Olen ollut aina äänessä, suuna päänä kaiken aikaa kaikkialla kaikkien kanssa. Opin puhumaankin jo ennen kuin kävelemään. Osaan puhua ääneen myös yksin ollessani. Tai sitten puhun kissalle.
Vaikka rukoilenkin mieluimmin hiljaa mielessäni, niin jostakin syystä vanhemmiten huomaan keskittyväni paremmin, kun juttelen Jumalalle niin, että suu käy, huuleni heiluvat ja ääni kuuluu korviini.
Onneksi Jumalalla on parempi kuulo kuin minulla. Tästä huolimatta huomaan silloin tällöin korottavani ääneni hänen puoleensa. Eli huutavani. Nuorempana minulla ei aina ollut aikaa jäädä kuuntelemaan, mitä hän sanoi. No, nyt sitä aikaa on…
Olen ollut puhetyöläinen, verbaalisen ilmaisun ammattilainen. Olen aina rakastanut sanoja kysymättä kertaakaan, ovatko sanat rakastaneet myös minua. Sanaslalomia, tajunnanvirtaa, verbaaliakrobatiaa, leikinlaskua, huumoria, niistä minut on rakennettu. Mielen tuulimyllyn siivet pyörivät vinhaan.
Kesälomat käytin aina lukemiseen tarkoituksenani ladata itseni taas syksyä varten uuteen iskuun – sanoilla! Ahmin kernaasti toisten sanoja, mutta omia sanojani en ole koskaan tietoisesti yrittänyt syödä. Minusta on joskus sanottu, että tuo tyyppi rakasta omaa ääntään. Enkä rakasta, vaan sanoja!
Ensimmäinen esimieheni valitteli minulle, nuorelle papinplantulle, että hän on vuosikymmenten aikana puhunut itsensä ihan niin puhki, että hänellä ei ole enää mitään uutta sanottavaa kenellekään, hän vain toistelee vanhoja asioita. Silloin päätin, että noin ei käy minulle. Eikä käynytkään. Eivät ne puheenaiheet puhumalla loppuneet, kävi aivan päinvastoin: Mitä enemmän puhuin, sitä enemmän puhuttavaa tuli.
Kirjoitin saarnani aina sanatarkasti ylös, jotta muistaisin, mitä olen sanonut, jos ja kun joku tekee saarnoistani valituksen Tuomiokapituliin, joka sijaitsi samassa talossa kuin meidän seurakunnan konttori. Mutta näyttää olevan niin, että kun Jeesuksesta puhuu, niin kukaan ei välitä. Korjaan: valita. Tykkäävät vaan.
Työni teki minusta puhujan, vaikka itse pidän itseäni kirjallisena tyyppinä. Parasta saarnaamisessa on mielestäni ollut se valmisteluvaihe, kun on saanut tai pikemminkin joutunut asettumaan Sanan alle. On saanut käyttää työaikaa sanottavansa valmistamiseen ja kaiken lisäksi sai palkkaakin siitä, että pohti elämän tärkeimpiä asioita, elämän ja kuoleman kysymyksiä. Voisiko olla upeampaa asiaa?
Toki saarnaajan on aivan ensimmäiseksi saarnattava itselleen. Ei koskaan kenenkään korvasyyhyyn, vaan rohkeasti tyyliin Näin sanoo Herra! Laki ja evankeliumi kuuluvat yhteen, sillä laki ajaa ihmisiä Kristuksen luo. Tai sitten ei…
Mutta nyt Ruttopuiston rovasti on siinä tilanteessa, että saarnat on saarnattu, puheet on pidetty, seurakuntalaiset ja työtoverit hyvästelty, kiikkustuoli odottaa puolentoista viikon päässä istujaansa. Ensimmäisen puoli vuotta ajattelin siinä eläkeäkäisenä istua. Ja sen jälkeen rupean varovasti keinumaan. Tai sitten en.
Ja suuni voisin pitää siinä kiikutellessani kiinni. Tähän maailmaan kun noita sanoja mahtuu, ja minäkin olen siihen jo omalta osaltani syyllistynyt ihan riittävässä määrin. Olisiko nyt hiljaisuuden aika, syrjään vetäytymisen paikka?
Voisinko ajatella, että minua papin hommia tehdessäni sitonut vaitiolovelvollisuus voisi muuntua muotoon, että velvoitan itseni olemaan vaiti loppuelämäni ajan? Olen toki mielesäni leikitellyt ajatuksella, että sitten joskus ikäloppuna äijänä jossakin vanhainkodissa löpisen ulos kaikki ne asiat, joista minun työaikanani piti vaieta. Toivottavasti kaikki kuitenkin menisi vanhuudenhöperyyden piikkiin.
