Uutinen kertoo, että valtionvarainministeri Jutta Urpilainen saarnaa Tuomasmessussa Helsingin Agricolan kirkossa. Jos kysytään, onko tämä hyvä vai huono uutinen, voi vastata, että tämä on hyvä uutinen. Arvostan Jutta Urpilaista ja myös sitä, että hän on kantanut ristiä kaulallaan avoimesti. Arvostan myös sitä, että hän on ottanut saarnatehtävän vastaan.
Hieman saivarteleva näkökulma on kysyä saarnaako Urpilainen vai pitääkö hän puheen, jota tässä yhteydessä kutsutaan saarnaksi. Tämä kysymys ei ole olennainen Tuomasmessun kannalta, mutta se on tietyllä tavalla perusteltu saarnaan liittyvien taustojen kannalta.
Saarnaaminen on kirkossa nimittäin tarkoittanut melko tiukasti määriteltyä ja rajattua asiaa. Se on tarkoittanut omassa kirkossamme kirkon opetus- ja saarnaviran edustajan, lähinnä papin tai piispan pitämää saarnaa messussa tai muussa jumalanpalveluksessa. Edelleenkin kirkkomme säädöksissä määritellään, kuka saa saarnata ja saarnaaminen on tarkoitettu lähinnä seurakuntien ja kirkollisten järjestöjen papeille. Kirkkoherra voi harkintansa mukaan antaa muullekin henkilölle luvan saarnata jumalanpalveluksessa.
Kirkon elämän ja toiminnan kannalta on piristävää, että muutkin kuin papit saarnaavat. On myös piristävää, että ns. julkisuuden henkilöt saarnaavat. Ainoa lähtökohta sellaisen saarnaajan kutsumiseen ei tietysti saa olla julkisuuden hakeminen ja mahdollisimman suuren kuulijakunnan saaminen paikalle.
Tuomasmessusta on myös sanottava, ettei se ole seurakunnan pääjumalanpalvelus, joka tarkoittaa kirkon säädöksissä seurakunnan sunnuntain tai pyhäpäivän tiettynä kellonaikana pidettävää jumalanpalvelusta. Kirkon säädökset kun sanovat, että sunnuntaina ja pyhäpäivinä tai kirkollisina juhlapäivinä pidetään jumalanpalvelus. Ne eivät siis sano, että voidaan pitää. Se, että Tuomasmessu ei ole tässä tapauksessa seurakunnan pääjumalanpalvelus, ei vähennä sen merkitystä ja arvoa.
Kirkon työhön tulevia on monella tavalla opetettu saarnaamaan ja silti usein sanotaan, että saarnat ovat tylsiä ja että saarnataitoa pitäisi opettaa lisää. Ehkäpä saarnaamaan pyydettävät maallikot ja muut henkilöt antavat sekä mallia että haastetta saarnaamiseen. Joskus voi käydä myös niin, että saarnaajaksi pyydetty olisi tarvinnut enemmän mallia ja opastusta.
Kirkon opetusviran saarnaamiseen liittyy vahvasti evankeliumin julistus ja oikean opin opetus. Itse en näe nykypäivän mallina ylhäältä päin annettavaa opetusta, mutta silti sekä oikea evankeliumin julistus että oikea oppi kuuluvat saarnaan. Luther korosti molempia ja ilmaisi, että saarna lähes rinnastuu luettuun ja kuultuun evankeliumiin. Lutherin saarnakäsitys on siis sakramentaalinen. Saarnan ”sakramentti” välittää kuulijalle Kristuksen lahjoineen.
Saarnaajia ja tapoja saarnata on monenlaisia. En itse halua, että kirkossamme lähdemme populismin ja huomion herättämisen linjoille. Uskon, että evankeliumi ei ”kolahda” vain räväkän puheen tai ääntä kohottavan sävyn tai käsien huitomisen myötä. Hiljainen puhe sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti ymmärrettynä on joskus tehokkaampaa ja ihmistä lähemmäs tulevaa kuin suuriääninen ja –eleinen puhe. Silti ajattelen, että tarvitsemme saarnoihin enemmän väriä, intoa ja luovuutta. Tärkeää on, että olemme läsnä siinä, mitä puhumme.
