Sallikaa lasten tulla minun tyköni?

Helsingin Koskelassa tapahtunut nuorten tekemä murha, toisen nuoren pitkäkestoinen kiduttaminen, törkeä nöyryyttäminen ja hengen riistäminen on ollut pöyristyttävä tapahtuma.

Se on herättänyt myös monenlaisia kommentteja sekä kysymyksiä, joita ihmiset Suomessa harvoin kysyvät.

Mitä näille teinitappajille on tapahtunut heidän omassa elämässään, että he kykenivät tällaiseen?

Onko kuolemanrangaistus sittenkin oikeutettu?

Voiko ”toverinsa” hengen riistämiseen osallistuneita nuoria koskaan vapauttaa takaisin normaaliin yhteiskuntaan?

Miksi nuorten koko oikeudenkäynti ei ole avoin ns. suurelle yleisölle? Nuoret, jotka tappoivat toisen 16-vuotiaan ja vielä kuseksivat tämän runnellun ruumiin päälle, saavat osin suljetun oikeudenkäynnin. Miksi? He ilkesivät kyllä tappaa toisen ihmisen, mutta käykö nyt niin, että heitä ja heidän tekojaan ”suojellaan” oikeudenkäynnissä?

Mikä on totta netin viesteissä?

Verkossa löytyy tietoja, valheita ja misinformaatiota asiasta kuin asiasta. Nettisivuja selatessa löytyy Koskelan surmasta sellainenkin informaatio, että päätekijäksi esitetty nuori olisi liittynyt ”toveripiiriin” melko hiljattain.

Väkivalta Koskelan uhria kohtaan olisi kiihtynyt tämän tutustumisen jälkeen uudelle tasolle. Netin tiedoissa kerrotaan uuden tekijän liittyneen ”toveripiiriin” sen jälkeen, kun hän olisi tutustunut yhteen surman tekijöistä rippikoulussa.

Olipa tämä tieto totta – jos se on totta, asiantila on hyvin traaginen – tai ei, se nostaa esiin hyvin tärkeän kysymyksen kirkon, uskonnollisten yhteisöjen ja rippikoulun toiminnasta.

Kirkollisilla tahoilla on oltu ymmärrettävästi mielissään siitä, että suuri prosenttiosuus nuorten ikäluokista suorittaa rippikoulun. Mutta onko kirkolla/uskonnollisilla yhteisöillä valmiudet kaikenlaisten, myös kovin erilaisten, nuorten kohtaamiseen?

Jo aiemmin on kuulunut tarinoita rippikoulussa olleista häiriköistä, jotka uhkailevat, kuristavat ja pyrkivät alistamaan muita rippikoulua käyneitä nuoria.

Nämä väkivaltaiset nuoret eivät vaikuta erityisen kiinnostuneilta uskonasioista, he tulevat muiden mukana sinne, missä on muita nuoria. Kuten eräs nuoriso-ohjaaja aikoinaan totesi, rippikoulussa on myös väkeä, joka pääsee ripille ja lahjat ja lahjarahat saatuaan eroaa kirkosta. Molemmantyyppisille nuorille rippikoulu on vain väline omien tavoitteiden saavuttamiseen.

Kun kuterilaisen kirkko tavoittaa nuorten ikäluokat laajalti, rippikouluihin tulee myös ”kiusaajia”. Mutta onko kirkolla ja sen työntekijöillä kykyä ja koulutusta eri tavoin väkivaltaisten nuorten kohtaamiseen – ja tavallisten, ei-väkivaltaisten nuorten suojelemiseen väkivaltaisilta,jo kouluissa samankaltaista toimintaa harjoittaneilta nuorilta?

Kirkko tai ainakin sen johto näyttää olevan hyvin kiinnostunut sukupuolivähemmistöjen asioiden edistämisestä. Onko tässä kulttuurimuutoksen ajamisen huumassa kuitenkin unohtunut perusasia, lasten suojelu ja kaiken väkivallan vastustaminen?

