Olen ollut aina äänessä, suuna päänä kaiken aikaa kaikkialla kaikkien kanssa. Opin puhumaankin jo ennen kuin kävelemään. Osaan puhua ääneen myös yksin ollessani. Tai sitten puhun kissalle.

Vaikka rukoilenkin mieluimmin hiljaa mielessäni, niin jostakin syystä vanhemmiten huomaan keskittyväni paremmin, kun juttelen Jumalalle niin, että suu käy, huuleni heiluvat ja ääni kuuluu korviini.

Onneksi Jumalalla on parempi kuulo kuin minulla. Tästä huolimatta huomaan silloin tällöin korottavani ääneni hänen puoleensa. Eli huutavani. Nuorempana minulla ei aina ollut aikaa jäädä kuuntelemaan, mitä hän sanoi. No, nyt sitä aikaa on…

Olen ollut puhetyöläinen, verbaalisen ilmaisun ammattilainen. Olen aina rakastanut sanoja kysymättä kertaakaan, ovatko sanat rakastaneet myös minua. Sanaslalomia, tajunnanvirtaa, verbaaliakrobatiaa, leikinlaskua, huumoria,  niistä minut on rakennettu. Mielen tuulimyllyn siivet pyörivät vinhaan.

Kesälomat käytin aina lukemiseen tarkoituksenani ladata itseni taas syksyä varten uuteen iskuun – sanoilla! Ahmin kernaasti toisten sanoja, mutta omia sanojani en ole koskaan tietoisesti yrittänyt syödä. Minusta on joskus sanottu, että tuo tyyppi rakasta omaa ääntään. Enkä rakasta, vaan sanoja!

Ensimmäinen esimieheni valitteli minulle, nuorelle papinplantulle, että hän on vuosikymmenten aikana puhunut itsensä ihan niin puhki, että hänellä ei ole enää mitään uutta sanottavaa kenellekään, hän vain toistelee vanhoja asioita.  Silloin päätin, että noin ei käy minulle. Eikä käynytkään. Eivät ne puheenaiheet puhumalla loppuneet, kävi aivan päinvastoin: Mitä enemmän puhuin, sitä enemmän puhuttavaa tuli.

Kirjoitin saarnani aina sanatarkasti ylös, jotta muistaisin, mitä olen sanonut, jos ja kun joku tekee saarnoistani valituksen Tuomiokapituliin, joka sijaitsi samassa talossa kuin meidän seurakunnan konttori. Mutta näyttää olevan niin, että kun Jeesuksesta puhuu, niin kukaan ei välitä. Korjaan: valita. Tykkäävät vaan.

Työni teki minusta puhujan, vaikka itse pidän itseäni kirjallisena tyyppinä. Parasta saarnaamisessa on mielestäni ollut se valmisteluvaihe, kun on saanut tai pikemminkin joutunut asettumaan Sanan alle. On saanut käyttää työaikaa sanottavansa valmistamiseen ja kaiken lisäksi sai palkkaakin siitä, että pohti elämän tärkeimpiä asioita, elämän ja kuoleman kysymyksiä.  Voisiko olla upeampaa asiaa?

Toki saarnaajan on aivan ensimmäiseksi saarnattava itselleen. Ei koskaan kenenkään korvasyyhyyn, vaan rohkeasti tyyliin Näin sanoo Herra! Laki ja evankeliumi kuuluvat yhteen, sillä laki ajaa ihmisiä Kristuksen luo. Tai sitten ei…

Mutta nyt Ruttopuiston rovasti on siinä tilanteessa, että saarnat on saarnattu, puheet on pidetty, seurakuntalaiset ja työtoverit hyvästelty, kiikkustuoli odottaa puolentoista viikon päässä istujaansa. Ensimmäisen puoli vuotta ajattelin siinä eläkeäkäisenä istua. Ja sen jälkeen rupean varovasti keinumaan. Tai sitten en.

Ja suuni voisin pitää siinä kiikutellessani kiinni. Tähän maailmaan kun noita sanoja mahtuu, ja minäkin olen siihen jo omalta osaltani syyllistynyt ihan riittävässä määrin. Olisiko nyt hiljaisuuden aika, syrjään vetäytymisen paikka?

Voisinko ajatella, että minua papin hommia tehdessäni sitonut vaitiolovelvollisuus voisi muuntua muotoon, että velvoitan itseni olemaan vaiti loppuelämäni ajan? Olen toki mielesäni leikitellyt ajatuksella, että sitten joskus ikäloppuna äijänä jossakin vanhainkodissa löpisen ulos kaikki ne asiat, joista minun työaikanani piti vaieta. Toivottavasti kaikki kuitenkin menisi vanhuudenhöperyyden piikkiin.

Vaikenemisella en tässä tarkoita mykkäkoulua, koska sehän on pelkkää mielenosoitusta, raukkamaista kiukkuiludemonstraatiota. Tarkoitan vakaata, harkittua päätöstä. Lähimpien kanssa pitäisi asiat tietysti sopia etukäteen perusteellisesti, pyydettävä ja annettava anteeksi sekä kiitettävä kaikesta. Ja sitten: Hys-hys vaan!

