Yrjö Raution tämänpäiväinen HS-kolumni sai minut ajattelemaan: ”Voi raukka”. Nähtävästi joku lestadiolaismies meni pilaamaan vanhan emännän 100-vuotisjuhlat pitkällä saarnalla, joka ilmensi ahdistavaa Jumala-kuvaa, jonka mukaan kaikki ei-(oikein-)uskovat ovat matkalla helvettiin.
Rautiosta on varmasti tuntunut pahalta, ja niin minustakin tuntuu, kun ajattelen tällaista tapahtuneen. Häpeän ja pahoittelen kristittynä sitä, miten kristityt usein toimivat ja tuovat uskoaan esille. Ymmärrän myös tarpeen tuoda oma turhautuneisuus esille ja näin ”tasoittaa tilanne”. Rautio sai tuntemuksensa julki koko kansan sanomalehdessä.
Raution tuntemuksia kohtaan tunnen sympatiaa, mutta hänen esittämistään ajatuksista en voi sanoa samaa. Ne ansaitsevat korkeintaan sääliä. On surullista, että kokenut toimittaja alentuu yläkoulutasoiseen argumentaatioon.
Kun Rautio on jakanut epämiellyttävät kokemuksensa katusaarnaajista, hän aloittaa uskonnonfilosofisen traktaattinsa, joka paljastaa alussa ilmoitetut pakolliset suvaitsevaisuusperiaatteet pelkäksi sanahelinäksi: ”Uskontoa vastaan ei minulla mitään ole (–). Jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi, kunhan ei tule tyrkyttämän sitä minulle.”
Miksi ja millä logiikalla julkaiset jumalanvastaiset argumenttisi maan luetuimmassa lehdessä?
Itse argumentit eivät ole juuri mistään kotoisin. ”Väitetään, ettei olisi moraalia ilman kristinuskoa. Ihmiskunnan enemmistöllä ei olisi silloin moraalia. Tietenkin on.” Helppohan se on olkinukkeja kaataa. Moraaliargumentti kuuluu niin, että ilman Jumalaa (ei siis uskoa eikä varsinkaan kristinuskoa) ei olisi objektiivisia moraaliarvoja tai -velvoitteita.
”Jo pelkästään kaikki se pahuus, joka maailmaa hallitsee, riittää todistamaan, ettei Häntä voi olla.” Pahuuden ongelma on tietysti kuuluisin argumentti Jumalan olemassaoloa vastaan, mutta Rautio ei edes yritä osoittaa argumentin logiikkaa vaan tyytyy ylimalkaiseen viittaukseen. Pelataan samoilla säännöillä: vastaukseksi riittää tässä ylimalkainen viittaus vapaaseen tahtoon, syntiin ja Saatanaan.
Tai pistetään astetta paremmaksi. Rautio tunnustaa, että ainakin sellainen objektiivinen moraaliarvo kuin ”pahuus” on olemassa (listaan voisi ehkä lisätä pikkumaisuuden ja julmuuden). Mutta ilman Jumalaa ei ole objektiivisia moraaliarvoja. Siispä Jumala on olemassa. Siinä Rautiolle yksi Jumala-todiste, kun hän ei ole toistaiseksi yhtään löytänyt. Lisää voi etsiä vaikka tästä.
Rautiolla on toinenkin moraaliin (tai sen puutteeseen) perustuva argumentti kristinuskon Jumalaa vastaan. ”Kristittyjen Jumala on pikkumainen ja julma. Hän uhkailee, kiristää ja kostaa. Hän asettaa ihmiselle taakan, jota hän ei jaksa kantaa, ja potkaisee hänet sitten helvettiin.”
Kristittyjen Jumalaahan ei ole olemassa? Puhutaan siis vain kristittyjen Jumala-kuvasta. Mutta eivät kristityt näin Jumalaansa näe. En minä ainakaan. Puhutaan siis ei-kristityn näkemyksestä kristillisestä jumalakuvasta. Nyt ollaan jo sen verran kaukana itse Jumalasta, että mitäs jos annettaisiin mahdollisuus käsityksen puhdistamiselle? Sanon siis vastaan: ”Jumala on suurisieluinen ja laupias. Hän armahtaa, lahjoittaa ja pelastaa. Hän antaa ihmiselle sen, mitä käskee, ja vie sitten ikuiseen iloon.”
Rautiota vaivaa selvästi lestadiolainen tai muuten eksklusivistinen kristillinen pelastusoppi, jonka hän valitettavasti samaistaa kristinuskoon ja Jumalaan. Hänen isänsä joutui kuulemma helvettiin, ”koska ei uskonut, jos kristinuskon opit pitävät paikkansa”.
Menemättä sen enempää kristillisen inklusivismin ja pluralismin vaihtoehtoihin haluaisin vain sanoa, että kristinuskon oppien mukaan lopulta vain Jumala tuomitsee ja tietää, mitä kunkin sielussa viime hetkellä tapahtuu. Kukaan maan päällä ei voi varmasti julistaa kenenkään toisen joutuneen helvettiin. Rautio – ja hänen isänsä – voivat siis levätä rauhassa.
