Olitko kirkossa eilän?, aloitti Sepeteus.
Enhän ollut, Jumala paratkoon!, vastasi Topias.
Sepeteus jatkoi: Vahinko, suuri vahinko. Siellä Kurkelan Juho saarnasi, että kajahteli Herran temppelin seinät. Kimnasisti vasta, mutta siinä pojassa asuu Herran henki.
Näin alkaa Aleksis Kiven Nummisuutarit-teoksen ensimmäisessä luvussa kohtaus, jossa Sepeteus-lukkari kertoo Topiakselle kirkossa kuulemastaan.
Sepeteus jatkoi: Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimmäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta. — ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon —- ja yksikään silmä ei kuivaksi jäänyt.
Tuotahan moni odottaa vieläkin kirkonmenolta. Ensin tulevat laki ja synti, sitten armo ja evankeliumi. Paino on tosin pitkään ollut ensimmäisessä puoliskossa. Armoa on vaikea ottaa vastaan ja osoittaa lähimmäisille. Helpompi on lukea lakia, varsinkin muille.
Mutta millainen on hyvä saarna? Sen kriteerit lienevät paljon muuttuneet Aleksis Kiven päivien.
Tiedän, etten ole oikea henkilö arviomaan saarnoja, koska en ole pappi tai edes teologi. Mutta voin puhua kirkon penkistä käsin ja esittää kuluttajan näkökulman.
Mieleen jäi äskettäin lukemastani elämäkerrasta arkkipiispa Martti Simojoen mielipide, että saarnan yhtenä keskeisenä tehtävänä on tuoda sana nykyhetkeen. Olen samaa mieltä, ei kai muutoin voisikaan olla, mutta valitettavasti se ei aina toteudu. Joskus saarnaaja tuntuu liikkuvan teologian tai historian syövereissä tai aivan omissa ajatuksissaan tai on muutoin vain käsittämätön.
Onneksi usein kuulee myös hyviä saarnoja. Minun mielestäni, sillä saarna on henkilökohtainen kokemus, johon vaikuttavat kuulijan omat odotukset tai hänen kulloinenkin tilansa. ”Hyvä saarna” on siten varsin subjektiivinen arvio.
Kirkossa usein käyvät kuulevat erilaisia saarnoja, mutta entä kerran, pari vuodessa kirkossa käyvä? Jos kohdalle osuu saarna, joka ei häntä tavoita, leimaa se heti koko kirkon.
Saarnaajan tehtävä ei ole helppo, kun yksi odottaa analyyttistä tietoa, toinen väkevää julistusta tai todistusta, kolmas on asioista eri mieltä. Jokainen saarna ei voi jokaisesta kuulijasta olla hyvä.
Mutta eikö siitä huolimatta ole jotain yleisiä kriteereitä saarnojen arviointiin? Ainakin voidaan vaatia, että se on selkeää suomea (tai muuta kieltä tilanteen mukaan) ja muutoin ymmärrettävä.
Kirjailijapappi Juhani Rekola kirjoitti Kotimaassa vuonna 1967 (Herääminen pimeään; varhaiset kirjoitukset, Kirjapaja 2016) kristinuskoon sisältyvästä jännitteestä: ”Luterilaisuuden suurin onnettomuus on ollut, että se on liiaksi luottanut aikaan. Roomalaiskatolisen kirkon onnettomuus on ollut, että se on aina liikaa epäillyt aikaa ja siksi lyönyt maahan ne, jotka ovat yrittäneet keskustella ajan kanssa.”
Sana ei kai oikein voi tulla todeksi muutoin, kun tässä ajassa. Eikö siinä ole koko sen idea? Toki voidaan ajatella ajattomuuden ja iankaikkisuuden näkökulmasta, mutta se on toinen juttu.
Olemme viime aikoina(kin) eläneet keskellä (vaikka Suomessa vähän sivussa, mutta viestinnän välityksellä mukana) järkyttäviä tapahtumia. On tapahtunut yllättäviä ja järkyttäviä asioita, sellaista mitä emme ehkä uskoneet voivan tapahtua. Maailmamme järkkyy monella tavalla. Se pelottaa ja jopa ahdistaa ihmisiä. On saatettu kysyä elämän perusteista ja edessämme olevasta tulevaisuudesta.
