Rippivaari 3

Parhaassa iskussa ollessani nelikymppisenä, sain mahdollisuuden organisoida pari riparia peräkkäisinä vuosina. Ensimmäisen jälkeen tuli mieleen:” voisikohan sen homman hoitaa vähän toisin.” Eli sellaisella tavalla, että ripari olisi nuorisotyön alkusoitto. Ei siis mikään itsetarkoitus, vaan sellainen kokemus nuorille, että he tulisivat porukalla mukaan riparin jälkeen. Aloin etsiä parempia menetelmiä. Sain pari huippu isosta Nastolasta ja kävin ennen leiriä lasten kodeissa. Näin sain hyvän tuntuman perheisiin. Myös tukea erikoisjärjestelyjen tekemiseen. Sain hyviä ideoita, joita lähdin leirillä toteuttamaan. Leirin jälkeen kutsuin nuoret synttäreilleni syksyllä ja yksi jäi pois. Siitä olisi ollut hyvä jatkaa. Jouduin silloin palamaan
verotoimistoon, kun en enää voinut hakea lisää virkavapaata.

Sen jälkeen en ole asiasta päässyt eroon. Monta hyvää kokemusta leireistä on senkin jälkeen ollut. Toissa keväänä mm. päätin Pirkkalassa että kysyn; voisiko päästä vapaaehtoisena ohjaajana riparille. Ennen kuin ehdin siitä mitään sanoa, niin kirkkoherra pyysi minua kesän leirille. Oli vähän johdatuksen makua. Pääsin näkemään miten Pirkkalan seurakunta leirinsä junailee. Arto Köykkä on rakentanut siihen mahtavan raamin.

Pirkkalassa heti konfirmaatio-iltana nuoret jo kutsutaan lepäämään nuorteniltaan ja siitä jatketaan heti viikoittain. Näin leirifiilis ei pääse mihinkään katoamaan. Kirjoitin kokemuksestani blogin: ”ottaa päähän”. Mietin sitä miksi vastaavaa toimintaa ei monessakaan paikassa ole. Leirin jälkeen nuoria ei seurakunnassa näe. Tästä seikasta usein syyllistetään nuoria.

Nuoret kyllä tulevat mukaan, kunhan tietyistä seikoista pidetään hyvä huoli. Kirkon kannalta surullista on ettei näitä asioita oteta oikein vakavasti. Tehdään vain työ ja rippikoulun jälkeen ei odotetta edes nuorten tuloa mukaan. Monia hienoja poikkeuksia tietysti on, mutta liian monissa nuorisotyö on pelkästään rippikoulutyötä. Sen ohessa ja jälkeen ei sitten ole mitään.

Sitten ihmetellään sitä, miksi nuoret aikuiset jättävät kirkon, vaikka riparin ovat kokeneet hyvinkin positiivisesti. Pelkkään rippikoulutyöhön ja isoskoulutuksen tähtäämällä helposti unohdetaan nuoren kasvun tuomat haasteet. Isosena ei loputtomasti jakseta roikkua.

Nyt Keravan rippivaarina on silmät vähän avautuneet. Eihän työntekijöiden rahkeet riitä muuhun. Työmäärä on niin hirmuinen, että tuskin näitä ehtii edes pohtimaan. Saatikka ryhtyä asiaan kunnolla paneutumaan. Olisipa kiva laittaa pystyyn tiimi asian kehittelyyn ja vaikkapa toteuttaa toisenlainen leiri jossakin seurakunnassa.

Kirjoittaja

Pekka Veli Pesonen

En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.