Saarna on kiinteä ja erottamaton osa messua. Nyt on käynnissä ”messuherätys” mm. messuryhmien toiminnan myötä. Erilaiset ihmiset voivat olla monin tavoin toteuttamassa messua. Joskus myös seurakuntalainen voi saarnata tai useinkin olla mukana saarnassa. Muuten saarnaaminen on edelleen pappein virka – kuten se on Lutherin ja Agricolan ajoista ymmärretty.
Mitähän Jutta mahtaa muuten saarnata? Taitaa kuulua radiostakin. Ja vielä itselle ja toisille kollegoille rohkaisuna: Emme me papit aina niin huonoja saarnaajia ole. Paljon kuulee hyviä saarnoja.
Toivo Loikkanen
Aivan aluksi Jutta varmasti kiittää. Ei sinällään hassumpi juttu Urpilaisen kutsuminen.
Teologisen soveltavissa pitäisi enemmän kiinnittää huomiota ”papillisen intonaation” kitkemiseen.
No, mutta äkkiäpä tämä on tuntunut löytäneen itselleen uuden uran. Ties kuinka pitkälle sekin vielä johtaa. Saattaa tulla vielä vaikka minkälainen saarnamies/nainen. Historian ensimmäiseksi naispaaviksi tuskin pääsee, koska mainittu kirkko on tiettävästi ev. lut. sellainen. Sitä ns. kansainvälistä kokemustakin kuitenkin olisi.
Jos tämä nyt ihan oikeasti tähtäisi teologiselle uralle, niin tämähän voisi ehkä mahdollisesti ottaa saarnansa teemaksi Paavalin Filippiläiskirjeen 3. luvun ilmaisuja, jossa tämä kuvaa entistä uraansa ja elämäänsä: “8 Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen.”
Markuksen evankeliumin lause ” ”Antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on” tarkoittaa mielestäni sitä, että maallinen valta ja hengellinen valta ovat eri asioita ja ne on hengellisissä toimituksissa pidettävä toisistaan erillään. Nyt tilanne näyttää olevan se, että ”keisari” saa hoitaa asioita, jotka kuuluvat Jumalalle.
Olisi tärkeää, että määritteitä tarkennettaisi. Saarna/puhe, mitä eroa niillä voi olla?
Jos ajattelemme vastuuta,, niin jokainen pappi on tehnyt pyhän vakuutuksen vihkimisessään. Tätä vakuutusta ei nämä ”julkkis” saarnaajat eivät ole antaneet. Toisaalta kai nykyisin kirkkoherra voi antaa luvan saarnata pääjumalanpalveluksessa henkilölle, johon luottaa ja tuntee olevan samalla asialla.
Saarnan pitäisi olla Jumalan sanaa nykyaikaan soveltavaa niin, että pelastuksen Henki säilyy siinä. Jos mitä tahansa puhetta aletaan kutsua saarnaksi, niin siinä hämärretään sellaista rajaa, jota ei kannattaisi hämärtää. Vastuu on tässä se tärkeä sana, että jokainen astuisi saarnaajan paikalle Pyhää kunnioittaen.
Veli Lauri puhuu jälleen viisaita. Seura- tms. hengellisellä puheella ja jumalanpalvelussaarnalla on ero. Saarnan pitäminen jumalanpalveluksessa on kirkossa uskottu pääsääntöisesti pappisviran omaaville henkilöille, jotka ovat saaneet koulutuksen Raamatun tuntemisessa ja muissa teologisissa asioissa . Kirkkoherran luvalla voi muukin henkilö pitää saarnan. Aikaisemmin maallikoiden piti suorittaa tuomiokapituliin saarnalupatutkinto, johon kuului tenttiä teologian ja raamatuntuntemuksen perustietoja, mikäli he aikoivat saarnata jumalanpalveluksessa. Olisi hyvä käytäntö vieläkin. Erikoismessut, kuten esimerkiksi ns. tuomasmessut, ovat nähdäkseni poikkeustilanteita, joissa ei vaadita niin suurta raamatuntuntemusta kuin seurakunnan päämessussa. Lauri sanoo oikein hyvin, että ”saarnan pitää olla sanaa nykyaikaan soveltavaa niin, että pelastuksen Henki näkyy siinä”. Näin on.
