Vantaa, 21.4.22
Lähdimme aamulla Martinamorin kylässä n. 20 km Salamancasta etelään sijaitsevasta Cuatro Calzadas-hotellista, jossa meistä oli 4 päivän jälkeen tullut jo eräänlaisia kanta-asiakkaita. Kahtena viimeisenä aamuna saimme aamiaisella ilmaiseksi ison croisantin, ja viimeisenä iltana kilon purkin Jeesuksen itse tuottamaa hunajaa. Jeesus (Jesus) oli meidän vakiotarjoilijamme iltaisin.
Aamu oli tihkusateinen, kun Paula vei meidät edellisen päivän päätöspaikkaan, mistä oli vielä n. 15 km Salamancan katedraalille, jonne meidän oli määrä lopettaa vaelluksemme.
Olimme kävelleet tuskin puoli tuntia, kun erään harjanteen päälle tultuamme näimme Salamancan kaupungin edessämme. Hämäävän lähellä se näytti olevan, ikään kuin katedraalin tornin luo kävelisi korkeintaan tunnissa. Tosiasiassa aikaa meni vielä 3 tuntia.
Sade muuttui rankemmaksi. Mitä lähemmäs kaupunkia tulimme, sitä kovempaa satoi ja sitä kovempaa tuuli. Oli kuin Santiagon tie olisi vielä viimeisillä kilometreillä halunnut näyttää meille, että vaikka takanamme oli jo satoja kilometrejä, me olimme kuitenkin vain vähäisiä ihmispoloja sen yli 1000-vuotisessa historiassa.
Puoli yhden maissa saavuimme katedraalille, ja saimme leimat pyhiinvaelluspasseihimme. Minulla on siinä nyt ensimmäisenä Sevillan katedraalin leima ja päivämäärä 28.2.20, viimeisenä Salamancan katedraali 19.4.22. Kesti siis 2 vuotta, 1 kuukauden ja 51 päivää kävellä 502 km Sevillasta Salamancaan. Tästä varsinaista kävelyä oli 5 päivää vuonna 2020 ja 19 päivää nyt huhtikuussa 2022. Muu aika oli mennyt koronatilanteen rauhoittumista odotellessa.
Koronasta puheen ollen, espanjalaiset tuntuvat suhtautuvan määräyksiin varsin tunnollisesti. Ravintoloissa ja baareissa ei ole asiakasmäärärajoituksia, mutta maskia täytyy pitää, ja melkein kaikki pitivätkin. Minullekin huomautettiin, kun menin lounaalle epähuomiossa ilman maskia. Vanhemmat ihmiset käyttivät maskia aika paljon myös ulkona, vaikkei se tietääkseni virallinen määräys olekaan.
Tapasimme Paulan katedraalin luona. Teimme kierroksen sisällä, minkä jälkeen söimme lounaan ja ajoimme Madridiin lentokenttähotelliin, josta seuraavana päivänä 20/4 lensimme takaisin kotimaahan.
Tunnelma viimeisenä vaelluspäivänä ja vaelluksen jälkeen ei ollut ihan sitä samaa kuin aikaisemmilla kerroilla, koska Salamanca oli kuitenkin vain välitavoite. Santiagoon on vielä melkein 500 km. Liikutuksen tunteita herättää se, että minun osaltani tämä taisi olla tässä. Kaikki GIST-sarkoomaan kehitetyt lääkkeet on nyt kokeiltu. Kaksi ensimmäistä tehosi aika hyvin melkein 6 vuoden ajan. Kolmatta käytin muutaman viikon, mutta huonon tehon ja sivuvaikutusten takia se pantiin ainakin toistaiseksi tauolle.
Kiitän vaelluskumppaniani tytärtäni Tuuliaa sekä autonkuljettajan, jalkaterapeutin ja pyykkärin roolit onnistuneesti yhdistänyttä Paula-vaimoani, samoin kaikkia niitä, jotka ovat kannustaneet minua ja rukoilleet puolestani. Kiitos myös teille, jotka olette tehneet lahjoituksen Yhteisvastuukeräykseen tai syöpäsairauksien tutkimuksen edistämiseen, joiden linkit toistan vielä tässä:
Näistä linkeistä pääset lahjoittamaan tämän vuoden Yhteisvastuukeräykseen (vuoden teema: Valoisampi tulevaisuus nuorille) ja/tai Syöpäsäätiölle syöpätautien tutkimukseen:
https://yhteisvastuu.ekansio.com/yhteisvastuukerays/?id=1216&lang=fi
https://syopasaatio.fi/lahjoita/kertalahjoitus/
Lopuksi vielä pari kuvaa Salamancasta:
On tietysti hyvä, jos saa majapaikan edes viikoksi. Juttelin joku aika sitten yhden 15 vuotta pätkätöitä tehneen kanssa, joka on väsynyt jatkuvaan epävarmuuteen siitä, vieläkö hänellä on mahdollisuus maksaa asuntolainaa. ruokalaskua, sähkölaskua, lasten harrastuksia jne. tämän sopimuksen jälkeen kuten on ollut jo 15 vuotta.
Sanoin, että ymmärrän hyvin sen mistä hän puhuu. Ihminen voi tehdä pätkätyötä, mutta hän ei voi elää ”pätkäelämää” ja tähän elämään nykyinen ”hyvinvointiyhteiskunta” nuoremmat ikäluokat ajaa.
Nyt täytyy nostaa lakkia. Yöpaikan tarjoaminen ventovieraalle ei ole enää mitään sosiaaliteatteria, vaan siinä pitää ihan oikeasti avata myös sydämensä.
Kumarran. En tiedä, olisiko minusta vastaavaan.
Martti Vaahtoranta: ”Yöpaikan tarjoaminen ventovieraalle ei ole enää mitään sosiaaliteatteria…”
🙂 Entä mitä mieltä olet siitä, että puolisoni kanssa annoimme 90-luvulla Suomen valtiolle n. kahdeksan vuoden taistelun jälkeen 30 000 markan omavelkaisen takauksen, että eteläiseltä pallonpuoliskolta suomalaisten stipendiaattina Suomeen opiskelemaan tullut nuori sai jäädä Suomeen, kun hänen kotimaassaan oli hänen täällä ollessaan puhjennut sisällissota ja hän oli vihollinen kummankin keskenään taistelevan klaanin näkökulmasta, kun hänen äitinsä kuului toiseen ja isänsä toiseen klaaniin.
Valtio halusi karkottaa hänet ja hänen passinsa takavarikoitiin jne. Kun soitin hänen puolestaan ”vihoviimeisen” puhelun järjestelmän edustajille ja sanoin, että aion julkistaa asian, puhelimessa ollut hyväksyi takauksemme ja sanoi, että eihän heiltäkään ole järjen käyttö kielletty. Tuon ”järjen käytön” jälkeen tuo nuori teki vuosikaudet työtä maksaen veronsa Suomen valtiolle ainoana sosiaaliturvanaan antamamme takaus, josta hänen sairastumisestaan tai työttömyydestään valtiolle aiheutuneet kustannukset olisi maksettu.
Hienoa, Tuula!