Kävin viikonloppuna katsomassa elokuvan Saamelaisveri mielenkiintoisessa seurueessa. Osalla joukosta oli vahva tausta kiinteässä uskonnollisessa yhteisössä. Ehkä seura osaltaan ohjasi minut katsomaan elokuvaa siitä näkökulmasta, mitä vahvasta yhteisöllisyydestä ja vähemmistöidentiteetistä seuraa yksilöille.
Elokuvan nuori saamelaisnainen tuli leimatuksi ja nöyryytetyksi 1930-luvun Ruotsissa monin tavoin niin koulussa kuin kylälläkin saamelaisuutensa vuoksi. Hän väsyi olemaan outo ja silmätikku, hänellä oli lahjoja opiskella, hän halusi nähdä maailmaa ja irrottautua siitä taustasta, mikä sitoi hänen kohtalonsa tuona aikana melko väistämättömällä tavalla.
Samantapaisia kokemuksia on myös tiukkoihin uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvilla – ja oli varsinkin aiemmin, jolloin yhteisöissä oli nykyistäkin tiukemmat säännöt siitä, mihin kaikkeen lapset eivät voi koulussa uskonnollisista syistä osallistua. Kenelle oli kiellettyä opetusohjelmien katsominen kenelle liikuntatunnin tanssiharjoitukset, kenelle biologian tuntien seksuaalikasvatus ja kenelle musiikkitunnin levyraadit maailmallisine kappaleineen. Lapsi ja nuori sai tuntea monin tavoin olevansa erilainen, outo, joukkoon kuulumaton. Moni tunsi häpeää, vaikkei tällainen asia saisi koskaan lapsen ja nuoren häpeä olla. Moni lapsi tunsi myös syyllisyyttä, jos koulun ohjeet ja vanhempien säännöt olivat vahvassa ristiriidassa.
Elokuvan saamelaistyttö sai tuntea nahoissaan rajusti sen, että halusi nähdä maailmaa oman suvun ja yhteisön ulkopuolella. Tyly ja torjuva, ääneenlausumaton mutta elekielellä hyvin selvä viesti äidiltä ja pikkusiskolta oli: Sinulla on vapaus lähteä, mutta olemme sinuun hyvin pettyneitä. Takaisin ei ole hevin tulemista. Kuinka saatoit tehdä tämän meille? Eivätkö juuresi merkitse sinulle mitään? Et voi olla yhtä aikaa saamelainen ja ruotsalainen. Tylyyn torjuntaan sekoittui ehkä myös huolta, pelkoa ja surua.
Myös tiukasta uskonnollisesta yhteisöstä lähteminen vaatii usein yhtä valtavaa ja totaalista valintaa: Ota tai jätä. Tässä yhteisössä et voi rajojasi laventaa tämän leveämmiksi. Sinun on valittava, oletko sisäpuolella vai ulkopuolella. Et voi olla samaan aikaan kuin maailman ihmiset ja uskovainen. Takaisin uskonnolliseen yhteisöön näitä lähteneitä toki toivotaan ja heidän paluutaan rukoillaan, mutta aina yhteisön ehdoilla.
Erittäin puhutteleva oli kohta, jossa päähenkilö pukeutuikin pyykkinarulta varastamaansa tavalliseen mekkoon saamelaispuvun sijaan ja lähti tansseihin. Miten toisin häntä katsottiin ja kohdeltiin! Yhdistääkö myös tämä kokemus tiukoissa uskonnollisissa yhteisöissä kasvaneita naisia, joiden ei vaikkapa ole sopivaa meikata, käyttää tietynlaisia koruja tai värjätä hiuksiaan? Katsotaanko heitä yhä toisin riippuen siitä, mitä heistä voidaan ulkoisesti lukea? Elokuvassa puku teki näkyväksi saamelaisuuden sekä pojilla että tytöillä, sekä naisilla että miehillä. Uskonnollisissa yhteisöissä ulkonäöllä erottuminen on yleensä ollut enemmän naisen osa.
Myös kieli erotti saamelaiset muusta väestöstä. Oikeudesta omaan kieleen tai tuon oikeuden puuttumisesta tuli vaalankäytön väline. Myös hengellisessä yhteisössä voi kehittyä oma kieli. Vaikka sanat ovat valtaväestön kielestä tuttuja, niiden merkitys on hengellisen yhteisön sisällä toisenlainen.
