Sallikaa lasten mennä

Tuli pieni poika vastaan Citymarketissa. Kassa-aulassa mansikkapöytien paikkeilla. Auringon paahtama kesätukka, väriä saaneet posket ja leveä hymy. Päällä oli vihreä t-paita, jonka rinnustaa koristi iso keltainen pyöreä rauhanmerkki.

Mieleen palasi heti muistoja 1980-luvun rauhanmarsseista. Ei pelkästään siitä merkistä, vaan myös pikkupojasta. Rauhanmarsseilla oli paljon lapsia. Opiskelin niiden aikaan Helsingissä. En muista, olisinko itse marssinut, mutta ainakin katselin niiden etenemistä Mannerheimintiellä.

En ole koskaan osallistunut mielenosoitukseen, paitsi kahdesti. Ensi kerran Teiniliiton liittokokouksessa Tampereella 1972. Silloin lähdettiin ohjelmaan merkittynä aikana kadulle marssimaan ja huutamaan: Alas alas USA:n imperialismi. Toisen kerran osoitin mieltäni viemällä kynttilän Romanian suurlähetystön aidalle joulukuussa 1989. Taisin silloin olla edelliseen nähden vastapuolen kannalla. Tasasin tilit.

Rauhanmarssilla osoitettiin virallisesti mieltä rauhan puolesta kaikkia blokkeja vastaan, mutta hengeltään ne taisivat olla enemmän itään ja vasemmalle kallellaan. Siksi kai en niihin osallistunutkaan, koska sain jo Teiniliitossa yhden ihmisen annoksen sitä lajia. Ajattelin kuitenkin, että ihmisillä on oikeus ajatella itään ja vasemmalle kallellaan ja toimia sen mukaan. Mutta lapset olisi pitänyt jättää kotiin. Rauhanmarsseilla lykättiin lastenrattaita ja jotkut pikkupojat ja -tytöt olivat jalkautuneet itsekin vaatimaan rauhaa Eurooppaan. Tämän päivän lapset osallistuvat rattaistaan käsin sateenkaariväen Pride-kulkueisiin.

En ole koskaan käynyt katsomassa Jeesus-marssia, koska kaikista kokemuksistani oli kasvanut vastenmielisyys marssimista kohtaan. Kuvista olen nähnyt, että lastenrattaita niissäkin työnnetään. Lapset laitetaan myös laulamaan isien ja äitien lauluja, ja kiltit lapset laulavat. Kiltit lapset oppivat rakastamaan Israelia tai Palestiinaa ja kannattamaan sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoa tai puolustamaan konservatiivisia perhearvoja.

Kilteimmät lapset laulavat ja istuvat seuroissa hiljaa. Kun on oikeaan aikaan hiljaa ja oikealla ajalla laulaa, saa mehua ja keksiä.

Vapaa-ajattelijoiden lapsipsykologinen teoria on päinvastainen. Sen mukaan lapset eivät oma-aloitteisesti ajattele uskonnollisia kysymyksiä ja usko itse. Ajatellaan, että lapset ovat vain uskonnon ja aatteiden kaatoastioita, joita kirkko, koulu ja vanhemmat manipuloivat. Sen takia ja vahinkojen välttämiseksi lapset pitäisi eristää uskonnolliselta vaikutukselta, kunnes 18 vuotta täytettyään he yks kaks voivat ja saavat tehdä itsenäisen ratkaisun, millaisen elämänkatsomuksen valitsevat.

En usko, että vapaa-ajattelevat vanhemmatkaan jättävät lapsensa hermeettiseen tyhjiöön. Amerikkalainen sosiologi Margaret Mead keksi jo ajat sitten, että oman aikamme lasten ja nuorten aikuistuminen ei tapahdu postfiguratiivisesti, vaan kofiguratiivisesti. Se tarkoittaa sitä, että nuoret kasvattavat toisensa. Vaikutteet omaksutaan kavereilta, eikä vanhemmilta. Papa don’t preach, girls just wanna have fun. Meadin teoriaa sovelsi hänen oma beat-sukupolvensa ja kohta länsimainen viihdeteollisuus.

