Rippivaari 4

Sinilähteentiellä oli lapsuuskotini. Melko lähellä, tosin radan takana oli tuo kaunis sinipohjainen ehtymätön lähde. Radalle ei tietenkään olisi saanut mennä, mutta pakkohan sen yli oli mennä. Pelkästään jo sen tähden että lähteen pohjasavessa näki kauniin fosforisen hohteen, kun kesäpäivän aurinko sille antoi valonsa.

Oja, joka siitä lähti oli aina täynnä ja sen ylittäminen oli pienelle pojalle iso haaste. Kovin suurta arvostusta lähde ei kylän poikien mielissä ansainnut. Keppejä ja kaikenlaista muuta, läheisestä metsästä sinne tuli heitettyä. Niinpä se oli tienrakentajien mielessä lopulta vain yksi lampi, joka piti täyttää.

Sinilähde ei kuitenkaan siihen tyytynyt vaan työnsi edelleen vettä uumenistaan. Niinpä lähteestä on yhä pieni siivu näkyvissä. Tuon moottoritien kupeessa ja vesi juoksee samaa ojaa pitkin ehtymättä. Haikealla mielellä ajelen se ohi. Jospa se olisi säilynyt sellaisena , kuin sen lapsuudessa muistan. Siinä olisi jotain todella arvokasta. Jotain, jota moni lukijanikin, olisi tahtonut tulla katsomaan.

Kolme vastaavaa ehtymätöntä lähdettä olen löytänyt. Niitä voin hyödyntää nuoriso - ja varsinkin rippikoulutyössä. Niiden nimet ovat: lahjakkuus, luovuus ja innostus.

Kerran poikien kanssa, linnoituksen rauniolla näin, miten hämärässä käytävässä yksi pojista kyyristyi täynnä innostusta ja sanoi:”ollaas merirosvoja”. Näin miten, sama innostus tarttui jokaiseen….. Paitsi minuun. Kannoin nimittäin huolta vaarallisista paikoista ja halusin ensi varoittaa heitä niistä. Niinpä osaamattomuuttani, pilasin tuon hienon mahdollisuuden. Olisi vain tarvinnut sanoa vaikkapa että, ”joo tutkitaanpa mitä hirveän vaarallisia ansoja viholliset on tänne voineet varallemme virittää.” Sen jälkeen olisi kaikki ollut mahdollista.

Näin hienosti en osannut toimia ja sanoin että tutkitaan ensin ne vaaralliset paikat ja samassa lumous katosi. Sen jälkeen meni ainakin kaksi tuntia, että sain pojat mukaan yhtään mihinkään.
Kokemuksesta opin miten tärkeää on osata luoda innostus ja ruokkia sitä sopivalla tavalla.

Mikäpä sen innostavampaa, kuin kokemus, jossa voi löytää oman lahjakkuutensa ja lähteä sitä kehittämään luovalla tavalla.

Näin näistä kolmesta on tullut minulle toisiaan ruokkivat innostuksen, luovuuden ja lahjakkuuden ehtymättömät lähteet. Nuorten kanssa, niistä jokainen pulppuaa ehtymättömällä voimalla. Saan kohdata lahjakkaita nuoria ja ”nähdä”, heidän tulevaisuudestaan asioita, joita he itse eivät vielä osaa kuvitella. Voin innostaa heitä ottamaan lahjansa käyttöön.

On hienoa nähdä miten itseensä käpertynyt nuori avautuu kuin kukka, tajutessaan omat mahdollisuutensa. Liian usein ”moottoritiet” ajavat näiden ihanien nuorten elämän yli liian aikaisin. Moni kirkossakaan ei oivalla miten hienot mahdollisuudet tässä on. Nuorisotyölle ei oikein osata antaa sille kuuluvaa arvoa.

Yhden merkityksellisen asian, kirkon nuorisotyöstä, opin eräältä jo nuoreksi naiseksi kehittyvältä tytöltä. Hän sanoi sen hiljaa ja melkein kuin itselleän : ”näissä nuorten illoissa on kiva käydä, kun täällä saa olla lapsi.”

Saisipa jokainen nuori olla lapsi ja innostua omista lahjoistaan ja oppia niitä hyödyntämään, ennen kuin kovin monet elämän moottoritiet ajavat heidän ylitseen.

2 kommenttia

  • Juha Heinilä sanoo:

    Hyvä kirjoitus, kiitos Pekka. Todellakin lapsen pitää saada olla lapsi, kunnes on aikuinen. Lahjakkus on hyvä asia, jos se palvelee lapsen kehitystä. Kumpa vanhempien liika into tai välinpitämättömyys ei tapa lapsen luovuutta ja intoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Hyvin ja lämpimästi kuvasit nuorten maailmaa Pekka. Itse muistan lapsuudestani useat mielikuvitukselliset leikit, joissa eläydyttiin tilanteen mukaan ja ajantaju hävisi ja leikin tenho vei mukanaan. Muistan myös sen, kuinka leikin keskeyttämään tulevia vanhempia vihattiin, koska he tulivat viemään sen fantasiamaailman johon meistä jokainen oli uppoutunut jokaisella solullaan… Myöhemmin itse jo isänä tein joskus sen virheen, että yritin mennä velvollisuuden varjolla lasten leikkiin mukaan ja pilasin näin lasten luoman lumouksen ja taikamaailman aikuismaisen tekopyhyyteni voimalla.

    Lapsilla on jotain sellaista, minkä soisi pysyvän meissä läpi koko elämän, lapsen mielisyys on parhaimmillaan jotain teeskentelemätöntä ja aitoa, jotain mistä me aikuiset voisimme paljonkin oppia, jos vain sallimme avata sydämmen sille herkkyydelle ja naiville maailmankuvalle, jossa kaikki on vielä mahdollista…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.