Olen ollut aina äänessä, suuna päänä kaiken aikaa kaikkialla kaikkien kanssa. Opin puhumaankin jo ennen kuin kävelemään. Osaan puhua ääneen myös yksin ollessani. Tai sitten puhun kissalle.
Vaikka rukoilenkin mieluimmin hiljaa mielessäni, niin jostakin syystä vanhemmiten huomaan keskittyväni paremmin, kun juttelen Jumalalle niin, että suu käy, huuleni heiluvat ja ääni kuuluu korviini.
Onneksi Jumalalla on parempi kuulo kuin minulla. Tästä huolimatta huomaan silloin tällöin korottavani ääneni hänen puoleensa. Eli huutavani. Nuorempana minulla ei aina ollut aikaa jäädä kuuntelemaan, mitä hän sanoi. No, nyt sitä aikaa on…
Olen ollut puhetyöläinen, verbaalisen ilmaisun ammattilainen. Olen aina rakastanut sanoja kysymättä kertaakaan, ovatko sanat rakastaneet myös minua. Sanaslalomia, tajunnanvirtaa, verbaaliakrobatiaa, leikinlaskua, huumoria, niistä minut on rakennettu. Mielen tuulimyllyn siivet pyörivät vinhaan.
Kesälomat käytin aina lukemiseen tarkoituksenani ladata itseni taas syksyä varten uuteen iskuun – sanoilla! Ahmin kernaasti toisten sanoja, mutta omia sanojani en ole koskaan tietoisesti yrittänyt syödä. Minusta on joskus sanottu, että tuo tyyppi rakasta omaa ääntään. Enkä rakasta, vaan sanoja!
Ensimmäinen esimieheni valitteli minulle, nuorelle papinplantulle, että hän on vuosikymmenten aikana puhunut itsensä ihan niin puhki, että hänellä ei ole enää mitään uutta sanottavaa kenellekään, hän vain toistelee vanhoja asioita. Silloin päätin, että noin ei käy minulle. Eikä käynytkään. Eivät ne puheenaiheet puhumalla loppuneet, kävi aivan päinvastoin: Mitä enemmän puhuin, sitä enemmän puhuttavaa tuli.
Kirjoitin saarnani aina sanatarkasti ylös, jotta muistaisin, mitä olen sanonut, jos ja kun joku tekee saarnoistani valituksen Tuomiokapituliin, joka sijaitsi samassa talossa kuin meidän seurakunnan konttori. Mutta näyttää olevan niin, että kun Jeesuksesta puhuu, niin kukaan ei välitä. Korjaan: valita. Tykkäävät vaan.
Työni teki minusta puhujan, vaikka itse pidän itseäni kirjallisena tyyppinä. Parasta saarnaamisessa on mielestäni ollut se valmisteluvaihe, kun on saanut tai pikemminkin joutunut asettumaan Sanan alle. On saanut käyttää työaikaa sanottavansa valmistamiseen ja kaiken lisäksi sai palkkaakin siitä, että pohti elämän tärkeimpiä asioita, elämän ja kuoleman kysymyksiä. Voisiko olla upeampaa asiaa?
Toki saarnaajan on aivan ensimmäiseksi saarnattava itselleen. Ei koskaan kenenkään korvasyyhyyn, vaan rohkeasti tyyliin Näin sanoo Herra! Laki ja evankeliumi kuuluvat yhteen, sillä laki ajaa ihmisiä Kristuksen luo. Tai sitten ei…
Mutta nyt Ruttopuiston rovasti on siinä tilanteessa, että saarnat on saarnattu, puheet on pidetty, seurakuntalaiset ja työtoverit hyvästelty, kiikkustuoli odottaa puolentoista viikon päässä istujaansa. Ensimmäisen puoli vuotta ajattelin siinä eläkeäkäisenä istua. Ja sen jälkeen rupean varovasti keinumaan. Tai sitten en.