Kofiguratiivisuus toteutui nuorisoherätyksissäkin, ja ne olivat ainakin 1970-luvulla rinnakkainen ilmiö amerikkalaisille beatnikeille. Kun tarvittiin irtiottoa vanhemmista, kelpasi siihen joskus Jeesuskin.

Voimakkaiden aatteiden ja uskon 1960-luku julisti vapaata kasvatusta, mutta ei elänyt oppinsa mukaan. Vapaa kasvatus tarkoitti vapautta edellisen sukupolven mentaliteetista ja sotasukupolven arvoista. Se ei merkinnyt vapautta lapsille, vaan aikuisten omaa vapautta. Omat lapset sen sijaan otettiin mukaan mielenosoituksiin ja herätyskokouksiin, heidät lähetettiin lastenleireille oppimaan, missä päin maailmaa on paha ja missä hyvä.

Minä ajattelin rauhanmarssien kultakaudella beckiläisesti, että todellinen rauha syntyy vain sinne, missä Rauhanruhtinas saa vaikuttaa ihmisen sydämessä. Enää en ole siitä noin kategorisen varma. Kristillinen usko voi nimittäin olla yllyke vihamielisyyksiin ja sotahenkisyyteen siinä missä muutkin uskonnot. Uskonto ja kansallisaate on koktail, joka saa ihmiset tappamaan toisiaan tai ainakin puolustelemaan tappamista.

Rauhanruhtinaalla on melkoinen urakka jokaisessa seuraajassaan, kun ihmisen ja kristitynkin luontaiset voimat vievät päinvastaiseen suuntaan ja uskosta saa siihen vain lisää käyntiainetta. Kristityksi tullut ihminen on toisaalta uusi luomus, mutta toisaalta vasta urakkasopimus.

Erään poliittisen suuntauksen kannattajat pitävät kovaa meteliä kaukaisen maan koulujen oppikirjoista, joissa opetetaan voimakkaan kansallistunteen mukaista vihaan perustuvaa maailmankuvaa. Samaan aikaan he kuitenkin itse hokevat näkemyksiä ja iskulauseita, joilla he ovat antaneet täyttää päänsä. Ehkä jo lapsena. Ideologiat ja pinttyneet uskomukset ovat kasvattaneet aivojen hermoradatkin uriksi, joista on melkein mahdoton irrottautua.

Vastapuolella on valitettavan samanlaista. Ollaan huolissaan, mutta täytetään mediatila oppilauseilla ja vihalla.Sanotaan, että historia opettaa. Valitettavan usein historian ”opettajat” vain estävät vapautumasta menneisyyden painolasteista.

Miksi lapset otetaan marsseille mukaan? Tahdotaanko siten antaa omasta aatteesta elinvoimainen ja tulevaisuuteen tähtäävä kuva? Vai näytetäänkö, että aate on niin puhdas ja luonnollinen, että pienet lapsetkin ymmärtävät sen oikeaksi? Nykyään niin keskeisessä sukupuolivähemmistökysymyksessä lapset ovat muutenkin keskusteluvälineinä. Sateenkaariperheet tuovat lapset näytille ja manifestoivat onnellisuuttaan. Vanhan liiton perheet taas alleviivaavat, kuinka lapsella on oikeus sekä isään että äitiin.

Kommunistit opettivat lapsilleen laulun sanoin, että Lenin-setä asuu Venäjällä.
Lenin-setä asuu Venäjällä, ja sieltä on pitkä matka Vietnamiin. Mutta minusta vain tuntuu, että Lenin-setä asuu yhtä lähellä kuin setä Ho-Chi Minh. (Löytyy youtubesta)

Neuvostokommunismin romahduksen on täytynyt merkitä melkoista elämän horisontin järkähdystä. Mutta terapiassa on käynyt moni herätysliikekodinkin prässin läpäissyt. Molempien vanhemmilla on ollut hyvä tarkoitus ja lastenleireille vietiin omat naperot saamaan parasta, mitä isät ja äidit tiesivät. Viidennen liikkeen piirissä kehotettiin lapsia uskonratkaisuun ja peloteltiin helvetillä. Aholansaaressa taas varoitettiin uskonratkaisusta ja peloteltiin viidesläisillä. Pelotellaan varmaan vieläkin.