Luterilaisella kirkolla on laajan rippikouluopetuksensa vuoksi paalupaikka puuttua nuorten toisiaan kohtaan harjoittamaan henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan. Kirkon johtajat voisivat tuomita koulukiusaamisen nimellä tunnetun sadismin ja opettaa toisten ihmisten ehdotonta kunnioitusta.

Asia ei ole kuitenkaan ollut erityisesti esillä. Taannoinen kirkolliskokous jaksoi keskustella seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Missä olivat ne nuoret, ne tuhannet, joita kiusataan kouluissamme joka viikko, ja huoli heidän oikeuksistaan?

Väkivaltaisia, syvähäiriintyneitä nuoria mikään uskonyhteisö tuskin kykenee auttamaan saatika parantamaan. Jokin askel johonkin suuntaan olisi, että nuorten ja lasten pahoinvoinnin vähentäminen ja heidän hyvinvointinsa tukeminen otettaisiin kirkon ja sen toiminnan keskiöön.

Olisiko nimittäin niin, että koulukiusaamisen, sen sadismin ja nöyryyttämisen tuomitseminen olisi sitä, mihin kristinusko meitä kutsuu ja velvoittaa?

  1. > Kirkko tai ainakin sen johto näyttää olevan hyvin kiinnostunut sukupuolivähemmistöjen asioiden edistämisestä. Onko tässä kulttuurimuutoksen ajamisen huumassa kuitenkin unohtunut perusasia, lasten suojelu ja kaiken väkivallan vastustaminen?

    Seksuaali- tai sukupuolivähemmistöjen aseman edistäminen ei heikennä lasten suojelua eikä johda väkivaltaan. Mielestäni on turha rakentaa vastakkaisasettelua asioissa, jotka eivät ole toisiltaan pois. Vaikea nähdä sitä logiikkaa, jolla Koskelan henkirikos oltaisiin vältetty, jos kirkko olisi vastustanut äänekkäämmin homoseksuaaleja.

    > Taannoinen kirkolliskokous jaksoi keskustella seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Missä olivat ne nuoret, ne tuhannet, joita kiusataan kouluissamme joka viikko, ja huoli heidän oikeuksistaan?

    Kirkolliskokous päättää kirkon vihikikäytännöistä. Sen sijaan sillä ei ole toimivaltaa puuttua koulussa tapahtuvaan kiusaamiseen. Koulukiusaaminen on tuomittavaa, mutta ei se sillä poistu, että kirkolliskokous jaksaisi keskustella siitä.

  2. Luukkanen: ”Onko kuolemanrangaistus sittenkin oikeutettu?”

    Tällaista kysymystä ei uskoisi sivistysvaltiossa enää kuulevansa vaikka nuo teot, mitä Koskelassa on tehty ovat äärimmäisen sairaita, halveksittavia ja oksettavan inhottavia.

    Toisen ihmisen tappaminen on aina rikos, olkoon tekijä kuka tai mikkä hyvänsä. Se, että joku tappaa jonkun, ei oikeuta tappamaan tappajaa. Jos niin toimitaan kysymyksessä on kosto. Kuuluuko kosto kristillisesti hyväksyttyihin toimintatapoihin? Entä mihin unohtui se palon puhuttu 5. käsky.

    Rangaistuksena paljon tehokkaampi on pitkä vankeustuomio (20 – 30 vuotta), joka myös istutaan alusta loppuun ja päivästä päivään.

  3. Akateemista (oikeisto)populismia, arvioisin tätä tekstiä. Laskin kymmenen (10) kysymysmerkkiin päättyvää virkettä. Blogisti kyselee toisilta, mutta omaa on lähinnä vastakkainasettelun luominen keskenään yhteismitattomissa asioissa.

    Blogisti saa toki olla sitä mieltä, ettei seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asioista ja oikeuksista pidä keskustella eikä niitä pidä edistää, varsinkaan kirkon.