Ja suuni voisin pitää siinä kiikutellessani kiinni. Tähän maailmaan kun noita sanoja mahtuu, ja minäkin olen siihen jo omalta osaltani syyllistynyt ihan riittävässä määrin. Olisiko nyt hiljaisuuden aika, syrjään vetäytymisen paikka?
Voisinko ajatella, että minua papin hommia tehdessäni sitonut vaitiolovelvollisuus voisi muuntua muotoon, että velvoitan itseni olemaan vaiti loppuelämäni ajan? Olen toki mielesäni leikitellyt ajatuksella, että sitten joskus ikäloppuna äijänä jossakin vanhainkodissa löpisen ulos kaikki ne asiat, joista minun työaikanani piti vaieta. Toivottavasti kaikki kuitenkin menisi vanhuudenhöperyyden piikkiin.
Vaikenemisella en tässä tarkoita mykkäkoulua, koska sehän on pelkkää mielenosoitusta, raukkamaista kiukkuiludemonstraatiota. Tarkoitan vakaata, harkittua päätöstä. Lähimpien kanssa pitäisi asiat tietysti sopia etukäteen perusteellisesti, pyydettävä ja annettava anteeksi sekä kiitettävä kaikesta. Ja sitten: Hys-hys vaan!
Ehkä ympäristöä pitäisi vaihtaa myös, sillä näillä kotikulmillani olen tottunut juttelemaan kaikkien vastaantulijoitten kanssa sitä kuuluisaa small talkia, oliko se nyt suomeksi Puuta heinää? Voisivat tutut ihmetellä, jos ympäriinsä vaelteleva tyyppi ei ykskaks sanoisikaan enää mitään, heilauttaisi vain tervehdykseksi valkoista kävelykeppiään.
Niin, maiseman vaihto, kenties maankin. Täällä Suomessa kun meillä on niin vähän luostareita. Luostari olisi varmasti sosiaalisesti hyväksyttävin paikka pitää turpansa tukossa, ihonsa ummessa, päänsä kiinni? Voisin mennä sellaiseen mestaan, jonka sääntöihin kuuluu, että joka seitsemäs vuosi saisi ääneen sanoa apotille vain kolme sanaa. Siinä sitä olisikin sitten aikaa fundeerata, mitä aikoo seuraavaksi sanoa.
Olenko sitten pettynyt sanoihin? Jotakin olennaista on sanomisessa työssäoloaikanani tapahtunut. Sanat vaikuttavat nyt jotenkin vähäpätöisemmiltä kuin vaikkapa vielä 1980-luvulla. En osaa sanoa, onko kyse siitä, etteikö sana kuulu vai siitä, ettei se tehoa. Jos kukaan ei vielä ole puhunut sanojen inflaatiosta, niin minä teen sen nyt.
Teknisen kehityksen ansiosta tai sen takia ns. vihapuhe on onnistuttu lanseeraamaan näyttävästi framille. Oikeastaan vihapuhe on epätarkka ilmaisu, sillä tekstistähän siinä pääsääntöisesti on kyse: Piispa saa haistatteluita ja uhkailuja sähköpostitse, sosiaalinen media on täynnä tekstuaalista huutamista, rääkymistä, solvaamista, pidäkkeetöntä ripulointi-oksentelua ilman minkäänlaista harkintaa. Sitten venytetään käsitteitä ja syötetään toisille pajunköyttä.
Ennen sanottiin, että rehellisyys maan perii. Enää rehellisyys ei ole kunniassa, ja meidät perii lähinnä hukka.