Kasvatus on haaste. Miten osaamme siirtää lapsillemme hyviä arvoja ilman että yritämme muokata heitä kaltaiseksemme? Miten opetamme avoimuutta, avaruutta ja kriittisyyttä syöttämättä valmiiksi purettuja viholliskuvia? Emme voi jättää lapsia arvotyhjiöön tai oman aikamme näköalattomuuden näivettävään helteeseen. Jos tyydymme oman kulttuurmme karnevalismiin ja kyynisyyteen, syyllistymme lastemme henkiseen heitteillejättöön. Jeesuksen sanoma myllynkivi kuuluisi omaan kaulaamme. Mutta emme saa tukahduttaa lapsen kysymyksiä, mielikuvitusta ja luovuutta. Miten rohkaisemme lapsemme hyväksymään itsensä, mutta emme yllytä heitä selfie-kulttuuriin tai näännytä heitä tavaroiden paljouteen?

Kastekodeissa kysyn vanhemmilta ja kummeilta, tahtovatko he yhdessä seurakunnan kanssa antaa lapselleen kristillisen kasvatuksen. Hyviin tapoihin kuuluu vastata myöntävästi, enkä itse asiassa kovasti epäilekään vanhempien tahtoa. Siksi kai pappi on paikalle pyydettykin. Ystävä sä lapsien lauletaan ja uskontunnustuksenkin kohdalla jotain mumistaan mukana. Isä meidän-rukouksen aikana kädet ristitään, vaikka ei sanoja muistettaisikaan. Mutta mitä on kristillinen kasvatus?

Se on ensinnäkin osallistumista kaikille yhteisten hyvien arvojen opettamiseen. Yhdessä muiden uskontojen ja uskonnottomien kanssa kristillinen kasvatuskin tarkoittaa rehellisyyttä ja ahkeruutta. Toiseksi se on luomisen opettamista. Toinen opettaa luomisen tapahtuneen kuudessa päivässä ja toinen kuudessa miljardissa vuodessa, mutta yhtä kaikki maailma ja me olemme lähtöisin Jumalan kädestä. Kolmanneksi se on ristin opettamista. Se taas merkitsee sitä, että Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa kuolemaan puolestamme.

Kristillinen kasvatus on puitteiden tarjoamista, mutta ei uskomaan painostamista. Uskoa ei synny omin voimin, mutta ei se synny isän ja äidinkään voimin. Sen synnyttää Pyhä Henki. Sen syntymistä ei voi kyllä itse estääkään, samasta syystä. Sitä eivät voi estää isä eikä äiti eikä yhteisö. Mutta jos vähänkin uskoo hyvän Jumalan rakkauteen, ei tarvitse neuroottisesti takertua lapsiinsa. Heillä on oma elämä.

  1. KD:n vahvin ehdokas ja samalla vaalien äänikuningatar Sari Essayah keräsi hienon äänisaaliin mutta samalla este houkutella muita puolueita vaaliliittoon. Edes Räsäsen mukaantulo arvovaltansa uhraten ei tuonut riittävästi lisä-ääniä. Takkulankin jäätyä pois on selvää, ettei suhteet Israeliin tule kehittymään eikä avioliittoa nähdä Pyhänä vaan mielivaltaisena syrjivänä rakenteena ilman homo-optiota.

    • Euroopan parlamentti ei päätä avioliittolaista. Vielä vähemmän parlamentti päättää siitä, miten eurooppalaisten tulee ajatella avioliitosta.

    • Essayah sai tod. näk. edelleen urheilumenestyksen ja naiskauneuden takia, poliittiset näytöt lienevät melko ohuet.