Pidin elokuvassa erityisesti siitä, että mitään osapuolia ei idealisoitu tai kaunisteltu. Ympäröivän yhteiskunnan järkyttävä rotuajattelu ja lappilaisnuorten halveksuva ja väkivaltainen suhtautuminen saamelaisiin ikätovereihinsa tulivat kirkkaasti näkyviksi. Samalla tavoin näkyväksi tehtiin se, miten tylysti saamelaisyhteisö kohteli erilaista nuortaan.
Onko tiivis yhteisöllisyys mahdollista ilman ulossulkevia tapoja, käytänteitä, ääneenlausumattomia mutta erittäin konkreettisia sääntöjä ja määräyksiä? Onko etnisten ryhmien (olivatpa ne sitten kulttuurisia, uskonnollisia tai biologisesti muotoutuneita) välttämättä varjeltava olemassaoloaan vetämällä ympärilleen tiukat rajat ja vaatimalla, että yhteisön sisällä tiettyjä sääntöjä ja tabuja ei missään yhteydessä rikota? Onko olemassa ainuttakaan esimerkkiä tiiviistä yhteisöstä, jossa moninaisuus kukkii sallitusti ja avoimesti?
Kielikysymys onkin mielenkiintoinen. Tarvitseeko Suomi Saamenkieltä? Tarvitseeko Suomi Ruotsinkieltä? Vastaus keskiverto, keskisuomalais, keskiluokkaisen mielestä on ehkä jyrkkä emme tarvitse.
Miksi nämä sitten pitää olla? He tarvitsevat, jotka äidinkielenään puhuvat näitä kieliä. Vaikka ihminen ilmeisesti oppii myös uuden kielen ja tulee sillä toimeen, silti äidinkielen poistaminen merkitsisi ikäänkuin sielu puhallettaisi tyhjäksi, niin oleellinen ihmisen sisäisessä maailmassa on äidiltä opittu kieli. Sillä kielellä hän on saanut kommunikaatioyhteyden hoivaajaansa ja silläkielellä herkimmät tunnot ajatellaan ja aistitaan ja koetaan.
Sama pätee kyllä myös hengellisen kodin ”äidinieleen” . Mäkkärillä voi käydä välillä, mutta oman seurakuntaäidin ”läskisoosi” on kuitenkin se oikea ja älkäämme rajoittako tätä oikeutta toisiltamme.
Lauri Lehtinen nostaa esiin mielenkiintoisen ilmiön: Vähemmistöt häiritsevät valtaenemmistöä: Kielelliset ja kultuuriiset vähemmistöt, uskonnolliset ja tietenkin sukupuoliset vähemmistöt kiusaavat olemassaolollaan. Niitä on sorrettu ja yritetty kasvattaa enemistön maun mukaan. Ne on koettu vaaraksi kansalliselle yhtenäisyydelle ja jopa moraalille.
Kuitenkin tuollainen filmi kertoo toisaalta siitä kuinka kauaksi noista ajoista on päästy ,mutta kuinka kuitenkin historia on jättänyt tulehtuneita arpia.
Enemmistöllä on omat arpensa kansallisista konflikteista , vanhoista ja uusista. Mutta filmi kertoo myös siitä että ajat muuttuvat ja uudistuminen on mahdollista. Saamelaiset eivät ole täysin tyytyväisiä kohteluunsa tänäkään päivänä mutta kuitenkin heillä on mahdollisuus elää aivan toisenlaista ja yleisesti arvostettua elämää. Kehitystä on .
Pahemmin on uskonnollisten yhteisöjen laita. Niiden funkitiona tuntuu usein olla juuri vanhojen ennakkollulojen vartiointi ja vaaliminen identiteetin nimissä. Niiden jättämät arvet ovat myöskin tulehtuneita.Ne eivät muutu , ainoa vapautuminen on niistä irtautuminen ja jonkin uuden löytäminen.
Juu. Kielikysymys on tärkeä. Paitsi että äidinkieli on yksilöille korvaamattoman tärkeä tunnekieli, niin laajemmin ajatellen katoavien kielten mukana katoaa aina myös iso osa kulttuuria.
Ja tuo on hyvä havainto, että saamelaisten oikeuksissa ja arvostuksessa on otettu valtava harppaus eteenpäin, mutta kaikkien uskonnollisten yhteisöjen sisällä tällaista harppausta ei ole tapahtunut.