Tyhjät tynnyrit ovat aina kolisseet eniten. Sitä meteliä en enää kestä. Tahdon sen omalta osaltani lopettaa. Tulee helposti mieleen Vanhan testamentin saarnaajan slogan Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta. Kirjansa viides luku alkaa näin:
”Älä ole kerkeä kieleltäsi äläkä puhu harkitsematta Jumalan edessä, sillä Jumala on taivaassa ja sinä olet maan päällä. Olkoot sanasi sen vuoksi harvat. Sillä ”paljosta työstä saa levottomia unia, paljosta puheesta kuuluu tyhmän ääni”… Totisesti: paljot puheet ovat vain unta ja turhuutta. Totisesti: pelkää sinä Jumalaa!” (Saarn. 5:1-2,6)
Minua ovat aina vaivanneet nämä synnintunnustuksen sanat: ”Usein olemme antaneet vääryyden tapahtua, vaikka olisimme voineet estää sen… Usein olemme vaienneet, kun olisi pitänyt puhua… Usein olemme vain puhuneet, kun olisi pitänyt toimia…”
Tiedän, että me joudumme kerran tilille sanoistamme. Muistelen meille papinkoulussa vielä 1970-luvulla alleviivatun, että papeille tuo tilinteon hetki on vielä ankarampi asia kuin muilla. Olemmehan me sitoutuneet toimimaan Jumalan äänitorvina tässä maailmassa.
Nyt kun olen tilanteessa, jossa olen ennenaikaisesti terveydellisistä syistä joutunut jättämään saarnamaratonini hieman kesken (eikös sen pitäisi kestää 42 vuotta ja 195 päivää?), minulla on ollut liikaakin aikaa kuunnella mieleni tuulimyllyn ääniä, jotka sisälläni soimaavat minua menneistä sanomisistani ja tekemisistäni, edesottamuksistani. Mikään ei tässä ja nyt ole omalta kannaltani tärkeämpää kuin mielenrauhan löytäminen. Ja ansaitsemattoman armon omalla kohdallani kokeminen. Armahdettuna syntisenä hissukseen vaeltavana hahmona, toivottavasti ei kuitenkaan minään surullisen hahmon ritarina.
No, lukijan ei pidä pelästymän, tuskin minä näiltä nykyisiltä jalansijoiltani mihinkään ennen aikojani liikahdan. Mutta se on tunnustettava, että korvien välissä pitäisi tapahtua monenlaista muutosta.
Tämä nykyinen maailmanmeno on tällaiselle pikavauhtia vanhentuneelle ukolle aikamoisen rankka juttu. Etenkin kun me näyttäisimme olevan menossa maailman kanssa eri suuntiin. Tunne on sama kuin Pietarilla, jolle Jeesus sanoi, että kun tulet vanhaksi, niin sinut vyöttää joku muu ja vie sinne, minne et tahdo. Vaan turha yrittää estää meikäläistä konttaamasta kohti hiljaisuutta! Näyttäkää vain sokolle, missä on takavasen, niin minä ryömin sinne!
Kuvatekstit:
Yllä: Ruttopuiston rovasti työuransa lopussa
Alla: Ruttopuiston emeritus rovasti eläkeäkäisyytensä alussa
Joku jutussasi kosketti minua ja sisälläni liikahti. Pappihan sitoutuu Herran palvelukseen ja jogdatus voi viedä erilaisiin tehtäviin. Varmaan siinä urakehityksessä vaikuttaa niin noste kuin pyydekkin.
Itse olen sellainen vapaa yrittäjä. Siinä tulee helposti sellainen vaihe, että tahtoisi nousta nousukiitoon ja kurvata korkealle. Kun sitten istuin pihpenkillä ja keskustelin Herrani kanssa , Hän kysyi: Mitäs tykkäät, js sinua vähän nollataan? Vastasin; jos se on minulle hyväksi niin suostun ja suostun vaikka jäisin nollaksi lopuksi ikääni. No se vaikutti sitten niin, että vankilatyö jäi pois ja kaikki keikat loppuivat. Jäi vain pieni kotiseurakuntani, jossa saan olla yksi kahdestakymmenestä. Tulevaisuutta en tunne, mutta vanhempana miehenä annan neuvon ylllätyksenä ja tilaamatta: Muista hiukan potkutella keinussasi ja ajattele hengellisiä ajatuksia ja lupaa Herrallesi, että olet kuuliainen, jos Hän sinua tarvitsee. Eläkkeellä on mukavaa, kun saa ainakin osittain määrätä ajankäytöstään. Siunaus matkassasi.
