeen.

Joskus taas sanotaan, että uskonnonopetus tulisi olla uskontotiedettä. Uskontotiede on yksi monista teologian alaoppialoista ja sijoittuu myös humanistisiin tieteisiin, kuten eräät muutkin teologian alaoppialat, kuten uskonnonfilosofia, joka on  teologian ohella yksi teoreettisen filosofian oppiaine.  Mutta sen nimikkeessä oleva sana "tiede" ei tee tästä tärkeästä alasta sen tieteellisempää kuin muistakaan teologian oppialoista, systemaattisesta teologiasta, kirkkohistoriasta, eksegetiikasta ja käytännöllisestä teologiasta.

Uskontojen merkitys ja ala sekä taustaselitys muille ilmiöille maailmassa on niin suuri, että kaikille on sivistyksellisesti ja tiedollisesti tärkeää tutustua niiden kuvauksiin. Tämä lisää myös elämänkatsomustiedon perusteisiin liitettyä suvaitsevaisuuden kasvattamista.

Argumentaatiotaitojen, analyysin ja arvioimisen taidon tarve kasvaa. Tästä syystä nimenomaan filosofialle olisi tarvetta koulun opetuksessa.

Uskontoa muuttaisin sisällöllisesti sellaiseksi, että sen sisällöllisenä lähtökohtana ei olisi luterilaisuus. Mielestäni Suomessa pitäisi tietää enemmän katolisesta kristinuskonmuodosta ja sen historiasta niin läntisessä kuin itäisessäkin muodossa sekä muista maailmanuskonnoista.

Tämä on myös vastaukseni niille vähemmistösuuntauksien edustajille, jotka sanovat, että oman uskonnon opetus vahvistaa identiteettiä ja hälvenee, jos uskonnonopetuksesta tehdään kaikille yhteistä. Useat suomalaiset uskonnolliset vähemmistöt ovat teologian ja globaalin levinneisyytensä  näkökulmasta enemmistöjä. Tämä tulisi huomioida myös kaikille yhteisessä uskonnonopetuksessa.

Olen sitä mieltä, että uskonnollinen vakuuttaminen tai julistaminen ei kuulu kouluun. Mutta ihmettelen ajatusta, että kouluissa ei voisi opettaa kaikille oppilaille sitä, mitä uskonnot niiden tiedollisen tarkastelun näkökulmasta ovat.

Niille, joiden suhde uskontoon ilmiönä on niin traumaattinen, että asiasta ei saisi jakaa edes tietoa, sanoisin, että eihän lääketieteessäkään ajatella siten, että syöpää ei tutkita, koska se on ikävä asia. Yleensä  asioiden suhteen tiedon lisääminen on parempi asia kuin sen välttäminen.

Joskus sanotaan, että eihän poliittisia puolueitakaan opeteta koulussa. Käsitys on virheellinen. Ne opetetaan yhteiskuntaopissa. On eri asia, että niiden jäseneksi liittymistä tai kantojen kannattamista ei suositella.

Yhteistä katsomusainetta luotaessa jakaisin sen siis kahteen oppiaineeseen, uskontoon ja filosofiaan kaikille. Ensimmäiseksi poistaisin koulujen opetussuunnitelmista   elämänkatsomustiedon.

 

11 kommenttia

  • Tarja Parkkila sanoo:

    Minun lapsuudessa meidän koulussa oli paljon uskovaisia opettajia, vaikka emme olleet enää ajassa, jolloin opettajien piti olla kirkon hyväksymiä, heitä kuitenkin oli, siis uakovaisia. Todennäköisesti kristillisen vakaumuksen omaavaa opettajaa pidettiin sopivana esim, siveyden edustajana, uskossa oleminen oli lisäarvo, ja useimmilla naispuolisilla olikin nuttura, jota sanottiin siveyden sipuliksi. Sipuliksi ehkä sen takia, että useissa herran huoneissa on sipulikupoli, kuin nuttura päässä.

    (Tosin tarina kertoo, että sipulikupolin mallina olisi ollut naisen rinta, mutta se on toinen juttu. )

    Palataan asiaan. Uskovaiset opettajat koulussa; – se tarkoitti että oli ankarat järjestyssäännöt, tai sanotaan tiukat. Ne piti lukea aina ennen syyslukukauden alkua. Ne koskivat käyttäymistä luokassa, käytävillä, ruokalassa ja pihalla. Rikkomuksista seurasi rangaistuksia, valikoidusti tottakai, koska vain työläisten lapsia tukistettiin niin, että hiuksia irtoili vielä seuraavanakin päivänä. Niiden lapsia, joilla oli kylässä arvostettu asema, jotka olivat arvatenkin valkoisia, ei todellakaan rangaistu, heidän uskottiin oppivan siitä, kun näkivät mitä voi tapahtua. Jos heitä oli ollut samassa porukassa rangaistavan kanssa, se kuitattiin sillä, että tämä punikki pahis oli houkutellut. Heistä itsestään tuli näin syyttömiä, armolla oli poliittisesti suuntautuneet siivet.

