Rippivaari 6

Ajattelen tuota pientä rippikouluryhmääni kirkkona pienoiskoossa. Siinä he ovat, tulevat seurakuntalaiset. Osa heistä jatkaa mukana pari vuotta. Osaa ei enää konfirmaation jälkeen tapaa.
Käytännössä kukaan heistä ei ole mukana sen jälkeen, kun ei enää huvita isoseksi lähteä. Sekin vaihe kuuluu aikuistumiseen.

He ovat mukana nyt, koska se kuuluu, jostakin syystä asiaan. Olisiko syynä se, että rippikoulua pidetään yhä jonkinlaisena aikuistumisriittinä. Joka tapauksessa, he eivät tule leirille päästäkseen juurtumaan hengellisiin asioihin ja Jumalaan. Tällä asenteella kun lähden leiriläisiä ohjaamaan, niin en odota kenenkään heistä juurtuvan sanaan ja silloin olen itse se kallio, josta Matt 13 puhuu; siemenistä joilla ei ole juurta itsessään ja jotka kuivuvat pian kallolle. Entäpä jos joukossa on yksi, joka asenteeni tähden pettyy koko kirkkoon. Vain sen tähden, etten ota vakavasti hänen etsintäänsä ja omaa tehtävääni ohjaajana.

”Heillä ei ole juurta itsessään.” Joillakin on tuo juuri itsessään. He ovat silloin riippumattomia muiden antamasta tuesta ja mukanaolosta. He imevät sanasta ja rukouksesta, sekä seurakuntatoiminnasta voimavaroja itsenäisesti. Eivätkä ole enää muiden osallistumisen varassa. Kavereiden pois jääminen ei kuivata seurakuntayhteyttä, eikä omaa kasvua. Ripari voisi parhaimmillaan olla paikka, jossa voi alkaa kasvattaa juurta alaspäin.

Ilman omaa juurta ei voi pysyä pitkään mukana. Jo ajatuksena, pelkkä mukanaolon kyseenalaistaminen voi pudottaa porukasta pois. Kirkkokin voi olla lopulta kuin kova kallio, jossa ei ole sijaa juurtumiselle. Kaikki kaverit jää pois ja isosena olokaan ei enää huvita. Niinpä mitään ei ole, jollei ole sitä juurta itsessä.
Tällöin ei itsenäisesti osaa, eikä näe tarpeelliseksi edes hoitaa omaa uskon elämää. Eikä siihen osata etsiä apuakaan mistään. Tuskin on sitten ihmeellistä, jos kirkosta lopulta erotaan.

Ilman juurta ei voi olla kasvua ja se mikä ei kasva kuolee, tai on sitä jo.

Juuri etsii ravinteita ja imee niitä. Tällainen imu on välttämätön. Se on pohjaton kiinnostuminen ja innostava hengellisen kasvun näköala.
Ehkäpä se voisi tarttua omasta innostani ja siitä miten itse etsin ravintoa uskolleni.
Lopulta koko juurinystyrän syntyminen on ihme, johon itse voin hyvin vähän vaikuttaa. Se kun on kokonaan Pyhän-Hengen työtä.
Rukous jää ainoaksi vaikutusmahdollisuudekseni ja samalla voin olla pyytämässä sitä, että saisin itse olla hyvä maa.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Matt. 13:15
    Sillä paatunut on tämän kansan sydän, ja korvillaan he työläästi kuulevat, ja silmänsä he ovat ummistaneet, etteivät he näkisi silmillään, eivät kuulisi korvillaan, eivät ymmärtäisi sydämellään eivätkä kääntyisi ja etten minä heitä parantaisi.’

    Ylläolevaan kulminoituu kaikki muu eli ei voi ”nähdä ja kuulla” kun on paatunut sydän, muista on turha keskustella jos ei ole tuota itse tunnustanut ja Jeesus parantanut niin että on saanut ”näkevät silmät ja kuulevat korvat” eli terveen sydämen.

  2. Vanhurskas on Jumalalle otollinen, Syntinen ei ole sitä. Parannus on kelkan kääntäminen Jumalan tahdon mukaiseen elämään ja uskolla vanhurskauden omistamista. Paatumus on välinpitämättömyyttä Jumalaa ja Hänen tahtoaan kohtaan. Usko on kaiken sen omistamista, mitä Jumala on meille luvannut.

    Kyllä meidän Ari, pitää olla näistä käsitteistä yhtä mieltä. Jos jossakin kohdin olemme erimieltä, niin lakataan käyttämästä sitä termiä. Silloin keskustelusta tulee reilua.