Kiitos, Lauri, kaikki neuvot otetaan kiitollisesti vastaan. Olen luonteeltani sellainen, että mielelläni valmistaudun etukäteen elämän eri vaiheisiin. Kun edessä oli vaikkapa rippikoulu, armeija tai naimisiin meno, niin minä ”opiskelin” aihetta huolellisesti.
Montako yritystä ja epäonnistumista muuten suodaan ennen kunnollista eläkkeellelaskeutumista? Voihan laskeutumisessa koneen moottori sakata, laskutelineet hajota, lento mennä liian pitkäksi, ilmat olla epäsuotuisia ja vaikka mitä. Lienee sekin mahdollista, että kaikki eivät onnistu jäämään eläkkeelle ikuna?
Eläköitymiseen liittyy useasti ns lähtökuoppa. Termi liittyy merisodankäyntiin. Kun torpeedo ammutaan, niin se vajoaa ensin vähän ennenkuin se kiihtyy täyteen vauhtiin ja saavuttaa sen syvyyden, jossa sen pitäisi mennä.
Itse koin sen niin, että tuli sellainen tarpeettomuuden tunne ja ehkä lievää masennustakin, kun työkaverit paljolti jäivät. Uskonyhteisöihin kuuluvilla on yleensä turvaverkostoa, joka ei riipu työstä ja se on arvokas. Itse löysin sitten vapaaehtoistyön. Olin vuosia palvelemassa näkövammaisia. Luin lehtiä ja kirjoja nauhalle ja monistin ja postitin niitä kasetteja. Nykyisin dikitalisointi on tehnyt monta asiaa tarpeettomaksi.
Lauri: Tuon tarpeettomuuden tunteen tunnen jo nyt. Ja aavistelen, että tuo loppuelämä varmaan olisi viisasta täyttää jonkinlaisella vapaaehtoistyöllä toisten hyväksi. Mahtaneeko tuo ratkaisu löytyä paremmin menemällä vain sekaan kuin yksikseen keinuttelemalla? Mutta ongelmana tuossa on se verbaalisen kommunikoinnin ”vaatimus”, yhteyttä kun pruukataan luoda just sanoilla…
No, kyllä kai se keinuttelu alkaa pitkästyttää. Pitäisi varmaan löytää joku piiri, jossa saa puhua tai olla vaiti. Olisi sääli, jos sinun nelämänkokemuksesi ei enää hyödyttäisi ketään. Aikanaan varmaan sotaveteraanit olisivat tarvinneet traumakeskustelua, varmaan osa on sanutkin apua, mutta kaikki eivät. Eräs veteraani kertoi, että iän myötä joutuu käsittelemään joitakin tapahtumia ja siinä olisi armollisen Jumalan kasvojen kirkastaja tarpeen. Eletään johdatuksessa!
Lauri: Joo, olen usein miettinyt, miksi suomalaiset miehet veivät niin paljon hautaan asioita, joista olisi ollut viisasta puhua. Ei kai se mikään yhteinen päätös ole voinut olla, että näistä ei puhuta?
Vaikka jotkut hartaat voivatkin sanoa että maailma on heidän luostarinsa, niin se ei ole sellainen hiljainen luostari sellaiselle persoonalle kun Rovastille. Kun on sosiaalinen mielenlaatu ja luonnollinen tapa pulista ihmisten kanssa niin sitä on jatkettava. Ei ole pakko saarnata mutta joku sosiaalinen ympäristö on löydettävä.
Aito sosiaalisuus on armolahja ja sitä on paras viljellä loppuun asti vaikka uudessa muodossa. Kuvauksesta päätellen ajatteletkin paremmin jos voit tehdä sen ääneen. Ei siitä kannata luopua. Nykymaailmassa kukaan ei pidä ennän yksinpuhelijoita edes hulluina niin että ajattelee ääneen vain.
Mutta löydä se kaveriporukka. Kirjailija Andersson kertoi takavuosina kuinka hän menee paikalliseen peliluolaan äijien kanssa lyömässä vetoa jonkun hevosen puolesta ja siinä tuli sitten tarinoitua. Tämä vaan esimerkiksi.