  2. Kun presidentinvaalista 1994 tuli suora kansanvaali, alkoi protestiehdokkaaksi nostetun Veltto Virtasen myötä politiikassa eräänlainen karnevalismin ja henkilöpopulismin aika. Lukuisa määrä julkkiksia on sen jälkeen kuluneiden 20 vuoden aikana vaihtelevin tuloksin kokeillut politiikassa onneaan. Nyt tuo aika on ohi. Jopa Eija-Riitta Korholan kohtaloksi koitui profiloituminen pelkäksi naistenlehdissä ja linnanjuhlissa poseeraajaksi, eikä aivan ilman omaa syytään. Tämän päivän poliitikon pitää olla toisenlainen. Hänen pitää olla suuntautunut pelkästään asiakysymyksiin. Hänen pitää rakastaa papereitaan ja niiden pläräämistä. Toki joku A. Stubb saa välillä urheillakin, mutta jos intohimon herpaantumisesta politiikkaan näkyy pienintäkään merkkiä, haistaa kansa sen kyllä helposti. Olemme näin palanneet vanhaan kunnon ammattipoliitikkojen aikaan. Edesmenneellä ulkoministeri Ahti Karjalaisella ei näin ollen ole Alexander Stubbiin nähden oikeastaan kuin yksi ero. Ahti Karjalainen ei urheillut.

    • Meidän konservatiivien mielestä, joille Raamattu on edelleen koko totuus, vaalitulis on tietenkin päinvastainen.
      Jumala on suurempi kuin me ihmiset ajatuksinemme ja mielipiteinemme, Hän voi vaikuttaa kaikissa ihmisissä mielenmuutoksen kautta tahtomista ja tekemistä.

  3. Kari Peitsamo: ”Kun presidentinvaalista 1994 tuli suora kansanvaali, alkoi protestiehdokkaaksi nostetun Veltto Virtasen myötä politiikassa eräänlainen karnevalismin ja henkilöpopulismin aika..”

    Virtanen tosin on jäänyt pahasti Teuvo Hakkaraisen varjoon iltapäivälehtijulkisuuden suhteen. Hakkaraisella taas on jonkinlaista kirkollista ”meriittiäkin.” Tämä on joskus tuomittu kirkkoon murtautumisesta ja kolehtirahojen ja ehtoollisviinin varastamisesta. On kärsinyt siitä rangaistuksensa, joten siltä osin ”pöytä lienee oleman puhdas.”

    On jossain yhteydessä sanonut myös olevansa helluntailainen, Helluntaiseurakuntaan kuuluva. Ilmoitti joskus myös haluavansa EU-parlamenttiin, mutta ei valittu ehdokkaaksi.

  4. Kari Peitsamo: ”Edesmenneellä ulkoministeri Ahti Karjalaisella ei näin ollen ole Alexander Stubbiin nähden oikeastaan kuin yksi ero. Ahti Karjalainen ei urheillut.”

    On näillä nyt muutakin eroa. Karjalainen aloitti uransa pääministeri Kekkosen sihteerinä 50-luvun alussa. Oli jo 50-luvun lopussa ministeri. 60-luvun alussa pääministeri. Ensimmäisen kerran ehdokas eduskuntavaaleissa vasta vuonna 1966. Äänisaaliit olivat melko pieniä.

    Karjalainen kärähti kerran rattijuoppoudesta. Stubb ei tiettävästi ainakaan vielä esim. tankojuoppoudesta. Karjalainen ei ollut ”ronkeli” hyvien juomien suhteen, vaan otti vähän enemmänkin kerralla kun kerran tarjottiin. Stubb vaan seisoo kuvissa lasi kädessä ja antaa ”turpavärkin” suoltaa loputonta puhetta. Viimeksi mainitun ”toimiminen” lieneekin poliitikolle tärkeintä.

  5. En sitä ennen tiennytkään, mutta Kakkurin sinänsä syvällisen pohdinnan luettuani totean olevani beckiläinen.
    Uskon edelleen, että rauha vallitsee siellä, missä Rauhanruhtinas sydämiä hallitsee…
    Olla mukana kristillisyydessä, ainoassa oikeassa tai missä muussa joukossa ei sinänsä ole kenellekään tae siitä, että Rauhanruhtinas hallitsee ja ohjaa…
    Uskon, että lapsenmielisissä hän kuitenkin on, noissa nöyrämielisissä…
    Olen seuraillut elämän menoa ja menoa kuolemaan. Olen huomannut, että elämän kalkkiviivoilla on moni joutunut kieltämään oman liikkeensä opetuksen ja toteamaan Lutherin tavoin: ”totisesti, kerjäläisiä olemme kaikki….”. Tällaisten kerjäläisten sydämessä Hän vaikuttaa, vahinko vain, että asianomainen itse ei enää voi siinä vaiheessa ympäristössään paljoa vaikuttaa.
    Ehkä tämä Kakkurin mielestä on turhaa ihanteellisuutta, jonkun toisen mielestä naiviuttakin. Haluan vielä pitää ihanteestani kiinni….

