Uutinen kertoo, että valtionvarainministeri Jutta Urpilainen saarnaa Tuomasmessussa Helsingin Agricolan kirkossa. Jos kysytään, onko tämä hyvä vai huono uutinen, voi vastata, että tämä on hyvä uutinen. Arvostan Jutta Urpilaista ja myös sitä, että hän on kantanut ristiä kaulallaan avoimesti. Arvostan myös sitä, että hän on ottanut saarnatehtävän vastaan.

Hieman saivarteleva näkökulma on kysyä saarnaako Urpilainen vai pitääkö hän puheen, jota tässä yhteydessä kutsutaan saarnaksi. Tämä kysymys ei ole olennainen Tuomasmessun kannalta, mutta se on tietyllä tavalla perusteltu saarnaan liittyvien taustojen kannalta.

Saarnaaminen on kirkossa nimittäin tarkoittanut melko tiukasti määriteltyä ja rajattua asiaa. Se on tarkoittanut omassa kirkossamme kirkon opetus- ja saarnaviran edustajan, lähinnä papin tai piispan pitämää saarnaa messussa tai muussa jumalanpalveluksessa. Edelleenkin kirkkomme säädöksissä määritellään, kuka saa saarnata ja saarnaaminen on tarkoitettu lähinnä seurakuntien ja kirkollisten järjestöjen papeille. Kirkkoherra voi harkintansa mukaan antaa muullekin henkilölle luvan saarnata jumalanpalveluksessa.

Kirkon elämän ja toiminnan kannalta on piristävää, että muutkin kuin papit saarnaavat. On myös piristävää, että ns. julkisuuden henkilöt saarnaavat. Ainoa lähtökohta sellaisen saarnaajan kutsumiseen ei tietysti saa olla julkisuuden hakeminen ja mahdollisimman suuren kuulijakunnan saaminen paikalle.

Tuomasmessusta on myös sanottava, ettei se ole seurakunnan pääjumalanpalvelus, joka tarkoittaa kirkon säädöksissä seurakunnan sunnuntain tai pyhäpäivän tiettynä kellonaikana pidettävää jumalanpalvelusta. Kirkon säädökset kun sanovat, että sunnuntaina ja pyhäpäivinä tai kirkollisina juhlapäivinä pidetään jumalanpalvelus. Ne eivät siis sano, että voidaan pitää. Se, että Tuomasmessu ei ole tässä tapauksessa seurakunnan pääjumalanpalvelus, ei vähennä sen merkitystä ja arvoa.

Kirkon työhön tulevia on monella tavalla opetettu saarnaamaan ja silti usein sanotaan, että saarnat ovat tylsiä ja että saarnataitoa pitäisi opettaa lisää. Ehkäpä saarnaamaan pyydettävät maallikot ja muut henkilöt antavat sekä mallia että haastetta saarnaamiseen. Joskus voi käydä myös niin, että saarnaajaksi pyydetty olisi tarvinnut enemmän mallia ja opastusta.

Kirkon opetusviran saarnaamiseen liittyy vahvasti evankeliumin julistus ja oikean opin opetus. Itse en näe nykypäivän mallina ylhäältä päin annettavaa opetusta, mutta silti sekä oikea evankeliumin julistus että oikea oppi kuuluvat saarnaan. Luther korosti molempia ja ilmaisi, että saarna lähes rinnastuu luettuun ja kuultuun evankeliumiin. Lutherin saarnakäsitys on siis sakramentaalinen. Saarnan ”sakramentti” välittää kuulijalle Kristuksen lahjoineen.

Saarnaajia ja tapoja saarnata on monenlaisia. En itse halua, että kirkossamme lähdemme populismin ja huomion herättämisen linjoille. Uskon, että evankeliumi ei ”kolahda” vain räväkän puheen tai ääntä kohottavan sävyn tai käsien huitomisen myötä. Hiljainen puhe sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti ymmärrettynä on joskus tehokkaampaa ja ihmistä lähemmäs tulevaa kuin suuriääninen ja –eleinen puhe. Silti ajattelen, että tarvitsemme saarnoihin enemmän väriä, intoa ja luovuutta. Tärkeää on, että olemme läsnä siinä, mitä puhumme.

Saarna on kiinteä ja erottamaton osa messua. Nyt on käynnissä ”messuherätys” mm. messuryhmien toiminnan myötä. Erilaiset ihmiset voivat olla monin tavoin toteuttamassa messua. Joskus myös seurakuntalainen voi saarnata tai useinkin olla mukana saarnassa. Muuten saarnaaminen on edelleen pappein virka – kuten se on Lutherin ja Agricolan ajoista ymmärretty.

Mitähän Jutta mahtaa muuten saarnata? Taitaa kuulua radiostakin. Ja vielä itselle ja toisille kollegoille rohkaisuna: Emme me papit aina niin huonoja saarnaajia ole. Paljon kuulee hyviä saarnoja.

Toivo Loikkanen