Rautio ei kuulemma ole ateisti, koska ”hekin ovat erään sortin uskovaisia”. Eikö Rautio sitten usko omiin ajatuksiinsa ja argumentteihinsa? Jos ei, niin miksi hän niitä epärehellisesti Hesarissa levittää? Jos uskoo, niin eikö hänkin ole erään sortin uskovainen? Ja siinä missä argumentit pyrkivät todistamaan, ettei Jumalaa voi olla, Rautio on nimenomaan ateisti.
Mutta Rautiokin on pohjimmiltaan homo religiosus, Jumalan kuva, joka etsii yhteyttä Luojaansa. ”Pyhyyden kaipuu on yleisinhimillinen ilmiö. (–) Pyhyyden kaipuuta on minussakin. Pyhyys koskettaa minua usein luonnossa, niin kuin se kosketti suomalaisia ennen kuin he hylkäsivät omat jumalansa ja ryhtyivät harjoittamaan vieraiden kansojen taikoja.”
Rakas Yrjö Rautio, meillä on paljon yhteistä. Rakastamme Suomen luontoa, tunnemme siinä jotain pyhää. Haluamme olla suomalaisia pyhyyden etsijöitä. Metsänhenkiin emme kuitenkaan enää kumpikaan usko. Mutta vielä vähemmän ateismi, jumalankieltäminen tai tiedeuskovaisuus jättää tilaa yhtään millekään pyhälle. Kristinusko opetti meidät näkemään pyhän luonnon Pyhän Luojan.
Kristinusko ei ole vieraiden kansojen vaan kaikkien kansojen uskonto. Sitä se on ollut helluntaista asti: kaikki kansat, kaikki kielet, myös suomi ja suomalaiset. Kristinusko on universaali uskonto, koska ongelma – se ihmisten pahuus ja julmuus – on universaali. Kristuksessa puhdas hyvyys voittaa pahuuden. Kristittyjen kanssa on tosiaan usein niin ja näin. Mutta onneksi se ei olekaan kristitynusko vaan kristinusko.
Minä en ymmärrä, millä perusteella herätysliikkeiden julistajina toimivat papit ovat eri tilanteessa
Ihmettelen samaa asiaa. Herätysliikkeiden julistajat saavat näin taviksen saaman tiedon mukaan toimia varsin vapaasti ja jopa ilmoittaa olevansa ainoita taivaaseen menijöitä. Siihen tuomiokaplituli ei ainakaan julkisesti ole reagoinut!
Ihan piispan suulla on kuultu, että meidän luterilainen kirkko on moniääninen. Lähetyshiippakunnassa toimiminen ei tähän moniäänisyyteen kuitenkaan näytä mahtuvan! Ilmeisesti saa valikoidusti olla moniääninen vai mitens se menee, heh?
Kirkkomme herätysliikkeet ovat rakenteellinen osa kirkkoamme. Herätysliikeen keskuudessa toimitetut messut ovat kirkkomme messuja ja ehtoollinen jaetaan kaikille jotka ovat kirkossamme ehtoolliseen osallistumiseen oikeutettuja.
Herätysliikeiden keskuudessa toimivat papit ovat kirkkomme pappeja tai sellaisen kirkon pappeja, joiiden kanssa kirkollamme on täysi ehtoollisyhteys.
Ehtoollinen jaetaan esimerkiksi kaikille niille papeile, joita ko. herätysliike ei itse kutsuisi pappisvirkaan.
Lähetyshiippakunta on irti kirkkomme rakenteesta eikä sillä ole täyttä alttariyhteyttä kirkkomme suuntaan. .
Herätysliikkeet eivät sentään ole nähneet tarpeelliseksi valita omaa piispaa.
Kivimäen vastaus oikeastaan väistää ydinajatuksen.
Miten niin herätysliikkeet ovat enemmän rakenteellinen osa kirkkoamme, mutta joku toinen ei??????
Yksikään lestadiolainen saarnaaja (pappi tai maallikkoveli) ei ole hiippakuntansa piispan kaitsennassa, eikä liioin rukoilevaisuudessakaan toimiva.
Opetuksesta ja ohjauksesta päättää oma yhteisö ihan täysin.
Heidät asettaa tehtäväänsä oman yhteisönsä jäsenistä koostuva
”saarnaajakollegio”. He ovat oman johtajansa kaitsennassa.
Missä on todellinen ero? Sorry, en näe sitä.
Kaikki ovat kuitenkin kirkon jäseniä, lukumääränsä on monin verroin suurempi kuin nyt puheena olevan säätiön.
Sama koskee muitakin herätysliikkeitä.
Jukka sen sanoi: ”Herätysliikeiden keskuudessa toimivat papit ovat kirkkomme pappeja”, ja oikeuttaa noiden pappien toiminnan herätysliikkeissä. Minä voisin sanoa samoin: ”Lähetyshiippakunnan papeista suuri osa on kirkkomme pappeja” ja heillä on oikeus (vapaa-ajallaan tai palvellakseen oman seurakuntansa jäseniä) osallistua Lähetyshiippakunnan toimintaan.