Ehkä ympäristöä pitäisi vaihtaa myös, sillä näillä kotikulmillani olen tottunut juttelemaan kaikkien vastaantulijoitten kanssa sitä kuuluisaa small talkia, oliko se nyt suomeksi Puuta heinää? Voisivat tutut ihmetellä, jos ympäriinsä vaelteleva tyyppi ei ykskaks sanoisikaan enää mitään, heilauttaisi vain tervehdykseksi valkoista kävelykeppiään.

Niin, maiseman vaihto, kenties maankin. Täällä Suomessa kun meillä on niin vähän luostareita. Luostari olisi varmasti sosiaalisesti hyväksyttävin paikka pitää turpansa tukossa, ihonsa ummessa, päänsä kiinni?  Voisin mennä sellaiseen mestaan, jonka sääntöihin kuuluu, että joka seitsemäs vuosi saisi ääneen sanoa apotille vain kolme sanaa. Siinä sitä olisikin sitten aikaa fundeerata, mitä aikoo seuraavaksi sanoa.

Olenko sitten pettynyt sanoihin? Jotakin olennaista on sanomisessa työssäoloaikanani tapahtunut. Sanat vaikuttavat nyt jotenkin vähäpätöisemmiltä kuin vaikkapa vielä 1980-luvulla. En osaa sanoa, onko kyse siitä, etteikö sana kuulu vai siitä, ettei se tehoa. Jos kukaan ei vielä ole puhunut sanojen inflaatiosta, niin minä teen sen nyt.

Teknisen kehityksen ansiosta tai sen takia ns. vihapuhe on onnistuttu lanseeraamaan näyttävästi framille. Oikeastaan vihapuhe on epätarkka ilmaisu, sillä tekstistähän siinä pääsääntöisesti on kyse: Piispa saa haistatteluita ja uhkailuja sähköpostitse, sosiaalinen media on täynnä tekstuaalista huutamista, rääkymistä, solvaamista, pidäkkeetöntä ripulointi-oksentelua ilman minkäänlaista harkintaa. Sitten venytetään käsitteitä ja syötetään toisille pajunköyttä.

Ennen sanottiin, että rehellisyys maan perii. Enää rehellisyys ei ole kunniassa, ja meidät perii lähinnä hukka.

Tyhjät tynnyrit ovat aina kolisseet eniten. Sitä meteliä en enää kestä. Tahdon sen omalta osaltani lopettaa. Tulee helposti mieleen Vanhan testamentin saarnaajan slogan Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta. Kirjansa viides luku alkaa näin:

”Älä ole kerkeä kieleltäsi äläkä puhu harkitsematta Jumalan edessä, sillä Jumala on taivaassa ja sinä olet maan päällä. Olkoot sanasi sen vuoksi harvat. Sillä "paljosta työstä saa levottomia unia, paljosta puheesta kuuluu tyhmän ääni"… Totisesti: paljot puheet ovat vain unta ja turhuutta. Totisesti: pelkää sinä Jumalaa!” (Saarn. 5:1-2,6)

Minua ovat aina vaivanneet nämä synnintunnustuksen sanat: ”Usein olemme antaneet vääryyden tapahtua, vaikka olisimme voineet estää sen… Usein olemme vaienneet, kun olisi pitänyt puhua… Usein olemme vain puhuneet, kun olisi pitänyt toimia…”

Tiedän, että me joudumme kerran tilille sanoistamme. Muistelen meille papinkoulussa vielä 1970-luvulla alleviivatun, että papeille tuo tilinteon hetki on vielä ankarampi asia kuin muilla. Olemmehan me sitoutuneet toimimaan Jumalan äänitorvina tässä maailmassa.

Nyt kun olen tilanteessa, jossa olen ennenaikaisesti terveydellisistä syistä joutunut jättämään saarnamaratonini hieman kesken (eikös sen pitäisi kestää 42 vuotta ja 195 päivää?), minulla on ollut liikaakin aikaa kuunnella mieleni tuulimyllyn ääniä, jotka sisälläni soimaavat minua menneistä sanomisistani ja tekemisistäni, edesottamuksistani. Mikään ei tässä ja nyt ole omalta kannaltani tärkeämpää kuin mielenrauhan löytäminen. Ja ansaitsemattoman armon omalla kohdallani kokeminen. Armahdettuna syntisenä hissukseen vaeltavana hahmona, toivottavasti ei kuitenkaan minään surullisen hahmon ritarina.

No, lukijan ei pidä pelästymän, tuskin minä näiltä nykyisiltä jalansijoiltani mihinkään ennen aikojani liikahdan. Mutta se on tunnustettava, että korvien välissä pitäisi tapahtua monenlaista muutosta.

Tämä nykyinen maailmanmeno on tällaiselle pikavauhtia vanhentuneelle ukolle aikamoisen rankka juttu. Etenkin kun me näyttäisimme olevan menossa maailman kanssa eri suuntiin. Tunne on sama kuin Pietarilla, jolle Jeesus sanoi, että kun tulet vanhaksi, niin sinut vyöttää joku muu ja vie sinne, minne et tahdo. Vaan turha yrittää estää meikäläistä konttaamasta kohti hiljaisuutta! Näyttäkää vain sokolle, missä on takavasen, niin minä ryömin sinne!

Kuvatekstit:

Yllä: Ruttopuiston rovasti työuransa lopussa

Alla: Ruttopuiston emeritus rovasti eläkeäkäisyytensä alussa