Olitko kirkossa eilän?, aloitti Sepeteus.
Enhän ollut, Jumala paratkoon!, vastasi Topias.
Sepeteus jatkoi: Vahinko, suuri vahinko. Siellä Kurkelan Juho saarnasi, että kajahteli Herran temppelin seinät. Kimnasisti vasta, mutta siinä pojassa asuu Herran henki.
Näin alkaa Aleksis Kiven Nummisuutarit-teoksen ensimmäisessä luvussa kohtaus, jossa Sepeteus-lukkari kertoo Topiakselle kirkossa kuulemastaan.
Sepeteus jatkoi: Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimmäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta. — ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon —- ja yksikään silmä ei kuivaksi jäänyt.
Tuotahan moni odottaa vieläkin kirkonmenolta. Ensin tulevat laki ja synti, sitten armo ja evankeliumi. Paino on tosin pitkään ollut ensimmäisessä puoliskossa. Armoa on vaikea ottaa vastaan ja osoittaa lähimmäisille. Helpompi on lukea lakia, varsinkin muille.
Mutta millainen on hyvä saarna? Sen kriteerit lienevät paljon muuttuneet Aleksis Kiven päivien.
Tiedän, etten ole oikea henkilö arviomaan saarnoja, koska en ole pappi tai edes teologi. Mutta voin puhua kirkon penkistä käsin ja esittää kuluttajan näkökulman.
Mieleen jäi äskettäin lukemastani elämäkerrasta arkkipiispa Martti Simojoen mielipide, että saarnan yhtenä keskeisenä tehtävänä on tuoda sana nykyhetkeen. Olen samaa mieltä, ei kai muutoin voisikaan olla, mutta valitettavasti se ei aina toteudu. Joskus saarnaaja tuntuu liikkuvan teologian tai historian syövereissä tai aivan omissa ajatuksissaan tai on muutoin vain käsittämätön.
Onneksi usein kuulee myös hyviä saarnoja. Minun mielestäni, sillä saarna on henkilökohtainen kokemus, johon vaikuttavat kuulijan omat odotukset tai hänen kulloinenkin tilansa. ”Hyvä saarna” on siten varsin subjektiivinen arvio.
Kirkossa usein käyvät kuulevat erilaisia saarnoja, mutta entä kerran, pari vuodessa kirkossa käyvä? Jos kohdalle osuu saarna, joka ei häntä tavoita, leimaa se heti koko kirkon.
Saarnaajan tehtävä ei ole helppo, kun yksi odottaa analyyttistä tietoa, toinen väkevää julistusta tai todistusta, kolmas on asioista eri mieltä. Jokainen saarna ei voi jokaisesta kuulijasta olla hyvä.
Mutta eikö siitä huolimatta ole jotain yleisiä kriteereitä saarnojen arviointiin? Ainakin voidaan vaatia, että se on selkeää suomea (tai muuta kieltä tilanteen mukaan) ja muutoin ymmärrettävä.
Kirjailijapappi Juhani Rekola kirjoitti Kotimaassa vuonna 1967 (Herääminen pimeään; varhaiset kirjoitukset, Kirjapaja 2016) kristinuskoon sisältyvästä jännitteestä: ”Luterilaisuuden suurin onnettomuus on ollut, että se on liiaksi luottanut aikaan. Roomalaiskatolisen kirkon onnettomuus on ollut, että se on aina liikaa epäillyt aikaa ja siksi lyönyt maahan ne, jotka ovat yrittäneet keskustella ajan kanssa.”
Sana ei kai oikein voi tulla todeksi muutoin, kun tässä ajassa. Eikö siinä ole koko sen idea? Toki voidaan ajatella ajattomuuden ja iankaikkisuuden näkökulmasta, mutta se on toinen juttu.
Olemme viime aikoina(kin) eläneet keskellä (vaikka Suomessa vähän sivussa, mutta viestinnän välityksellä mukana) järkyttäviä tapahtumia. On tapahtunut yllättäviä ja järkyttäviä asioita, sellaista mitä emme ehkä uskoneet voivan tapahtua. Maailmamme järkkyy monella tavalla. Se pelottaa ja jopa ahdistaa ihmisiä. On saatettu kysyä elämän perusteista ja edessämme olevasta tulevaisuudesta.
Tällaisessa tilanteessa kristinuskon merkitys korostuu. Kristinuskosta löytyy vastauksia elämän tarkoitukseen. Kristinusko antaa lohtua sekä tuo eteemme tulevaisuuden ja toivon näkymän. Se todistaa hyvän voimasta pahaa vastaan ja vahvistaa yhteisön merkitystä.
Viime sunnuntain tunnus ”Totuus ja harha” jos mikä osuu nykyajan keskelle. Päivän evankeliumi antaa aihetta useampaankin ajankohtaiseen saarnaan.
Tekstissä Jeesus sanoo opetuslapsilleen muun muassa: ”Varokaa vääriä profeettoja – – Hedelmistä te heidät tunnette. – – Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. – – Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan.”
Voiko saarna olla hyvä, jos näitä kumpaakaan edellä mainittua ajankohtaista näkökulmaa siinä ei ole?
