Tuli pieni poika vastaan Citymarketissa. Kassa-aulassa mansikkapöytien paikkeilla. Auringon paahtama kesätukka, väriä saaneet posket ja leveä hymy. Päällä oli vihreä t-paita, jonka rinnustaa koristi iso keltainen pyöreä rauhanmerkki.

Mieleen palasi heti muistoja 1980-luvun rauhanmarsseista. Ei pelkästään siitä merkistä, vaan myös pikkupojasta. Rauhanmarsseilla oli paljon lapsia. Opiskelin niiden aikaan Helsingissä. En muista, olisinko itse marssinut, mutta ainakin katselin niiden etenemistä Mannerheimintiellä.

En ole koskaan osallistunut mielenosoitukseen, paitsi kahdesti. Ensi kerran Teiniliiton liittokokouksessa Tampereella 1972. Silloin lähdettiin ohjelmaan merkittynä aikana kadulle marssimaan ja huutamaan: Alas alas USA:n imperialismi. Toisen kerran osoitin mieltäni viemällä kynttilän Romanian suurlähetystön aidalle joulukuussa 1989. Taisin silloin olla edelliseen nähden vastapuolen kannalla. Tasasin tilit.

Rauhanmarssilla osoitettiin virallisesti mieltä rauhan puolesta kaikkia blokkeja vastaan, mutta hengeltään ne taisivat olla enemmän itään ja vasemmalle kallellaan. Siksi kai en niihin osallistunutkaan, koska sain jo Teiniliitossa yhden ihmisen annoksen sitä lajia. Ajattelin kuitenkin, että ihmisillä on oikeus ajatella itään ja vasemmalle kallellaan ja toimia sen mukaan. Mutta lapset olisi pitänyt jättää kotiin. Rauhanmarsseilla lykättiin lastenrattaita ja jotkut pikkupojat ja -tytöt olivat jalkautuneet itsekin vaatimaan rauhaa Eurooppaan. Tämän päivän lapset osallistuvat rattaistaan käsin sateenkaariväen Pride-kulkueisiin.

En ole koskaan käynyt katsomassa Jeesus-marssia, koska kaikista kokemuksistani oli kasvanut vastenmielisyys marssimista kohtaan. Kuvista olen nähnyt, että lastenrattaita niissäkin työnnetään. Lapset laitetaan myös laulamaan isien ja äitien lauluja, ja kiltit lapset laulavat. Kiltit lapset oppivat rakastamaan Israelia tai Palestiinaa ja kannattamaan sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoa tai puolustamaan konservatiivisia perhearvoja.

Kilteimmät lapset laulavat ja istuvat seuroissa hiljaa. Kun on oikeaan aikaan hiljaa ja oikealla ajalla laulaa, saa mehua ja keksiä.

Vapaa-ajattelijoiden lapsipsykologinen teoria on päinvastainen. Sen mukaan lapset eivät oma-aloitteisesti ajattele uskonnollisia kysymyksiä ja usko itse. Ajatellaan, että lapset ovat vain uskonnon ja aatteiden kaatoastioita, joita kirkko, koulu ja vanhemmat manipuloivat. Sen takia ja vahinkojen välttämiseksi lapset pitäisi eristää uskonnolliselta vaikutukselta, kunnes 18 vuotta täytettyään he yks kaks voivat ja saavat tehdä itsenäisen ratkaisun, millaisen elämänkatsomuksen valitsevat.

En usko, että vapaa-ajattelevat vanhemmatkaan jättävät lapsensa hermeettiseen tyhjiöön. Amerikkalainen sosiologi Margaret Mead keksi jo ajat sitten, että oman aikamme lasten ja nuorten aikuistuminen ei tapahdu postfiguratiivisesti, vaan kofiguratiivisesti. Se tarkoittaa sitä, että nuoret kasvattavat toisensa. Vaikutteet omaksutaan kavereilta, eikä vanhemmilta. Papa don’t preach, girls just wanna have fun. Meadin teoriaa sovelsi hänen oma beat-sukupolvensa ja kohta länsimainen viihdeteollisuus.

Kofiguratiivisuus toteutui nuorisoherätyksissäkin, ja ne olivat ainakin 1970-luvulla rinnakkainen ilmiö amerikkalaisille beatnikeille. Kun tarvittiin irtiottoa vanhemmista, kelpasi siihen joskus Jeesuskin.

Voimakkaiden aatteiden ja uskon 1960-luku julisti vapaata kasvatusta, mutta ei elänyt oppinsa mukaan. Vapaa kasvatus tarkoitti vapautta edellisen sukupolven mentaliteetista ja sotasukupolven arvoista. Se ei merkinnyt vapautta lapsille, vaan aikuisten omaa vapautta. Omat lapset sen sijaan otettiin mukaan mielenosoituksiin ja herätyskokouksiin, heidät lähetettiin lastenleireille oppimaan, missä päin maailmaa on paha ja missä hyvä.

Minä ajattelin rauhanmarssien kultakaudella beckiläisesti, että todellinen rauha syntyy vain sinne, missä Rauhanruhtinas saa vaikuttaa ihmisen sydämessä. Enää en ole siitä noin kategorisen varma. Kristillinen usko voi nimittäin olla yllyke vihamielisyyksiin ja sotahenkisyyteen siinä missä muutkin uskonnot. Uskonto ja kansallisaate on koktail, joka saa ihmiset tappamaan toisiaan tai ainakin puolustelemaan tappamista.