Saarnaa tai puhuu. Hieno juttu, että Jutta Urpilainen tulee.
Olen täysin samaa mieltä kuin Ville Jalovaara. Sen vuoksi täällä asiaa pohditaan, kun kyseessä on demari. Onhan kirkossa saarnannut myös Tulkaa kaikki -liikkeen jäseniä eikä tätäkään kukaan ole ihmetellyt.
Juhani: En itse ihmetellyt asiaa enkä suhtautunut Jutta Urpilaisen saarnaamiseen kriittisesti. Minulle ei ole merkitystä, mikä jäsenkirja saarnaajalla on tai onko mitään. Asia on myös toisinpäin: Saarnaajaa ei pitäisi mennä kuulemaan (vain) siksi, että hän on jonkin puolueen jäsen.
Jäin miettimään lainaamaani kohtaa: ”Kirkon opetusviran saarnaamiseen liittyy vahvasti evankeliumin julistus ja oikean opin opetus. Itse en näe nykypäivän mallina ylhäältä päin annettavaa opetusta, mutta silti sekä oikea evankeliumin julistus että oikea oppi kuuluvat saarnaan. ”
Saarnaaja, pappi on oman alansa asiantuntija. Hänet on koulutettu jumaluusoppineeksi ja hän hallitsee oman alansa paremmin kuin harrastelija. Näin ihannetapauksissa. Kuitenkin on niin, että nykyisin jokainen pyrkii olemaan oman onnensa seppä ja asiantuntijat on heitetty ylitse laidan. Toisaalta hyvin koulutettu ja elämän koettelemukset lävitse käynyt pappi osaa sanoa paljon sellaista mitä oppimaton ei hallitse. Siksi olisikin olennaista tiedostaa juuri tämä puoli saarnassa. En näkisi sen näin olevan toisten yläpuolelle asettumista vaan ennemminkin työn hyvin tekemistä, jolloin kuulija ymmärtäisi sen mikä ero on harrastelijalla ja ammattilaisella.
Ville Jalovaara :”Saarnaa tai puhuu. Hieno juttu, että Jutta Urpilainen tulee.”
Punaorvoksi 1918 jäänyttä karjalaista ortodoksitaustansa salannutta äitiään näissä ”keisarien” aikaansaamissa resurssipulasta kärsivissä ”lapsi- tai vanhustehtaissa” yrittäjätyönsä ohella veloituksetta hoitanut ”riistoporvari” Isäni erosi aikoinaan kirkosta, koska ”keisari”, maallinen valta, oli vallannut kirkon.
Itsekin olen tällä hetkellä evl.kirkon jäsen vain sen vuoksi, että vanhoiksi tulevina meillä puolisoni kanssa olisi yhteinen ”leposija”, jossa toteutuisi vihdoinkin se jo lapsena opittu iltarukous ”Levolle lasken Luojani, armias ole suojani…”
Kiitos hyvistä kommenteista. Niihin liittyen voi jatkaa kyselyä saarnan ”tuotesuojasta”. En pidä sinällään huonona, että kirkon jäseniä kutsutaan saarnaamaan. Samalla kuitenkin on hyvä pitää huolta saarnan kriteereistä sopivalla tavalla.
Mielestäni olisi tärkeämpää miettiä sitä, mikä puhujan suhde on Jeesukseen Kristukseen kuin kristiniuskoon. Pelkästään ”kannatusjäsenenä” (kristinuskon) oleminen ei tee ketään sen autuaammaksi eikä varsinkaan pelasta. Kuka haluaa iankaikkiseen elämään, niin kyllä henk.koht. usko Jeesukseen on oltava kunnossa. Jeesuksella on vain seuraajia, ei kannattajia! Toisekseen tämä Urpilainen sanoi jossakin lehti artikkelissa uskovansa enkelin varjelukseen tms. Jeesuksesta hän ei puhunut mitään.