Vaikenemisella en tässä tarkoita mykkäkoulua, koska sehän on pelkkää mielenosoitusta, raukkamaista kiukkuiludemonstraatiota. Tarkoitan vakaata, harkittua päätöstä. Lähimpien kanssa pitäisi asiat tietysti sopia etukäteen perusteellisesti, pyydettävä ja annettava anteeksi sekä kiitettävä kaikesta. Ja sitten: Hys-hys vaan!
Ehkä ympäristöä pitäisi vaihtaa myös, sillä näillä kotikulmillani olen tottunut juttelemaan kaikkien vastaantulijoitten kanssa sitä kuuluisaa small talkia, oliko se nyt suomeksi Puuta heinää? Voisivat tutut ihmetellä, jos ympäriinsä vaelteleva tyyppi ei ykskaks sanoisikaan enää mitään, heilauttaisi vain tervehdykseksi valkoista kävelykeppiään.
Niin, maiseman vaihto, kenties maankin. Täällä Suomessa kun meillä on niin vähän luostareita. Luostari olisi varmasti sosiaalisesti hyväksyttävin paikka pitää turpansa tukossa, ihonsa ummessa, päänsä kiinni? Voisin mennä sellaiseen mestaan, jonka sääntöihin kuuluu, että joka seitsemäs vuosi saisi ääneen sanoa apotille vain kolme sanaa. Siinä sitä olisikin sitten aikaa fundeerata, mitä aikoo seuraavaksi sanoa.
Olenko sitten pettynyt sanoihin? Jotakin olennaista on sanomisessa työssäoloaikanani tapahtunut. Sanat vaikuttavat nyt jotenkin vähäpätöisemmiltä kuin vaikkapa vielä 1980-luvulla. En osaa sanoa, onko kyse siitä, etteikö sana kuulu vai siitä, ettei se tehoa. Jos kukaan ei vielä ole puhunut sanojen inflaatiosta, niin minä teen sen nyt.
Teknisen kehityksen ansiosta tai sen takia ns. vihapuhe on onnistuttu lanseeraamaan näyttävästi framille. Oikeastaan vihapuhe on epätarkka ilmaisu, sillä tekstistähän siinä pääsääntöisesti on kyse: Piispa saa haistatteluita ja uhkailuja sähköpostitse, sosiaalinen media on täynnä tekstuaalista huutamista, rääkymistä, solvaamista, pidäkkeetöntä ripulointi-oksentelua ilman minkäänlaista harkintaa. Sitten venytetään käsitteitä ja syötetään toisille pajunköyttä.
Ennen sanottiin, että rehellisyys maan perii. Enää rehellisyys ei ole kunniassa, ja meidät perii lähinnä hukka.
Tyhjät tynnyrit ovat aina kolisseet eniten. Sitä meteliä en enää kestä. Tahdon sen omalta osaltani lopettaa. Tulee helposti mieleen Vanhan testamentin saarnaajan slogan Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta. Kirjansa viides luku alkaa näin:
”Älä ole kerkeä kieleltäsi äläkä puhu harkitsematta Jumalan edessä, sillä Jumala on taivaassa ja sinä olet maan päällä. Olkoot sanasi sen vuoksi harvat. Sillä ”paljosta työstä saa levottomia unia, paljosta puheesta kuuluu tyhmän ääni”… Totisesti: paljot puheet ovat vain unta ja turhuutta. Totisesti: pelkää sinä Jumalaa!” (Saarn. 5:1-2,6)
Minua ovat aina vaivanneet nämä synnintunnustuksen sanat: ”Usein olemme antaneet vääryyden tapahtua, vaikka olisimme voineet estää sen… Usein olemme vaienneet, kun olisi pitänyt puhua… Usein olemme vain puhuneet, kun olisi pitänyt toimia…”
Tiedän, että me joudumme kerran tilille sanoistamme. Muistelen meille papinkoulussa vielä 1970-luvulla alleviivatun, että papeille tuo tilinteon hetki on vielä ankarampi asia kuin muilla. Olemmehan me sitoutuneet toimimaan Jumalan äänitorvina tässä maailmassa.
Nyt kun olen tilanteessa, jossa olen ennenaikaisesti terveydellisistä syistä joutunut jättämään saarnamaratonini hieman kesken (eikös sen pitäisi kestää 42 vuotta ja 195 päivää?), minulla on ollut liikaakin aikaa kuunnella mieleni tuulimyllyn ääniä, jotka sisälläni soimaavat minua menneistä sanomisistani ja tekemisistäni, edesottamuksistani. Mikään ei tässä ja nyt ole omalta kannaltani tärkeämpää kuin mielenrauhan löytäminen. Ja ansaitsemattoman armon omalla kohdallani kokeminen. Armahdettuna syntisenä hissukseen vaeltavana hahmona, toivottavasti ei kuitenkaan minään surullisen hahmon ritarina.