    Mutta on mielivaltaista nähdä toisaalta sateenkaariväen asioiden ajaminen ja toisaalta nuorten keskuudessa ilmeneviin vaikeuksiin ja ongelmiin puuttuminen toisilleen vastakkaisina. Ei pidä unohtaa, että sateenkaariväen asioita ajettaessa korjataan myös sateenkaarinuorten kohtaamia ongelmia.

    • Jorma Hentilä, miten niin on kysymys ”akateemisesta (oikeisto)populismista”? Eikö tekstin voi ymmärtää yksinkertaisesti ihmettelynä siitä, että vääntöä ajankohtaisesta asiasta A riittää niin paljon, että vähintään yhtä ajankohtainen asia B jää kokonaan huomiota vaille?

    • Marko Sjöblom, en alkuunkaan väheksy koulukiusaamista, joka joissakin tapauksissa on suoranaista pahoinpitelyä, enkä muutakaan nuorten keskuudessa ilmenevää väkivaltaa. Blogistin tapaan kauhistelemalla asia ei kuitenkaan korjaannu.

      Et ehkä lue oikeistopopulistisia nettipalstoja. Siellä tällainen maalaileva kauhistelu ja yhteenkuulumattomien asioiden tarkoituksenmukainen rinnastaminen ja nivominen yhteen on tyypillistä: palvelee agendaa. Luen tästäkin tekstistä blogistin oheisagendan: potkaista sateenkaariväkeä ja heidän (meidän) kautta niitä, jotka ovat valmiita toimimaan sateenkaariväkeä koskevissa asioissa.

  4. Erittäin hyvä blogi jälleen kerran. Olen itse ollut 10 vuoden ajan koulukiusattu 1970-1980 -luvuilla, joten aihepiiri on itselleni myös omakohtaisesti tärkeä. Oli muuten outo tunne olla yhtäkkiä uudessa lukiossa, jossa kukaan ei kiusannut eikä töninyt. Jossakin määrin voisi auttaa se, että tunnetut kiusaajat ja kiusatut eivät joudu samaan rippikouluryhmään. Mutta emmehän me voi asentaa valvontakameroita joka huoneeseen rippileirillä.

    Pari kommenttia Mikko Niemiselle ja Kimmo Wallentinille. Rippikouluihin kohdistetaan aikamoisia odotuksia. Parhaimmillaan ne tarjoavat nuorelle kokemuksen siitä, että heistä ihan oikeasti välitetään ja että Jumalakin välittää. Kuulen tällaisia positiivisia ”todistuspuheenvuoroja” vuosittain. Mutta epäilenpä, että todella syrjäytyneet ovat myös seurakunnan turvaverkoista tippuneita ja taustalla olevat syyt eivät edes ole seurakunnan tiedossa. Lisäksi niihin on ihan oikeasti vaikea puuttua.

    Tuumin blogistin tavoin sitä, suojeleeko oikeuslaitoksemme nytkin enemmän syyllisiä kuin uhreja. Kuolemanrangaistus ei tietenkään ole eurooppalainen ratkaisu vaan riittävän pitkä vapausrangaistus yhdistettynä pakkohoitoon. Jos maailmasta pitäisi lopullisesti poistaa kaikki pahantekijät, olisi lopulta puute sekä rikollisista että pyöveleistä.

    • Hyvin vähän on asiassa puhuttu siitä, että väkivaltarikoksista Suomessa tehdään
      valta-osa etanolimyrkytys-tilassa eli suomeksi sanottuna humalassa, Jokainen humala, lieväkin on nimittäin mielenterveyshäiriö, joka heikentää harkintakykyä. Vaikka monien ongelmat ovat olemassa ilman etanoliakin, voidaan aiheellisesti kysyä kuinka moni rikos olisi jäänyt tekemättä, ellei olisi ollut humalaa eston poistajana.
      Tupakointi on yhteisöissä saatu rajusti vähenemään, etanolin käyttöä vastaavasti ei.