Anne-Mari,
uskon että henkilö joka tulee puhumaan Tuomasmessun kaltaiseen hengelliseen tilaisuuteen on taatusti läpikäynyt omaa suhdettaan Jeesukseen – ja läpikäy sitä nytkin joka päivä.
Tuntuu tosi pahalta tuollainen toisen ihmisen uskon kyseenalaistaminen.
Voitto Kotiaho :”Tuomasmessun kaltaiseen hengelliseen tilaisuuteen on taatusti läpikäynyt omaa suhdettaan Jeesukseen – ja läpikäy sitä nytkin joka päivä.”
Puoluepolitiikkaan sitoutuneet osaavat kyllä puhua ja ”vaikka ajatus katkeaisi, niin puhe ei katkea”. Omakohtainen usko on, että jotka todella seuraavat Jeesusta, eivät sitoudu minkään puolueen vain puolueensa sidosryhmien etuja ajaviksi äänitorviksi, jotka ”saarnaavat” omaa totuuttaan kirkoissa. Kirkko ei mielestäni ole etujärjestö, vaan siellä jos missä pitäisi toteutua pyrkimys tasoittaa eikä luoda ja lietsoa konflikteja tai sysätä vastuuta omista virheratkaisuista muille.
Päättäjät ovat kuluneellakin vuosikymmenellä onnistuneet tehtailemaan ”ennätysmäärän” Venäjän kaupan vientitakauksia yms ja investoimaan suuret määrät ”entistä” kansallisomaisuutta yhäkin erittäin riskialttiille Venäjälle. Tästä syystä en ihmettele ollenkaan, että [muistaakseni] Pekkarinen arvioi nykyisenkin mahdollisen taloudellisen laman iskevän Suomeen muuta Eurooppaa kovemmin.
Päättäjien virheet ovat samaa luokkaa kuin 90-luvun lamassakin, mutta nyt Euroopan laajuisina, eikä kasvuun, työllisyyteen tai muihin ”kansallistalkoisiin” vetoaminen ja niihin osallistuminen kiinnosta kaiken elämässä koetun osallistumisen yms. jälkeen vaikka niitä julistettaisiin kirkoissa.
Tuula Hölttä: Olen samaa mieltä siitä että kirkossa pidettävä saarna ei saa olla tuollainen kuin kuvailet, eli sellainen jossa poliitikko toimii oman puolueensa äänitorvena. Mutta kyseistä saarnaa ei ole vielä pidetty, se pidetään huomenna. Toivon totisesti että siitä ei tulisi tuollainen kuin kuvailit.
Aivan erityisen paljon olen samaa mieltä tästä:
”Kirkko ei mielestäni ole etujärjestö, vaan siellä jos missä pitäisi toteutua pyrkimys tasoittaa eikä luoda ja lietsoa konflikteja tai sysätä vastuuta omista virheratkaisuista muille.”
Rukoilkaamme siis että Jutta ei pidä huomenna mitään sellaista saarnaa jossa lietsotaan konflikteja tai sysätään vastuuta omista virheistä muille!
Yleensäkin poliitikko, joka on ollut varsin keskeisessä asemassa tämähetkisessä päivänpolitiikassa, herättää ihmisissä poliittisia intohimoja ja antipatioita suuntaan ja toiseen niin paljon, että voi tietenkin kysyä, että onko hyvä että tällainen henkilö tulee juuri nyt saarnaamaan kirkossa.
Itse olen myöskin iloinnut Urpilaisen aidosta linjasta tunnustaa uskoaan kantamalla ristiä kaulassa. Se kertoo paljon.
Poliittiset blokit ja sisällöt hajoavat, muuttuvat tai kaatuvat aikanaan, ristin viestimä sisältö pysyy. Kannustakoon hänen esikuvansa yhä useampia tunnustamaan uskoaan avoimesti.