No, lukijan ei pidä pelästymän, tuskin minä näiltä nykyisiltä jalansijoiltani mihinkään ennen aikojani liikahdan. Mutta se on tunnustettava, että korvien välissä pitäisi tapahtua monenlaista muutosta.
Tämä nykyinen maailmanmeno on tällaiselle pikavauhtia vanhentuneelle ukolle aikamoisen rankka juttu. Etenkin kun me näyttäisimme olevan menossa maailman kanssa eri suuntiin. Tunne on sama kuin Pietarilla, jolle Jeesus sanoi, että kun tulet vanhaksi, niin sinut vyöttää joku muu ja vie sinne, minne et tahdo. Vaan turha yrittää estää meikäläistä konttaamasta kohti hiljaisuutta! Näyttäkää vain sokolle, missä on takavasen, niin minä ryömin sinne!
Kuvatekstit:
Yllä: Ruttopuiston rovasti työuransa lopussa
Alla: Ruttopuiston emeritus rovasti eläkeäkäisyytensä alussa
”Luostari olisi varmasti sosiaalisesti hyväksyttävin paikka pitää turpansa tukossa, ihonsa ummessa, päänsä kiinni?”
Tien alkukesästä lyhyen pyhiinvaelluksen Athos vuorelle ( http://www.athossaatio.fi/fi/Pyha_Vuori_Athos ). Havaitsin, että munkkina eläminen on kyllä melko vaativa juttu, eikä turhiin puheisiin jää aikaa. Alla päiväjärjestys suunnilleen:
Aamupalvelus ja liturgia alkaa n. 03:00 (jos on kokoöinen palvelus niin alku n. 01:00)
Aamun ruoka n. 09:00
Päivällä kuuliaisuustehtävät (sanotaan työksi maailmassa)
Iltapalvelus n. klo 16:00
Iltaruoka n. klo 17:00 (jos on paastopäivä on vain yksi ruoka päivässa, näitä päiviä n. 200 vuodessa)
Portit suljetaan n. klo 20:00
Valot pois ja nukkumaan n. klo 21:00.
Ei jää löpinöille ja muulle joutilaisuudelle aikaa.
KÄÄÄK, millaiselta syntisen lihan teurastamolta touhu haiskahtaa! En minä tuollaisessa menossa millään mukana pysyisi, niin kuin ei muuan munkki Lutherkaan. Ei hän itseään rääkkäämällä armollista Jumalaa löytänyt, en varmaan minäkään.
Ja sitten meillä on vielä tämä kaikkialle kaiken aikaa harhailemaan pyrkivä ihmismieli!
RR Hannu K kirjoitti: ”Ei hän itseään rääkkäämällä armollista Jumalaa löytänyt, en varmaan minäkään.”
Ainakaan vierailemissani luostreissa kyse ei liene itsensä rääkkäämisestä. Päinvastoin , kaikki tapaamani kilvoittelijat olivat hyvin myönteisiä ja kaikkea muuta kuin ”rääkättyjä”.
Vaikka ei uskoisi, niin ruokailu kahdesti päivässä (olimme matkalla paastottomalla viikolla) ei aiheuttanut nälän tuntemuksia lainkaan. Säännöllinen ja stressitön elämä olivat todella kaikkea muuta kuin rääkkäystä.
Harhailemaan pyrkivä ihmismieli tarvitsee sopivaa rukoussääntöä. Ehkä luostarielämän järjestystä kannattaisi kokeille ennen sen tuomitsemista. Sehän vapauttaa ihmisen turhista touhuilusta, joihin Lutherkin sortui luostarin jätettyään 🙂 .
Luther oli ennemminkin monitouhuinen mies, joka totesi, ettei selviäisi yhdestäkään päivästä, ellei hän käyttäisi ainakin neljää tuntia rukoukseen.
Minulle Ignatiuksen teksti oli aikoinaan innostava!
Missä elämänvaiheessa, Päivi, kiinnostuit Loyolasta?
Martti L. luki ,Joka vuosi kaksi kertaa läpi Raamatun. Kertoi ravistaneensa jokaista sen oksaa ja aina sieltä putosi jotain hedelmiä. Minä en saa vuodessakaan luettua läpi. Hedemiä kyllä jatkuvasti löytyy.