Eläkkeelle pääsyn alkuaika on kurjaa mutta parin vuoden kuluttua kaikki järjestyy.
Kiitos viisaista sanoistasi, Markku. Mieleeni tuli vanha tarina munkista, joka hikeentyi luostarin muihin veljiin, kun nämä olivat hänen mielestään niin sietämättömiä joka suhteessa. Eräänä päivänä tuo munkki päätti muuttaa syvälle metsään ja rakentaa sinne ikioman keljan. Siellä hän saisi olla omissa oloissaan, erossa noista rauhanhäiritsijöistä.
Jonkin aikaa menikin hyvin, mutta kun eräänä aamuna hän lähti hakemaan vettä läheisestä lähteestä, hän kompastui johonkin puunjuureen, kaatui rähmälleen ja rikkoi samalla mukanaan olleen savisen ammennusastian. Voi sitä huutoa, messua ja meteliä, mikä siitä vastoinkäymisestä syntyi. Hetken pauhattuaan hän tyyntyi havaittuaan erään vielä järkyttävän seikan: Hänhän oli metsässä yksin – kenelle hän siis suuttui ja ketä noitui?
No, se siitä ihmisten pakenemisesta ja näin saavutettavasta mielenrauhasta, kun jokainen osaa pahoittaa oman mielensä ihan ilman toisten apua…
Kun malttaa pysyä vaiti, voipi palkkioksi saada vaikka fiksun ihmisen maineen.
Kun malttaa pysyä vaiti, välttyy möläytyksiltä, jollaisia oheisessa jutussa päivitellään:
Suomalaispoliitikot saavat kohun aikaan pienemmillä möläytyksillä kuin Trump – ”Puhun niin totta kuin osaan”, ”Sori siitä” ja ”ryntäät”
http://www.hs.fi/politiikka/art-2000005296841.html?share=fb730f615d15e675e921f093f9e85c23
Mitä taas laajaan sanavarastoon tulee, niin olen sangen kiitollinen vanhemmilleni, jotka älysivät lukea minulle paljon lasna ollessain. Olen sitten jatkanut perinnettä omien lasten kohdalla – ja sanavarastonsa ovat melkomoisen muhkeat. Tämä ei ole pelkkää mutua.
Anna Tommila todistaa Hesarissa, että jo vauvaikäiselle kannattaa ruveta lukemaan:
1. Laaja sanavarasto rikastaa ajattelua, auttaa viestimään täsmällisemmin ja helpottaa uuden oppimista. Mitä enemmän sanoja hallitsee, sitä paremmin ymmärtää lukemansa. Siten asioiden selitykset avautuvat ja uusi tieto kytkeytyy osaksi aiempaa.
2. Jo pikkulapsilla runsas sanavarasto on yhteydessä hyviin oppimisvalmiuksiin, vaikka muut taustatekijät suljettaisiin pois. Mitä laajempi sanavarasto lapsilla oli kaksivuotiaana, sitä paremmin he myöhemmin oppivat lukemaan, laskemaan ja hallitsemaan käytöstään, kertoo Child Development -lehdessä vuonna 2015 julkaistu yhdysvaltalaistutkimus.
3. Ikääntyessä taas laaja sanavarasto suojaa ajattelu- ja muistitoimintojen heikkenemiseltä, kertoo espanjalaisen Santiago De Compostelan yliopiston tutkimus vuodelta 2014.
4. Ihmiset, jotka osaavat kuvata mielialojaan hienovaraisesti, sortuvat stressaantuneina muita harvemmin juomaan liikaa, kertoo Psychological Science -lehdessä vuonna 2010 julkaistu yhdysvaltalaistutkimus. Myös myönteiset tunnekokemukset lisäävät hyvinvointia ja psyykkistä joustavuutta sitä enemmän, mitä täsmällisemmin niiden eri sävyjä osaa tunnistaa. Erottelukykyä tukee rikas tunnesanasto, jota kannattaakin tietoisesti kartuttaa, toteaa yhdysvaltalainen psykologian professori Lisa Feldman Barrett kirjassaan How Emotions Are Made.