Saarnaamisessa on korostettu papin oikeutta saarnata oman mielen mukaan – siis tietysti tekstistä ja ym. sääntöjen mukaan, mutta tapa ja laatu on hänen harkinnassaan. Voiko saarnaaja vain toteuttaa omaa sanomisen tarvettaan?
Ei se minusta aivan niin ole: kuulijaa vartenhan saarnataan. On siis otettava huomioon kirkon penkissä istuva, saarnattava hänelle. Saarnan on tavoitettava ymmärrettävästi kuulijansa. Saarna tulee todeksi siellä kirkon penkissä.
Saarnalla, tai sen vaikuttavuudella ei ole mitään tekemistä kirkon nahistumisen kanssa. Jumalanpalvelus ei ole millään tavalla enää keskeinen osa kirkon toimintaa. Jos olisi, niin toki sitä pidettäisiin esillä ja pyrittäisiin kehittämään seurakuntalaisten näköaloja kunnioittaen.
Katsokaapa omien seurakuntienne sivuja. Sillä mainostetaan hienosti kaikkea muuta toimintaa, paitsi messuja. Jopa löytäminen netistä tuottaa usein vaikeuksia. Jos palvelus olisi keskeinen osa toimintaa, niin tiedotteet olisi aivan toisenlaisia. Jos me vanhat emme kävisi, niin niissä ei kävisi ketään.
Olen näytellyt tuon narsistisen kanttori Sepeteuksen roolin jaesitänyt monesti erikseen sen sisältämän ko.Kurkelan Juhon saarnamonologin,joka on ilmiselvä ironinen parodia ajan saarnoista ja etenkin naispuolisista kuulijoista:
Sepeteus: ”….Mutta pianpa perehtyi poika, ja nyt hän punotti kuin tulinen muuri ja, ravistellen päätänsä, hän kovasti huusi: »heräjä sinä, joka makaat, heräjä sinä,
joka makaat».–Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimäinen oli
helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta.–Oih, oih! sitä poikaa,
Herran enkeliksi hän tuntui, koska hän pohti, hikoili ja pohti ja
puhalteli innossansa. Mutta näitpä huudostansa vaikutuksen viimein:
kävipä äkisti ihana liikutuksen humaus yli naisväen puolen kirkkoa, ja
humauksen perään pientä ja kestävää pirinätä kuulit, niinkuin sanan
sattuessa tapahtuvan tiedämme.
TOPIAS. Entäs miehet?
SEPETEUS. He istuivat kauvan jäykkinä kuin kannot.
TOPIAS. Kas sen mä luulen. Vaimo on onnellinen täällä. Hän taipuvan
sydämensä tähden sielunsa viimein pelastaa; meitä, sen varmaan päättää
taidan, löytyy kuitenkin kaksi vertaa enemmin kuin akkoja kadotuksen
syvyydessä. Uskooko kanttoori sitä?
SEPETEUS. Valitettavasti kyllä mun se täytyy uskoa, koska jokapäiväiset
esimerkit todistavat sanas. Sen tästäkin näemme, että tuon nuoren
apulaisemme luona–totisesti herännyt mies–käy monet verrat naisia
enemmän kuin miehiä kokouksissa lauvantai-ehtoina; sinne akkoja
kirjavana liehtoo mennä, mutta harvoin miehen sinne könöttävän näet. He
ovat sitä paatunutta sukua, niin, paatunutta, mutta kas kuin kova tulee,
niin koiraskin poikii, sanoo sananlasku, ja niinpä kävi nytkin Juhon
saarnatessa. Kauvan hän naisia itketti ennenkuin sana pystyi miehiin,
mutta antoipas hän heille muutaman kiivaan silmän-mulkauksen ja huusi
kovasti, että »tästäkin saarnasta teidän kerran tulee tehdä ankara
tili», ja järähtipä, järähtipä muutaman ukon leuka ja siellä ja täällä
tutisi joku karhea tukka; ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan
ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas
kuului yli koko kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa, ja ukkonen
pauhaa, herran voima korkeudessa jylisee; ja yksikään silmä ei kuivaksi
jäänyt. Tämän kaltainen eilinen kirkonmeno, jonka ihanuutta sinä,
Topias, et saanut maistaa.
TOPIAS. Kaiketi mun esti siitä perkele, se vanha juoniniekka.”
Että näin sitä Kivi pani asioita paikalleen.
Sinne kirkon penkkiin on voinut tulla joku, jota mietityttää iankaikkisuusasiat. Hänellä voi olla todellinen sielun hätä. Näin ollen hyvästä saarnasta löytyy myös neuvot taivaaseen pääsemisestä.
Evankeliumin äänen pitää siis kuulua selkeästi. Toki voi olla saarnan pitäjän sydämellä muitakin asioita kuulijakunnalleen sanottavana ja sekin on oikein.
Uskon, että me kukin saamme sen osan saarnasta, joka meille on tarkoitettukin.
Marja Valkama, juuri niin. Odotuksia on monenlaisia, eikä saarnaaja tiedä, mikä hänen sanoistaan ketäkin koskettaa. Tältä pohjalta kaikkia koskettavan saarnan pitäminen voi tuntua mahdottomalta tehtävältä. Onneksemme niin ei kuitenkaan ole.
Jotain hyvältä saarnalta voidaan kuitenkin vaatia, esimerkiksi hyvää valmistautumista, ja sitä mitä blogissani kirjoitin.