  5. Olen kokenut kiusatun helvetin tuskat. Oma onneni siinä oli se, että kiusaajani tuli lopulta uskoon. Kutsui minut kotiinsa syömään ja pyysi lounaalla ollessamme silmästä silmään kaikkea anteeksi.
    Jumala oli jo kuitenkin vaikuttanut anteeksiantamisen aiemmin. Olin siinä hetkessä kuitenkin tunnustanut etten siihen kykene. Jolloin se vain tuli ja kaikki viha ja katkeruus katosi siinä hetkessä. Joten siinä istuessani oli helppo sanoa, että anteeksiantamus on todellinen. Sain samalla myös luvan hyödyntää kokemustani. Joten aloin tutkimaan kiusaamista ja sitä, millaisen prosessin siinä kävimme yhdessä läpi. Näin pääsin ikään kuin kiusaajien pään sisään ja saatoin peilata sitä omaan kiusatun kokemukseeni ja omaan reagointiini kiusattua.

    Siinä syntyi kaaviokuva kiusaamisprosessin eri vaiheista. Oivalsin miten saman prosessin voi kääntää toimimaan myös takaperin, jolloin kiusaamistilanteet voi purkaa kaavion avulla.
    Kaaviota voin soveltaa myös Koskelan tapaukseen ja uskon käsittäväni jotain siitä, mitä siinä kiusaajien ja kiusatun päässä tapahtui.

    Kiusaaminen on periaatteessa oman pahan olon siirtämistä toisaalle. Kiusattu syyllistää kiusaamisessa itsensä ja menettää lopulta kyvyn puolustautua mitenkään. Hän kokee kiusaamisen lopulta itseään kohtaan oikeutettuna ja ei osaa siksi puolustautua lainkaan.
    Myös kiusaajat kokevat kiusaamisen oikeutettuna, koska kiusattu koetaan niin typeränä, että sallii kiusaamisen jatkumisen. Siinä katoaa tietoisuus molemmilta oikeasta ja väärästä.

    Aivan sama prosessi toteutuu jokseenkin jokaisessa koulu, tai työyhteisökiusaamisessa. Hyvässä toimintailmapiirissä ei kiusaamiselle anneta koskaan lupaa. Joten kiusaamisen poistaminen käy automaattisesti, jos kyetään luomaan yhteisöön hyvä ja kannustava ilmapiiri, jossa jokainen kokee olevansa yhtä merkityksellinen.

    Kiusaaminen on mahdollista vain siellä missä yhteisö antaa sille tavallaan luvan. Lupa voidaan antaa huomaamatta siten ettei epäasialliseen käytökseen heti puututa. Eikä hyvien käytöstapojen merkitystä jatkuvasti pidetä esillä ja kehitetä. Tämä on vain itse kehittämääni teoriaa. Sen avulla olen kuitenkin kyennyt purkamaan kiusaamistilanteen, jossa koko yhteisö oli yhden avuttoman kimpussa. Eikä vain purkamaan, vaan tämä pääsi yhteisössä muiden erityiseen suosioon.

  6. ”Kiusaaminen on mahdollista vain siellä missä yhteisö antaa sille tavallaan luvan. Lupa voidaan antaa huomaamatta siten ettei epäasialliseen käytökseen heti puututa. Eikä hyvien käytöstapojen merkitystä jatkuvasti pidetä esillä ja kehitetä.” Pekka Veli.

    Kaikki lähtee kodista ja siitä minkälanen yhteisö koti lapselle on. Kaikki lopulta riippuu pienistä asioista. Miten ja mitä lapselle opetetaan ja miten lasta kohdellaan ja suojellaan kotona. Hyljätty ja väheksytty lapsi on altis katkeruudelle ja kaikkeen ikävään valmis puolin ja toisin. Kiusaajat ja kiusatut ovat usein samaa ainesta, eli ihan tavallisia lapsia, joita on kohdeltu kaltoin. Ihmisessä asuu kaikki valmiudet raadolliseen käytökseen.