    Opettajilla oli ehdoton valta, rangaistuksista ei voinut valittaa, koska opettajat olivat aina oikeassa ja hyviä kasvattajia. Vanhempien oli oltava samaa mieltä, koska koko kylä oli sitä mieltä, eikä lapsilla ollut puolustajia. Eikä parempiosaisten lapsilla mitään hätää.

    Laukut tarkastettiin kerran viikossa, muistaakseni myös taskut, en tiedä miksi myös alaluokkalaisilta, ei heistä kukaan vielä polttanut savukkeita. Jossakin saattoi olla väärää viestintää, tai vääriä sanoja, ehkä…en tiedä varmasti. Ruokaa ei saanut ylenkatsoa se oli synti, koska kaikilla maailmassa ei ollut ruokaa, Niiinpä ruokalassa istutettiin niin kauan, että lautanen oli tyhjä, mutta tyhjää ei alunperin saanut ottaa jos ei pitänyt ruuasta. Jos oksensit sekin oli syötävä. Kynsilakat ja muut meikit, ehdoton kielto. Pahimmat poikaoppilaat yksinkertaisesti katosivat, heidät vietiin jonnekkin pois.

    Aamulla oli hartaustilaisuus, kaikki luokat kokoontuivat juhlasaliin ja rehtori joka oli paatoksellinen saarnamies piti aina päivänavauksen, ja sitten veisattiin virsi. Päivän lopuksi, koska eri luokilla päivä loppui eri aikaan, jokainen luokka veisasi omissa luokissaan.

    Opettajan suosion sai, kun opetteli uskontoläksyt ulkoa, kuten itse tein ja meillä oli opettajan kanssa hyvät välit. Suosikkioppilas osasi kaikki Jeesuksen tarinat ulkoa, ja muistaa ne vieläkin. Se hyöty siitä oli.

    Myös niijaileminen kuului asiaan, piti niiata päivää ja käyttäytyä kohteliaasti aina ja kaikkialla ja nöyrä piti olla, ei saanut kuvitella itsestän mitään ja erityisesti työläisten lasten piti olla hyvin kiitollisia, kun heille oli järjestetty koulutus ja ilmainen ruoka ja terveydenhoito. Varsinkin rouva punatukkainen rehtorin vaimo joka ilmiselvästi vihasi lapsia, muistutti tästä hyvin usein ja posket hehkuen aina silloin, kun hänellä oli kiukkupäivä ja tässä oli hyvä purkautua.

    Emme me osanneet silloin sanoa, että kaikkien vanhemmat ovat tehtaalla töissä ja maksavat veroja ja myös opettajan palkan, että kenelle tässä pitäisi olla kiitollinen.

    Karttakepillä hakkaaminen ei enää kuulunut asiaan, eikä takapuolelle piiskaus ja osasimme olla siitäkin hyvin kiitollisia, että nyt oli niin hyvin asiat.

    Näin jälkeenpäin tuo näyttää melkein Taliban’ laisuudelta sillä erotuksella tosin, että myös tytöt olivat ihan koulukelpoisia ja varmaan siitäkin pitäisi olla hyvin kiitollinen. Ei minusta kuitenkaan tullut kristittyä, vaikka olinkin pitkään pelossa kasvatetun lapsen kaltainen, joka pelkäsi aina tekevänsä jotain väärin, päinvastoin, ryhdyin tutkimaan, että mistä tässä oikein on kysymys.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pirjo Pyhäjärvi sanoo:

      Minulla oli muinaisen kansakoulun aikana kaksi uskovaista opettajaa, toinen 1-2 ja toinen 3-4 luokilla. Molemmat olivat hyviä ja kannustavia opettajia, jotka tiedollisen aineksen lisäksi opettivat muitakin elämässä tarpeellisia taitoja. Tarjan kuvaamia ikäviä asioita ei siis kannata yleistää!