Rauhanruhtinaalla on melkoinen urakka jokaisessa seuraajassaan, kun ihmisen ja kristitynkin luontaiset voimat vievät päinvastaiseen suuntaan ja uskosta saa siihen vain lisää käyntiainetta. Kristityksi tullut ihminen on toisaalta uusi luomus, mutta toisaalta vasta urakkasopimus.

Erään poliittisen suuntauksen kannattajat pitävät kovaa meteliä kaukaisen maan koulujen oppikirjoista, joissa opetetaan voimakkaan kansallistunteen mukaista vihaan perustuvaa maailmankuvaa. Samaan aikaan he kuitenkin itse hokevat näkemyksiä ja iskulauseita, joilla he ovat antaneet täyttää päänsä. Ehkä jo lapsena. Ideologiat ja pinttyneet uskomukset ovat kasvattaneet aivojen hermoradatkin uriksi, joista on melkein mahdoton irrottautua.

Vastapuolella on valitettavan samanlaista. Ollaan huolissaan, mutta täytetään mediatila oppilauseilla ja vihalla.Sanotaan, että historia opettaa. Valitettavan usein historian "opettajat" vain estävät vapautumasta menneisyyden painolasteista.

Miksi lapset otetaan marsseille mukaan? Tahdotaanko siten antaa omasta aatteesta elinvoimainen ja tulevaisuuteen tähtäävä kuva? Vai näytetäänkö, että aate on niin puhdas ja luonnollinen, että pienet lapsetkin ymmärtävät sen oikeaksi? Nykyään niin keskeisessä sukupuolivähemmistökysymyksessä lapset ovat muutenkin keskusteluvälineinä. Sateenkaariperheet tuovat lapset näytille ja manifestoivat onnellisuuttaan. Vanhan liiton perheet taas alleviivaavat, kuinka lapsella on oikeus sekä isään että äitiin.

Kommunistit opettivat lapsilleen laulun sanoin, että Lenin-setä asuu Venäjällä.
Lenin-setä asuu Venäjällä, ja sieltä on pitkä matka Vietnamiin. Mutta minusta vain tuntuu, että Lenin-setä asuu yhtä lähellä kuin setä Ho-Chi Minh. (Löytyy youtubesta)

Neuvostokommunismin romahduksen on täytynyt merkitä melkoista elämän horisontin järkähdystä. Mutta terapiassa on käynyt moni herätysliikekodinkin prässin läpäissyt. Molempien vanhemmilla on ollut hyvä tarkoitus ja lastenleireille vietiin omat naperot saamaan parasta, mitä isät ja äidit tiesivät. Viidennen liikkeen piirissä kehotettiin lapsia uskonratkaisuun ja peloteltiin helvetillä. Aholansaaressa taas varoitettiin uskonratkaisusta ja peloteltiin viidesläisillä. Pelotellaan varmaan vieläkin.

Kasvatus on haaste. Miten osaamme siirtää lapsillemme hyviä arvoja ilman että yritämme muokata heitä kaltaiseksemme? Miten opetamme avoimuutta, avaruutta ja kriittisyyttä syöttämättä valmiiksi purettuja viholliskuvia? Emme voi jättää lapsia arvotyhjiöön tai oman aikamme näköalattomuuden näivettävään helteeseen. Jos tyydymme oman kulttuurmme karnevalismiin ja kyynisyyteen, syyllistymme lastemme henkiseen heitteillejättöön. Jeesuksen sanoma myllynkivi kuuluisi omaan kaulaamme. Mutta emme saa tukahduttaa lapsen kysymyksiä, mielikuvitusta ja luovuutta. Miten rohkaisemme lapsemme hyväksymään itsensä, mutta emme yllytä heitä selfie-kulttuuriin tai näännytä heitä tavaroiden paljouteen?

Kastekodeissa kysyn vanhemmilta ja kummeilta, tahtovatko he yhdessä seurakunnan kanssa antaa lapselleen kristillisen kasvatuksen. Hyviin tapoihin kuuluu vastata myöntävästi, enkä itse asiassa kovasti epäilekään vanhempien tahtoa. Siksi kai pappi on paikalle pyydettykin. Ystävä sä lapsien lauletaan ja uskontunnustuksenkin kohdalla jotain mumistaan mukana. Isä meidän-rukouksen aikana kädet ristitään, vaikka ei sanoja muistettaisikaan. Mutta mitä on kristillinen kasvatus?

Se on ensinnäkin osallistumista kaikille yhteisten hyvien arvojen opettamiseen. Yhdessä muiden uskontojen ja uskonnottomien kanssa kristillinen kasvatuskin tarkoittaa rehellisyyttä ja ahkeruutta. Toiseksi se on luomisen opettamista. Toinen opettaa luomisen tapahtuneen kuudessa päivässä ja toinen kuudessa miljardissa vuodessa, mutta yhtä kaikki maailma ja me olemme lähtöisin Jumalan kädestä. Kolmanneksi se on ristin opettamista. Se taas merkitsee sitä, että Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa kuolemaan puolestamme.

Kristillinen kasvatus on puitteiden tarjoamista, mutta ei uskomaan painostamista. Uskoa ei synny omin voimin, mutta ei se synny isän ja äidinkään voimin. Sen synnyttää Pyhä Henki. Sen syntymistä ei voi kyllä itse estääkään, samasta syystä. Sitä eivät voi estää isä eikä äiti eikä yhteisö. Mutta jos vähänkin uskoo hyvän Jumalan rakkauteen, ei tarvitse neuroottisesti takertua lapsiinsa. Heillä on oma elämä.