Tällaisessa tilanteessa kristinuskon merkitys korostuu. Kristinuskosta löytyy vastauksia elämän tarkoitukseen. Kristinusko antaa lohtua sekä tuo eteemme tulevaisuuden ja toivon näkymän. Se todistaa hyvän voimasta pahaa vastaan ja vahvistaa yhteisön merkitystä.
Viime sunnuntain tunnus ”Totuus ja harha” jos mikä osuu nykyajan keskelle. Päivän evankeliumi antaa aihetta useampaankin ajankohtaiseen saarnaan.
Tekstissä Jeesus sanoo opetuslapsilleen muun muassa: ”Varokaa vääriä profeettoja – – Hedelmistä te heidät tunnette. – – Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. – – Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan.”
Voiko saarna olla hyvä, jos näitä kumpaakaan edellä mainittua ajankohtaista näkökulmaa siinä ei ole?
Saarnaamisessa on korostettu papin oikeutta saarnata oman mielen mukaan – siis tietysti tekstistä ja ym. sääntöjen mukaan, mutta tapa ja laatu on hänen harkinnassaan. Voiko saarnaaja vain toteuttaa omaa sanomisen tarvettaan?
Ei se minusta aivan niin ole: kuulijaa vartenhan saarnataan. On siis otettava huomioon kirkon penkissä istuva, saarnattava hänelle. Saarnan on tavoitettava ymmärrettävästi kuulijansa. Saarna tulee todeksi siellä kirkon penkissä.
Onneksi olkoon Jukka!
Onnitelut.
Jukka sanoi FB-päivityksessään, että lopettaa Pappisliiton jäsenmaksun maksamisen. Kun ei sanonut syytä, niin minun piti osaaottavasti vastata kurssikaverille: Niin minäkin!
Sydämelliset onnittelut!
Onnea Jukka!
Ps. Ihmettelen, miksi uutisessa muitten kunniajäsenten luettelossa on minun ja Marjatta Laitisen välissä ja-sana. Tiettävästi olemme tulleet kutsutuiksi erikseen ja eri aikaan pappisliiton kunniajäseniksi. Ihan omina yksilöinämme.
Muutaman saarnan ole saanut pitää. Joko kirkkoherran luvalla, tai pyynnöstä. Saaraa valmistellessa olen kirjoittanut evankeliumitekstin käsin. Siinä yleensä jokin käytännöllinen näköala on noussut esiin. Tuon asian kanssa olen sitten mennyt Herran eteen kyselemään mitä Hänellä on tuosta asiasta minulle sanottavaa. Aikaa valmisteluihin on aina ollut runsaasti. Joten hyvin syvällisesti olen päässyt tekstin taustoihin syventymään.
Saarnan valmistelusta olenkin saanut varmasti paljon enemmän, kuin kuulijani. Materiaalia kertyy nopeasti paljon enemmän, kuin saarnassa ehtii esiin tuomaan. Rakennan saarnan tuon yhden käytännöllisen asian ympärille. En käytä termejä, jotka kuulijalle ovat hankalia , tai vieraita. Pyrin niin yksinkertaiseen ilmaisuun, että lapsikin ymmärtää.
Saarnan kirjoitan, mutta en sitä lue. Teksti muuntuu matkalla. Olen saarnassani pyrkinyt viemään kuulijani samaan kohtaamiseen, missä Herran kanssa olen valmisteluprosessissa ollut.
Säälin pappeja jotka menettävät niin paljon, kun heillä on aivan liian vähän aikaa valmisteluun. Pakostihan se näkyy tuloksessa.
Hyvä aihe. Itse harvoin kulkuyhteyksien kehnouden vuoksi kirkkoon pääsen saarnoja kuulemaa, mutta kuuntelen radiosta. Kirjo on monenlainen. Tätä alla olevaa jäin miettimään.