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Se, että Jeesus tarinat tulivat tutuiksi, on tietysti auttanut tässä raamatun tutkimusharrastuksessa, ei tarvitse aloittaa ihan alkeista vaan perusjuttu on tuttu ja siitä voi jatkaa eteenpäin tutkimaan, että mikä on totta, ja mikä valhetta ja väärää todistusta, ja onko sitä ennustettu ja missä, vai onko sekin valhetta ja tarkoitushakuista uskottelua.

    Sitä tarkoitin kun sanoin, että ’ se hyöty siitä oli.’ Tämä ikäänkuin lisäselvityksenä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Petri Järveläinen sanoo:

    Ikäviä kokemuksia uskonnonopetuksesta on olemassa ja niidenkin kertominen on tärkeää. Samoin kuin hyviä kokemuksia ja niiden kertomisen tärkeys. Yhtenäiskulttuurin aikakaudella tilanne saattoi olla joskus erittäin ikävä. Mutta silloinkin harjoitettiin toisaalla humaania toimintaa.

    Uskonnollisen auktoriteetin ja siihen liittyvien väärinkäytösten tutkimus on yksi tärkeä teologisen tutkimuksen teema. Tietysti myös ”sairaan” uskonnollisuuden teemat kuuluisivat ja kuuluvatkin uskonnonopetuksen sisältöihin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Yrjö Sahama sanoo:

    Petri Järveläisen ehdotukset tuntuvat järkeviltä. Pienet lapset eivät vielä ole kypsiä sellaiseen erilaisten uskomusten vertailuun, jota kaikille yhteinen uskontotieto edellyttää. Koulu ei myöskään ole pelkkä tiedonjakolaitos, vaan sen kasvatustehtävään kuuluu myös kulttuuri-identiteetin muodostumisen tukeminen. Suomalaiseen ja eurooppalaiseen kulttuuriin kuuluu myös jonkinasteinen kristillisen perinteen tuntemus. Toisaalta kotien kasvatusoikeus edellyttää sekä kristityille että ei-kristityille heidän perheensä uskonnollisen identiteetin kunnioitusta. Pienestä pitäen voivat lapset kyllä oppia sen, että kaikki ihmiset eivät usko samalla tavalla ja että kaikkien kanssa voi silti olla kaveri. Ehkäpä myös voisi jo yläluokilla olla edellytyksiä kaikille yhteiseen uskontotietoon, jolloin kunkin katsomusperinteen edustajat voisivat olla yhdessä säilyen silti omana itsenään. Koulun ei pidä käännyttää sen enempää uskoon kuin uskosta poiskaan. Uskonnollinen julistus kuuluu uskonnollisille yhteisöille, ateismin edistäminen taas heidän etujärjestöilleen. Kumpikaan ei kuulu koululle. Etiikka voisi myös muodostaa ihan oman oppiaineen, jossa toki voi tasapuolisesti esitellä erilaisia eettisiä järjestelmiä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Mikko Nieminen sanoo:

      > ateismin edistäminen taas heidän etujärjestöilleen

      Tähän sellainen kommentti, että ymmärtääkseni Suomessa ei ole etujärjestöä, joka olisi ottanut tavoitteekseen ateismin edistämisen.

      Vapaa-ajattelijain Liitto toimii etujärjestönä ja ajaa uskontokuntiin kuulumattomien kokemien epäkohtien korjaamista. He eivät kuitenkaan pyri käännyttämään ketään ateistiksi. Tai ehkä tässä kontekstissa käännyttämisen sijaan olisi parempi puhua lähetystyöstä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Yrjö Sahama sanoo:

      Sekä asiallisen uskonnon vastustamisen että uskoviin kohdistuvien loukkaavien herjausten tarkoituksena ei voi olla muu kuin uskonnottomuuden lisääminen.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Mikko Nieminen sanoo:

      En osaa sanoa mitä on asiallinen uskonnon vastustaminen. Ehkä voisimme käydä keskustelun muutaman esimerkin kautta.

      Uskoviin kohdistuu asiatonta vihapuhetta. Sitä en kiellä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että mikään etujärjestö ei tällaista masinoi vaan kyse on yksittäisten ihmisten ajattelemattomuudesta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Mikko Nieminen sanoo:

    Itselleni tulee Petri Järveläisen ansiokkaasta pohdinnasta kolme asiaa mieleen:

    1) Voisi miettiä sitä, pitäisikö uskonnonopetuksen aloittamista siirtää joko 3. tai 5. luokalle. Se ei sinänsä olisi mitenkään erikoista, koska myös historian opettaminen alkaa vasta 5. luokalla. Ajattelen, että jos koulun tarkoituksena ei nykyisin ole enää vakaumuksellinen uskonnonopettaminen ja oppilaiden kasvattaminen jonkin uskontokunnan jäseniksi, tulee mieleen kuinka tarkoituksenmukaista on käydä läpi Raamatun kertomuksia ekaluokkalaisten kanssa. Tuossa iässä opetusresurssien käyttäminen jonkin muun taidon opettamiseen voisi olla perustellumpaa.

