Sota-aikana oli pulaa vähän kaikesta, myös ruuasta. Äitini legendaarinen Maija-täti (1896-1992) eleli Helsingissä ja oli töissä vakuutusyhtiössä. Hyvä työpaikka maaseudulta tulleelle neiti-ihmiselle, mutta silti oli nälkä.
Suvussa kulkevien tarinoiden mukaan Maija-täti lievitti sota-aikana nälkäänsä muun muassa keräämällä sieniä ja kuusenkerkkiä lähimetsistä. Kun joku kyseli, minne Maijan piano oli kadonnut, hän kertoi syöneensä sen. Piano oli myyty ja rahoilla ostettu ruokaa, mahdollisesti mustasta pörssistä.
Kun Maija taas kerran tuskaili nälkäänsä, hän päätti testamentata pienen kauniin pöytänsä sille, joka seuraavaksi lähettää hänelle ruokapaketin. Jonkin aijan kuluttua paketti tulikin veljen vaimolta, joka oli minun mummuni. Siitä paikasta Maija käänsi pöydän ylösalaisin ja kirjoitti kannen alapuolelle: Kun minä kuolen, Lyyli saa tämän pöydän.
Vuodet kuluivat, ja kävikin niin, että Lyyli-mummu kuoli ennen Maijaa. Pöydänkannen alapinnalla olevaa testamenttia piti muuttaa. Jostakin syystä Maija-täti hyppäsi yhden sukupolven eli minun äitini yli ja muutti Lyylin nimen tilalle minun nimeni.
Helsingissä asuvien sukulaisten myötävaikutuksella pöytä rahdattiin Satakuntaan vanhemmilleni, jotka toimittivat sen perille Rovaniemelle. Pöytä on ollut meidän olohuoneessa nyt melkein 30 vuotta. Vaikka elämän kolhima viilukansi on aina pitänyt peittää isolla pöytäliinalla, tämä pieni huonekalu on ollut minulle tärkeä muisto Maija-tädistä.
Kuultuaan pöydän tarinan eräs ystäväni totesi, että olen suorastaan velvollinen korjauttamaan sen. Tällä viikolla pöytä pääseekin puusepän käsittelyyn ja toivottavasti palaa reissusta entistä ehompana. Kaikki kunnia nälkäisen isotädin muistolle!
Varmasti korona-aika on vaikuttanut siihen, että olen viime aikoina tavallista enemmän ajatellut sota-aikaa ja kaikkea siihen liittyvää raskasta ja vaikeaa. Sota ja sen jälkeen jatkunut pula-aika ovat muovanneet sukuni ja vanhempieni elämää ja välillisesti vaikuttaneet minunkin elämääni.
Kun synnyin 1950-luvun puolivälissä, koko kolmihenkinen perheemme asui alivuokralaisena yhdessä huoneessa Helsingin Töölössä. Asunnoista ja pienemmistäkin asioista oli vielä pulaa. Säästäväinen elämänasenne oli lapsuudessa itsestäänselvyys, siis kaikki se, mikä nykyään on kierrätystä ja ekologista elämäntapaa.
Lapsena joskus ihmettelin, miten aikuiset jaksoivat siitä sodasta puhua. Niin kaukaisista asioista! Nyt huomaa, kuinka lyhyt aika sodasta, nälästä ja pulasta Suomessakin on. Kun synnyin, sodan päättymisestä oli vain 10 vuotta. Lapselle vuosikin on hirveän pitkä aika. Kun elää tarpeeksi kauan, havaitsee vaikkapa oman suvun historiaa miettiessä sadan vuoden jakson hyvin lyhyeksi.
”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” Ps 90:12
Kiitos Pirjo tästä muistoja luotaavasta kirjoituksesta.
Aihepiiristä voisi lukea kokonaisen esseekokoelman.
Samaa olen muuten itsekin miettinyt, että sodasta oli kulunut vain vähän, kun synnyimme. Minä synnyin 19 vuotta Lapin sodan päättymisen jälkeen. Kotikyläni ja Lappi oli pääosin poltettu ja omaisia kuollut sodassa. Sodassa kaatuneista puhuttiin vaina-liitteen kanssa.
Mielenkiintoinen kirjoitus saa myös ajatukset liikkeelle. Joudun tässä nyt vielä itseäni pidättelemään, mutta se säästäväinen ja ekologinen elämänasenne ja itsestäänselvyydet kierrätyksineen ja muineen, sen todelliset ja edelleen vahvat esikuvat ovat usein kokonaan muualla kuin missä niiden trendikkäästi kuvitellaan olevan. Jopa siellä pahantekijöiksi naulittujen joukossa.
Ja asiasta viidenteen. Mielenkiintoista on myös se kaikki mitä Lapin historiasta on viime vuosina kerrottu ja julkaistu. Ehtymättömältä tuntuu.
Kiitos kommenteista! Viittaukset Lapin historiaan aiheuttivat jatkoajatuksia. Lapin ihmisten evakkomatkat ja varsinkin jälleenrakennusaika olisivat hyviä aiheita romaanisarjalle tai elokuvalle. Taiteen kautta historia tulisi useammille tutuksi. Lapin ihmiset olisivat sen ansainneet.