”Mutta eikö siitä huolimatta ole jotain yleisiä kriteereitä saarnojen arviointiin? Ainakin voidaan vaatia, että se on selkeää suomea (tai muuta kieltä tilanteen mukaan) ja muutoin ymmärrettävä.”
Joskus saarnoja kuunnellessa on tuo tullut mieleeni, että jos ei yleensä niitä kuuntele radiosta/seuraa telkkarista tai käy kirkossa niin kieltämättä saarnan sisältö ja käytetty kieli saattaa todella kuulostaa aivan oudolta :).
”On siis otettava huomioon kirkon penkissä istuva, saarnattava hänelle. Saarnan on tavoitettava ymmärrettävästi kuulijansa. Saarna tulee todeksi siellä kirkon penkissä.”
Aivan. Tai sitten se satunnainen radion kuuntelija tai vakka Tv:n katselija tulisi ottaa huomioon.
Tämä sitaatti oli blogissasi mielestäni todella hyvä ja tietty hauska myös. Mutta se mielestäni voisi kertoa onnistuneen saarnan kokemuksesta tänäänkin.
”Sepeteus jatkoi: Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimmäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta. — ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon —- ja yksikään silmä ei kuivaksi jäänyt.”
Markku
Kiitos tekstistäsi.
Papin työ on elämäntilanteesta kiinni. Toisinaan on niin kiirettä erilaisten menojen kanssa ettei aikaa jää valmisteluihin. Toisinaan taas on aikaa tehdä jopa perusteellisia valmisteluja.
Yksipappisessa Humppilassa aikoinaan tein viikkoja joissa viikon työmäärä oli yhdellä mittaamallani kuuden viikon kaudella keskimäärin 56 tuntia ja myöhemmin toisella mittaamallani kahdeksan viikon kaudella keskimäärin 63 tuntia viikossa.
Noiden kahden tutkimani kauden jälkeen tein radikaalin muutoksen työni suunnittelussa ja aloin vähentämään säännöllisiä menoja.
Sen jälkeen olen useimmiten pystynyt pitämään viikottaisen työmäärän kutakuinkin kohtuuden rajoissa, vaikka Kamerunissa esim. Nieten alueella vieraillessani saattoi tulla 11 messua yhtenä viikonloppuna, niin kuitenkin oli mahdollista tasapainottaa työ sillä että toisinaan olin kirjoittanut saarnat jo paljon aikaisemmin, toisinaan kuukausia etukäteen ja koska työni oli vierailua eri puolilla maata, niin pystyin myös käyttämään samoja valmisteluja useammassa paikassa.
Nykyisin Suomessa eläkeläisenä ranskankielisten saarnojen valmistelu on nopeinta, suomeksi valmistelu hitainta ja muut kielet siitä väliltä.
Saarna syntyy lopullisesti vasta kuulijan päässä, eikä sielläkään heti, vaan päivän mittaan ja arkiviikolla. Toisaalta saarna on se vuorovaikutteinen ohikiitävä hetki, jolloin kuulijat ovat silmien edessä ja yhteys saarnaajan ja kuulijoiden välillä avoin mutta ehyt.
Saarna tulee suunnata kuulijoille ja heidän elämäntilanteeseensa. Kuulijat ovat tänä päivänä eläkeläisiä tai sitä ikää lähestyviä lähes yksinomaan. Tässä ongelma. Vanhoille ihmisille heidän kielellään ja ilmauksillaan suunnattua puhetta eivät nuoremmat jaksa kuunnella nuorista puhumattakaan. Näin kirkon nahistuminen jatkuu. Siihen ainoa ratkaisu on laittaa äänestykset digitaalisiksi ja paljon ehdokkaita nuorista sekä iso kampanja että saadaan nuoret klikkaamaan. Tämä muuttaisi edustajien rakenteen ja siten kirkon politiikan. Pelkään että tällaista demokratian toteutumisen edistämistä säilyttäjät ja harmaahapset eivät halua ja siksi äänestyskäytäntöjä ei muuteta eikä sitä tulla myöskään valmistelemaan. Asiat halutaan säilyttää ”turvallisesti” entisellään vaikka repsahtaminen pahenee.