    2) Oman uskonnon opettamisessa luokassa tulee olemaan hyvin erilaisessa asemassa olevia oppilaita. Joidenkin oppilaiden perheissä oma uskonto on hyvin keskeisessä roolissa: lapsia on opetettu rukoilemaan pienestä pitäen ja perhe osallistuu seurakunnan toimintaan ja tilaisuuksiin. Toisille lapsille oma uskonto on lähinnä merkintä väestörekisterissä ja uskonnon harjoittaminen ei ole lainkaan osa lapsen ja perheen jokapäiväistä elämää. Ei tämä varsinaisesti ongelma ole ja näinhän tilanne on tänäkin päivänä. Valtaosalle lapsista opetetaan ”omaa uskontoa” joka on heidän omansa vain nimellisesti.

    3) Siirtyessä yläkoulun kaikille yhteiseen uskontotietoon syntyy se ongelma, että jos sen tarkoitus on käsitellä muita kuin lapsen omaa uskontoa ja lapsia tulee monesta uskontokunnasta ja uskonnottomista, tällöin ei voida tehdä sitä oletusta, että kristinusko on jo opetettu ja yläkoulussa keskitytään muihin uskontoihin. Käytännössä tämä uskontotieto joutuisi toistamaan jo aiemmin opetettua, koska oppilaat eivät alakoulussa saaneet kaikki samaa opetusta. Tässä täytyy ainakin miettiä, miten huomioidaan se, että uskontotietoa oppimaan tulevat lapset eivät omaa samoja perustietoja. Opetetaanko kaikille lapsille uudestaan kristinuskon perusteet vain sen takia, että kaikille se ei ole ollut oma uskonto alakoulussa? Miten tämä huomioidaan opetusmateriaalissa, oppilaiden lukujärjestyksessä, tuntien järjestelyissä sekä oppilaiden arvioinnissa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Petri Järveläinen sanoo:

    Mikko, esität olennaisia näkökulmia. Omassakin mielessäni on pyörinyt hieman se, tulisiko yhteiseen opetukseen siirtyä jo kuudennelta luokalta tai jo esimerkiksi kolmannelta luokalta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Uskonnon kouluopetus nostaa taas esiin perinteisiä intohimoja. Mikko Nieminen on siinä aivan oikeassa, että monille koululaisille ”oma uskonto” ei ole juuri muuta kuin itselle käsittämätön merkintä rekisterissä. Samaan aikaan asiallinen opetus uskontojen sisällöistä on yhä tarpeellisempaa, mutta eri lähtökohdista. Ja asiallistahan koulun uskonnonopetus haluaa olla. Uskonnon opetus ei ole pyhäkoulun pitoa, taikauskon ylläpitämistä eikä koraanikoulun kevytversio. Tosin vanhemmat taitavat yhä sitkeästi luulla näin ja jotkut haluavatkin sitä. Mutta kyllä uskonnon opetus jollakin tasolla sitouttaa oppilasta omaan uskontoonsa (tai vastaavasti uskonnottomuuteen). Yhteinen katsomusaine yläkoulusta alkaen voi hyvinkin olla toimivin ratkaisu. ET:n ongelmana on omien kokemusteni mukaan sen sisällä sitkeästi elävä uskontoallerginen ja uskontokriittinen traditio. Vahva perinne uskonnon ja psykologian sekä elämänkatsomustiedon ja filosofian yhdistelmäviroista piiloviestittää omalla tavallaan tästä: uskonto ja tunne vs ateismi ja järki.

    Koulun ja yhteiskunnan näkökulmasta on kyllä katastrofi, jos koulusta valmistuu uskonnon suhteen lukutaidottomia yhteiskunnan jäseniä samaan aikaan kun osa oppilaista käy vapaa-ajallaan vain oman uskontokuntansa tai katsomuskuntansa omassa opetuksessa. Isoin ongelma on mielestäni siinä, että moni uskontoon/omaan uskontoonsa vain paperilla sitoutunut taitaa pitää uskontoa tarpeettomana vain siksi, että uskonto ei merkitse itselle mitään. Syntyy siis näköharha uskonnonopetuksen turhuudesta. Vai olenko näissä pohdinnoissani väärillä jäljillä?

    Ilmoita asiaton kommentti