    Kaikissa meissä asuu valmius kaikkeen pahaan ja tämän kieltäminen omalta kohdaltaan on tietynlaista sokeutta. Lapset ovat tässä yhtälössä haastavia vanhemmille, mutta jos vanhemmat eivät kykene ottamaan tätä haastetta vastaan vanhempina, niin, koulut ja muut yhteiskunnalliset mekanismit ovat lähes aina ylivoimaisen edessä. Kaikki yhteiskunnan tuki tulisi ohjata ensisijaisesti lapsi perheille. Kakki vanhemmat eivät selviä nykyisessä menossa, jossa raha ratkaisee kohta kaiken. (Tämän raha arvomaailman ovat yhteiskunnan päättäjät valinneet)

    Kuten Pekka tuossa hyvin toi esiin, aikainen puuttuminen riittävällä sitkeydellä estää tehokkasti sellaisen ilmapiiri kehittymistä, missä tietyt ja erityiset tahot alkavat kohtelemaan toisia erityisiä ja tietyjä halveksivasti ja alistavasti.

    Pahin esimerkki tästä välinpitämättömyydestä pääsi kehittymään 1930 luvun Saksassa, joka johti lopulta siihen, että tavalliset Saksalaiset miehet ja naiset eivät pitäneet tiettyä kansaa enää ihmisinä, vaan heitä saattoi kiusata ja kiduttaa kuoliaaksi karmeilla välineillä.

    Meillä ihmisillä on kaikki viisaus ja oikeat opit tallennettuna kirjoihin ja kansiin, mutta olemme kovin hitaita oppimaan mitä Luojamme on ihmiselle opettanut. Kristilliset arvot, Armo, Rakkaus ja laupeus ovat muka vanhanaikaisia ja tilalle ovat tulleet tehokkuus, rahan omistaminen ja arvokkaita ovat vain kilpailukykyiset ihmiset.

    Niin… sydämen kyllyydestä ihminen puhuu ja tekee myös, sen mukaan.

    Lapset eivät kovin hyvin mahdu tuohon yhtälöön… Koska lapset tarvitsevat hidasta, turvallista ja rauhallista kasvuympäristöä, jossa vanhemmat, isä ja äiti rakastavat toisiaan.

  7. Ismo: ” Meillä ihmisillä on kaikki viisaus ja oikeat opit tallennettuna kirjoihin ja kansiin, mutta olemme kovin hitaita oppimaan mitä Luojamme on ihmiselle opettanut.”

    Aivan tuota samaa pohdiskelin joskus jo kasvatustieteiden opiskelujen alussa. Meillä on tieto, mutta miksi se tieto vain ei tunnu siirtyvän käytännön elämään.

    Jo lapsen syntyessä voidaan helposti päätellä monen kohdalla todennäköinen tuleva sosiaalinen kehitys. Monet pahimmat sisäiset vauriot syntyvät ensimmäisten vuosien aikana. Vankila ei niitä paranna, vaan pahentaa.

    Yksi oman aikamme lasten kehitystä vaurioittava salakavala asia on vanhempien työn laittaminen lasten hyvän edelle. Ensimmäisinä elinvuosinaan lapsen tulisi voida luoda rakastava suhde läheisiinsä. Nyt moni lapsi joutuu liian pian luopumaan tästä perusoikeudestaan ja menemään päiväkotiin. Jos tämä tapahtuu liian aikaisin niin pysyviä vaurioita syntyy taatusti. Päiväkodissa saa tietysti hyvän hoidon ja ylläpidon, mutta rakastavat läheiset sieltä puuttuu. Juuri se tärkein asia jota jokainen lapsi eniten tarvitsee.