Pekka: Niin, ei se Luther mikään laiska kaveri ollut: Opettaja, julistaja, raamatunkääntäjä, paavin vallan vastustaja oman henkensä kaupalla. Ja sitten sillä oli vielä se perhekin…
Jos blogitekstiäni kommentoineet kirjoittajat eivät varauksetta ihastuneetkaan ajatuksestani täydelliseen hiljaisuuteen vetäytymisestäni, niin tässä voisi olla kompromissiratkaisu, ortodoksisen kirkon johdolta lainattu: Vastedes aina kysyttäessä toteaisin, että En kommentoi!
Näin välttyisin myös ottamasta kantaa mihinkään asiaan. Ja siitä seuraa, ettei minun tarvitsisi enää muodostaa mitään kantaa mihinkään asiaan. Ottaisin vain asiat sellaisina kuin ne tulevat, surematta tai odottamatta etukäteen liikaa. Miltäs tällainen kuulostaa, paitsi stressittömältä?
Ai niin, se mainitsemani teksti arppipiispa Leon edesottamuksista on tässä:
http://www.iisalmensanomat.fi/news/arkkipiispa-leo-sulkeutuu-ulkomaailmalta
RR :”Ai niin, se mainitsemani teksti arppipiispa Leon edesottamuksista on tässä:
http://www.iisalmensanomat.fi/news/arkkipiispa-leo-sulkeutuu-ulkomaailmalta”
Lukaisin tuon tekstin ja entisenä ortodoksikirkon jäsenenä mieleen tuli heti pari asiaa.
1, Arkkipiispaa ei kunnioiteta pelkän aseman perusteella, vaan ainakin henkilökohtaisesti kunnioitan häntä Konstantinopolin patriarkaattiin kuuluvan Suomen autokefaalisen ortodoksikirkon arkkipiispana hänen ortodoksikirkon Suuren ja Pyhän synodin mukaisen ortodoksiuskonsa vuoksi.
2. Miksi evl.kirkko ei kerro julkisuudessa avoimesti miksi sen työntekijät ovat hyväksyneet kansalaisaloitteessa olleiden virheellisten tietojen avulla lanseeratun uuden avioliittolain ja ketä siellä oikein kunnioitetaan ja mistä syystä, kun siviilioikeuden professorin sanojen mukaan ”Kirkon kannattaisi nyt keskittyä olennaiseen eikä leikkiä Jumalaa maanpäälllä.”
Tuula: Katolinen kirkko pitää paavia Kristuksen sijaisena maan päällä, hän on siis eräänlainen virkaa tekevä vara-Jeesus. Että tällaista ekumeniaa.
Mutta pysyäksemme blogin varsinaisessa hiljenemisteemassa ottakaamme kyseisestä lehtijutusta vain tuo En kommentoi-idea. Voisiko sitä aikuisten oikeesti soveltaa missään luostarin ulkopuolella?
RR :”…ottakaamme kyseisestä lehtijutusta vain tuo En kommentoi-idea. Voisiko sitä aikuisten oikeesti soveltaa missään luostarin ulkopuolella?”
Jos keksit miten voi kommentoida asiaa, jota ei ymmärretä, jonka olemassaolo kielletään ”tieteellisesti todistamattomana” ja muunkin ”näkymättömään todellisuuteen” kuuluvan kuten esimerkiksi sielun olemassaoloa aletaan pitää ”hihhulointina” tms. ja vaihtoehdoksi tarjotaan vapaata seksiä ja lisää viinaa, niin kerro ihmeessä.
Tuula: Tuolla kyseisellä Iisalmen Sanomien uutisellahan oli mahtipontinen otsikko: ”Arkkipiispa Leo sulkeutuu ulkomaailmalta”. Ja siinä sanottiin, ettei korkeassa virassa oleva henkilö voi noin käyttäytyä.
Well, Ruttopuiston rovasti on aivan pian eläkehenkilö, aivan vallaton, kenties harmitonkin. Kysymys kuuluukin, kuka tässä yhteiskunnassa saa olla hiljaa ja kuka taas ei voi olla hiljaa ja kenen pitäisi olla hiljaa…
Ehkä se on niin, että suurin osa suomalaisista on kuitenkin kelja-ihmisiä, joilta ei koskaan kysytä mitään, jotka eivät koskaan pysty kiihdyttänään sinne ajatusten moottoritielle, että saisivat äänensä kuuluville.
Nyt on ainakin todettava, että ne ovat puhuneet monissa asioissa kovaa, joiden olisi tullut olla hiljempaa ja ne ovat vaienneet, joiden olisi pitänyt huutaa kuin Johannes Kastaja.