    • Beckiläisyyteen kuului sellainen ajatus, että hyvien asioiden hyväksi toimiminen on turhaa, ja vain sydämen uudistus tuo paremman maailman. Päällisin puolin se näyttää hyvältä, mutta taustalla vaikutti se, etteivät beckiläiset tunnustaneet kahden regimentin oppia. Peribeckiläinen arkkipiispa Gustaf Johansson pitikin vähän kaikkia yhteiskunnallisia uudistusliikkeitä ihmispuuhasteluna. Ei tainnut hyväksyä muita kuin palokunnat.

    • ”Peribeckiläinen arkkipiispa Gustaf Johansson pitikin vähän kaikkia yhteiskunnallisia uudistusliikkeitä ihmispuuhailuna.”

      Totta. Kommenteista beckiläinen biblisismi elää ja voi hyvin. Lienee mm. Tiililän kautta vaikuttanut esimerkiksi viidesläisyyteen .

    • Piti kirjoittaa: ”Kommenteista päätellen…”

      Margared Mead oli ennen muuta kulttuuriantropologi, joka painotti vahvasti kulttuurideterminismiä, mikä sopi erityisen hyvin 1960-lukuun. Meadin kirjoja luettiin niin, että Samoalla esiaviollinen seksi oli nuorten tärkein harrastus, eikä hetero- ja homosuhteita eroteltu. Sittemmin toiset tutkijat väittivät, että samoalaiset olivat pilailleet Meadin kustannuksella, joka oli samoalaisen kulttuurin todellisen ymmärtämisen suhteen pihalla kuin herätyskristitty pridemarssilla, mikäli ontuva analogia sallitaan tässä totisessa yhteydessä.

  6. Vähän turhan pitkä sepustus T. Kakkurilta. Asian tiivistäminen suositeltavaa.

    Mitä tulee uskonnon opetukseen vastuu siitä on aina lasten vanhemmilla.

    Mitä taas tulee Jesajan kirjan 9. luvun kuvailemaan ”rauhanruhtinaaseen”, jolla viitataan Jeesukseen taivaallisen Jumalan valtakuntahallituksen päänä, jonka hallinnon aikana rauha ja oikeus vallitsee, on mahdotonta ajatella että se nykyiseen maailmanaikaan vaikuttaisi ihmisten ”sydämiin” niin, että pysyvä rauha ja hyvinvointi tulisi ihmisyhteisölle.

    Jeesus puhui maailmanaikojen muutoksesta, ”lopun ajoista” ja ”maailman/asianjärjestelmän” viimeisistä päivistä” jotka edeltäisivät tätä hallintoa ja ihmisyhteisön perustavaa laatua olevien ongelmien ratkaisua.

    http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/kristinuskon-ja-raamatun-1

    http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/mitae-tarkoittaa-raamatun

  7. Mielestäni se näkyy ihan käytännössä, ettei jehovantodista usko Rauhanruhtinaan vaikuttavan uskovan sydämessä.

    Omilleen Jeesus kuitenkin tuo rauhan, ja erään herätysliikkeen historiaa hiukan pinnalta raaputtaneena tiedän esimerkkejä siitä, kuinka rauha saapui perheisiin ja pitäjään kun rauhattomuudessa eläneet ihmiset saivat rauhan sydämeensä Jumalan lapseuden myötä..

    • Rauhasta rauhattomalle on toki hyviä esimerkkejä, mutta voi usko tehdä levottomaksikin. Sisäinen rauha ja sotivien osapuolten välinen rauha eivät nekään ole ihan sama asia.

    • jorma ojala: ”Omilleen Jeesus kuitenkin tuo rauhan,..”

      Se on totta. Menneinä aikoina kuitenkin kristikunnan papit ja sen seurakuntalaiset ovat osallistuneet moniin sotiin. Voiko tästä sitten tehdä johtopäätöksen, että he eivät ole ”Kristuksen omia”, ja että ”rauhanruhtinas” ei ole ”vaikuttanut heidän sydämeensä”?