5. Sanavarasto kasvaa, kun lukee paljon ja monipuolisesti erilaisia kirjoja ja tekstejä. Lapsillekin kannattaa lukea jo vauvasta ja taaperosta asti. Varhaiset yhteiset lukukokemukset näkyvät sanavarastossa vielä neljä vuotta myöhemmin, New Yorkin yliopiston tutkijat kertoivat Yhdysvaltain lastenlääkärijärjestön kokouksessa toukokuussa.
Arvoisa Rovasti,
Vaikka puhumisen lopettaisitkin, niin älä sentään kirjoittamista. Ainakaan K24:n blogiin.
Haa, Jari. Uhoan tekstissäni, että korvien välissä pitäisi tapahtua muutosta. Niin myös taiteilijanimessä. Jokin aika sitten kinattiin – aivan outoa käytöstä Suomessa! – siitä, saavatko muut kuin eläkeproffat olla emerituksia tai emeritoja. Siitä viis: Mä voisin olla Ruttopuiston exitus rovasti…?
Ja exituksella en tässä tarkoita kuolemaa, vaan jotakin ihan muuta:
1. loppukoe
2. finaali
3. loppuottelu
4. pää
5. päättökoe
6. loppu
7. loppuminen
8. päätös
9. loppuosa
10. pääte
11. ulospääsy
12. uloskäynti
13. loppusarja
14. loppukilpailu
Hyvä idea! Kannatettava!
Olipa hyvin sanottu!
Hannu, älä ota niin kauhean vakavasti eläkkeelle jäämistä. Olin paljon nuorempi, kun jouduin jäämään henkeni kaupalla eläkkeelle. Siitähän alkaa Vapaus olla niin elämän hetkissä sinällään läsnä kuin lapsena! Ei kannata suunnitella puhuuko vai vaikeneeko. Kaikelle on aikansa luonnostaan. Sinä olet ihana sinä edelleen ja sinulla on Jumalan suoma elämän tarkoitus, teet mitä teet. Olet pappi elämäsi loppuun asti. Elä nyt sitä, mitä olet toisillekin opettanut. Sen löysin omaksi kutsumuksekseni. En tarkoita estetiikkaa, alaani, vaan rukouskirjojani, joiden perusteema oli hiljentyminen rukoukseen, kuulolle. Voimia, ystävä!
Jälkisana: Älä ikinä ajattelekaan luostaria. Se ei ole romanttinen eskapistinen hiljaisuuden paikka! Ora et labora kaikessa karuimmassakin työssä. Aika vaativaa fyysisestikin tässä iässä!?
Hähää, Päivi: Elokuussa menen mukaan vuoden kestävään Henkisen ja hengellisen kasvun ohjaaja-valmennukseen. Homma perustuu ignatiaanisiin hengellisen harjoituksiin, you know.
Vastinetta Päivin jälkisanalle: Tarvo Laakso perusti aikanaan punk-luostarin. Minun nimikkoluostarini voisi olla blogi-luostari, eikös?
Voit panna pilailuksi! Ignatiaaniset harjoitukset eivät tarkoita luostarielämää. Hyvää kilvoittelua kylläkin. Jos luostareita keksii moten milloinkin, saa tietysti vaikka blogiapotin aseman omassa päässään. Mutta miksi pohdit eläköitymistäsi, kun osallistut Ign. Harjoituksiin vuoden verran. Ne vievät mukanaan.
Olen ollut joskus mukana kaupungissa pidetyissä arkiretriiteissä, joita on vedetty kyseisellä tyylillä. Se teksteihin eläytyminen vasta mannaa onkin!
Opiskeluaikana teologisessa meidän piti tenttiä Ignatiuksen Hengelliset harjoitukset. Pakko tunnustaa, että ne treenit eivät auenneet minulle ollenkaan, en niistä hullua hurskaammaksi tullut. Toisaalta ihmettelin sitä, miten tuollaista kirjaa voisi edes tenttiä…
Mutta nyt, tällä iällä ja tällä järjellä…