    Juuri rakkauden puute on uskoakseni, uutisoinnin traumaattisen tapahtumien takana. Kiusattu poika kaipasi hyväksymistä kavereiltaan ja suostui todennäköisesti juuri siksi kisaamisen kohteeksi saadakseen kaverien hyväksynnän. Maksoi mitä maksoi. Rakkaudella on torjuttunakin valtava vetovoima.

    Lapsi kaipaa ennen muuta hyvää huolenpitoa ja rakastavaa syliä, johon on aina lupa kiivetä.
    Jos lapsella on nämä eväät, niin hän motivoituu myös koulussa opiskeluun ja laittaa tähtäyspisteen korkealle. Antaen tilaa toisille ja kannustaen myös muita samaan.

  8. Lapsen syntyessä ei voi päätellä yhtään mitään. Aivan kuin osa ihmisistä olisi jo syntyessään ”tuomittu” kohtaloonsa ? Lapselle riittää yksi rakastava aikuinen. Miehet loistavat poissaolollaan lapsen elämästä, vaikka he voisivat jäädä isyysvapaalle vuorollaan. Monta sukupolvea on ollut päiväkodissa. Jos siellä vaurioituisi, täällä olisi kaikki aikuiset ”vinksahtaneita”. Päin vastoin, päiväkoti ”pelastaa” monen lapsen elämän. Lapsi saa ainakin terveellistä ruokaa, opetusta, turvallisen olon ja syliä. Se on rakkautta.

    • Se mikä ”riittää”, ei ole yhtäkuin normaali tai suotuisa tilanne. Tätä nykyä sellaista, mitä ei saisi enää ääneen sanoa ja moni pelkää hirveästi yleistä maalitusta, vaikka ei tarvitsisi.

  9. Jorma Hentilä. Minä en siis ihan oikeasti näe tässä blogissa minkään laista sateenkaariväen vastaista oheisagendaa. Tai vaikkapa kuolemantuomion palauttamiseen pyrkimistä tms.

    Luukkanen nostaa hyvin esiin vakavia kysymyksenasetteluja, jotka Koskelan murha on aktualisoinut. Myöskään seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuoli-identiteettinsä kanssa kipuilevia nuoria ei muuten saa kiusata tai syrjiä.

    Tiedän, kuinka vaikeaa rippikoulussakin voi olla tarttua kiusaamiseen, koska resurssit ja käytettävissä oleva aika ovat murto-osa vaikkapa koulun resursseista. Osa nuorista ei halua edes kertoa tulleensa kiusatuiksi tai syrjityiksi. Ja sekä kiusaaminen että kiusatuksi joutuminen ovat monitahoisia prosesseja.

    • Kiusaamisesta kertominen on nöyryyttävää ja se selittää osaksi, sen ettei siitä kerrota. Toinen selittävä tekijä on siinä, että aikuisten asiaan puuttumisen pelätään vain pahentavan tilannetta.
      Arvelen että lapset eivät kerro siitä helposti vanhemmilleen, koska vaistomaisesti kokevat, että aikuiset eivät halua nähdä lapsiaan kiusatun roolissa.

    • Marko Sjöblom, toistat hokemaa seksuaalisen suuntautumisensa tai sukupuoli-identiteettinsä kanssa ”kipuilevista” nuorista. Käykö koskaan mielessäsi, että monelle 14-16-vuotiaalle nuorelle asia on jo selvä? Ongelmana saattaa olla kertominen vanhemmille, kun ei tiedä, miten he suhtautuvat, tai toisten nuorten harjoittama kiusaaminen ja syrjintä. Opettajistakaan ei aina tiedä.

Kirjoittaja

Luukkanen Tarja-Liisa
Luukkanen Tarja-Liisa
Teologian ja historian tohtori, dosentti sekä oppi- ja aatehistorian tohtori, joka kirjoittaa uskonnon, politiikan ja yhteiskunnan globaaleista ja suomalaisista ilmiöistä.