  3. Omatuntoni kyllä kivenkovaan väittää minun tehneen pienestä pitäen paljon vääriä asioita. juuri niitä syntejäkin. Joten omantunnon väitteiden mukaan olen syntinen. En jää tässä asiassa väittelemään asiasta omantunnon kanssa. Siinä väittelyssä häviäisin ihan varmasti. Sen sijaan uskon sen mitä Paavali sanoo 1Kor 15 :1-11. Joten tuon perusteella uskallan omistaa sen vanhurskauden mikä tulee uskosta Jeesukseen ja Hänen puhtauteensa. En omista lainkaan omaa vanhurskautta, mutta omistan uskolla, Vapahtajani pyhyyden ja vanhurskauden. Siitäkin huolimatta, että omatuntoni väittää aina ihan toista.
    Joten kyllä minä olen samalla kertaa täysin syntinen ja täysin vanhurskas.

  4. Sitä minä en ihmettele. Sillä olen havainnut että sulla Ari, on ihan eri käsitykset uskon perusasioista.
    Mitäpä me toistemme näkemyksiä ryhdyttäisiin kumoamaan.
    Mitä enemmän sitä yritämme, niin sitä rautaisemmin niistä opimme kiinni pitämään. Tosin vahvistaahan nuo kommenttisi minun oikeassa olon kokemustani. Kaipa sinäkin koet samoin, kun haluat kanssani keskustella. Vaikka eihän tässä mitään oikeaa keskustelua ole käyty. Puhumme täysin toistemme ohi. Esität usein kysymyksiä ja jos sinulta jotain kysyy, niin et vastaa aidosti.

  5. Kun isä tai äiti opettaa pientä lastaan rukoilemaan esim. Ilta rukousta, niin siinä se usko jo tulee voimaan ja kaiken taustalla on sana josta sanotaan: Uskosta uskoon.

    On kysyttävä rehellisesti itseltään; Voinko tosiaan tietää, että pieni lapsi ei usko Jeesukseen, kun minä isänä elän Kristuksessa ja kerron Jumalasta lapselleni?
    Oma kokemukseni lapsen uskosta on vain vahvistunut kaiken aikaa. Raamattukin todistaa, että lapsi voi kasvaa jo kohdusta Pyhän Hengen alla.

    Sakarias oli Johanneksen isä ja todisti:

    ”Ja sinä, lapsukainen, olet kutsuttava Korkeimman profeetaksi, sillä sinä olet käyvä Herran edellä valmistaaksesi hänen teitään, antaaksesi hänen kansalleen pelastuksen tuntemisen heidän syntiensä anteeksisaamisessa, meidän Jumalamme sydämellisen laupeuden tähden, jonka kautta meidän puoleemme katsoo aamun koitto korkeudesta, loistaen meille, jotka istumme pimeydessä ja kuoleman varjossa, ja ohjaten meidän jalkamme rauhan tielle.”
    Ja lapsi kasvoi ja vahvistui hengessä. Ja hän oli erämaassa siihen päivään asti, jona hän oli astuva Israelin eteen.” Luuk.1:78-80

    Ei siis ole lainkaan turhaan mitä puhumme ja opetamme lapsillemme Jumalasta.
    Pekka on riparilla kovassa paikassa ja joutuu näkemään läheltä sen, miten maahamme on syntynyt sukupolvi, jolla ei ole monellakaan enää mitään käsitystä Jumalasta. Kaste on kyllä suoritettu oikein, mutta usko syntyy kuulemisesta, siis isän ja äidin ja niiden kummien ja läheisten uskosta, jotka Sanassa ja Kristuksessa elävät.
    Jos lapsi kastetaan, eikä opeteta tuntemaan Jumalaa, niin sanoisin sitä heitteille jätöksi ja lapsen hengellisenä hylkäämisenä.
    Juurtuminen Sanaan ja kasvaminen siihen on monisäikeinen asia, mutta usko syntyy kuulemisesta ja kuuleminen tulee Kristuksen Sanan kautta.

    Kyllä Paavali uskoi Jumalaan, kun vainosi Kristittyjä, oli uskonut lapsesta asti ja kasvanut Jumalan pelossa ja kunnioituksessa, mutta kun tapasi Jeesuksen, niin vasta silloin ymmärsi mistä kirjoitukset puhuivat. Monet saarnaavat Armosta ja Jumalasta, mutta tekevät sen omissa voimissaan, niin kauan kunnes ymmärtävät mistä kirjoituksissa puhutaan. Paavalikin sanoi, että hänet oli jo äitinsä kohdussa valittu tuohon osaan ja kuitenkin sai vasta aikuisen oppia tuntemaan Herran.

    Oliko Paavali siis turhaan oppinut jo lapsena rukoilemaan synagoogassa? Onko lapselle suoritettu kaste turha? Onko lapselle opetettu Evankeliumi turhaa? Jos näin ajattelemme niin, voi meitä, silloin emme ole vielä ymmärtäneet, kuten ymmärtää tulee.

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.