Valitettavasti kirkkomme ei ole johdonmukainen suhteessaan herätysliikkeisiin, skismaattiseen Lähetyshiippakuntaan ja esim. Rooman kirkkoon. Ei Suomen evl kirkolla ole ehtoollisyhteyttä Rooman kirkon kanssa, mutta kerran vuodessa piispan jodolla käydään Vatikaanissa paavilta ehtoollista saamassa. Eräällä pappisliiton Espanjan matkalla, kirkkomme johtotehtävissä olevat pappisveljet ja -sisaret menivät sumeilematta ehtoolliselle! Oltiin tarpeeksi kaukana Suomesta, ja kaukoekumenia toimi, muttei lähiekumenia Suomessa erilaisiin kuppikuntiin jakautuneessa kirkossamme.
Kirkkomme johdon ja muiden pappien mahdollisesta innokkuudesta osallistua katolisen kirkon ehtoolliselle, voisi muistuttaa Didachen sanasta, missä sanotaan, että niitä, jotka ovat riidassa ystäviensä kanssa, älköön päästettäkö yhteen Teidän kanssanne ennnenkuin He ovat sopineet, ettei Teidän uhrinne tulisi saastutetuksi. Onko asia sitten toinen, jos menettely palvelee ekumeniaa, vaan onko haluna vain kokea sakramentissa suurempi donum superadditum? Tämmöinen menettely ja käytös on jo lähellä tunnistamatonta hurmahenkisyyttä, missä menettely ymmärretään osallistujalle vuodatetuksi armoksi vastoin oman kirkkomme oppia ja opetusta. Jos tämmösen esimerkin antajana on kirkkomme johto, voi menettelyä ihmetellä.
Teemulle…Ennen vanhaan papiksivihityt saivat tuomiokapitulilta ns. ”kapparahan”, jolla sai maksettua velaksi ostetun papinpuvun. Sitä paitsi, ketään ei vihitä papiksi, ellei hänellä ole vokaatiota jostain seurakunnasta ja siten papinvirka ja sen tehtävät odottamassa.
Useimpien piispojemme ”virkaura” on ollut ja on sellainen, että pappivihkimykseen tarvittu vokaatio on (ol)i nimellinen ja ”pappinvirka” olikin yliopiston palveluksessa, josta professoriksi ylennyt pappi valittiin piispaksi, jolla ei ole (ollut) yhtään päivää seurakuntapapin kokemusta. Ainoa ”kokemus” oli käytännölliset harjoitukset opiskeluaikana 20-30 vuotta sitten.
Broilereita ovat ne semmoiset piispat. Ennen vanhaan professoreilla oli sentään kullakin palkkapitäjänsä, jonka kirkkoherran virkaa he hoitivat professorin työn ohessa. Sitä paitsi moni siirtyi teologiseen tiedekuntaan toimittuaan ensin filosofisen tiedekunnan professorina. Erityisen vahva meriitti oli fysiikan professuuri (kolme Turun piispaa 1700-luvulla).
Osa piispoista on kyllä toiminut myös seurakuntapappeina. Sehän on luettavissa heidän CV:staan.
”Kotimaani ompi Suomi ” ja ”taaton maa ja maamon kieli, kuinka teitä rakastan”.
Eikö ”taaton maassakin” olisi Kristuksen taivaaseenastumisen muistopäivänä hyvä katsoa ”yllääpäin eikä allaapäin” ja lopettaa ainainen kirkon ulkoisen hierarkian murehtiminen. Eihän vanhan perinteen mukaisesti tänään ruohokaan kasva ja siellä ”yllääpäin” kaikuvat tänäänkin Hänen sanansa : “MINÄ OLEN teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti” (Matt.28:20).
Lähetyshiippakunta haluaa poiketa järjestyksestä. Rauhanyhdistysläisen seurakunnan papit vihkii kirkkomme piispa. Kun sanaa armovälineenä ei voi irrottaa seurakuntayhteydestä, ei uskosta, eikä tunnustuksesta, on voitava kysyä, miten kirkkomme hyväksyy R.Y.n sisäänpäin suuntautuvan julistustoiminnan, mikä lupaa vain näin oikein uskoville pelastuksen. Miksi on niin hirmuisen vaikea ymmärtää, että kyseessä on asia, mikä tarkoittaa lainsäätämistä suhteessa pelastukseen. Tällä kaikella on kuitenkin kirkkomme hyväksyntä. Asiasta ajatellaan kapitulitasolla varmastikin niin, että eipä haittaa kun kukaan tuskin asiasta mitään ymmärtää.
Minusta Pekka Väisänenkin ohittaa perustavan tosiasian.
Laestadiolaisuudessa ei sinänsä ole pappeja. vaikka siellä pappeja toimiikin.
Papit ja maallikot hoitavat samoja tehtäviä saarnaajana ja sielunhoitjana. He ovat oman yhteisönsä johtajan tai kollegion ohjauksessa.
Miksi se ei ole ollut ongelma?
Kun on kysymys sakramenteista ja toimituksista, he tavallaan astuvat yhteisöstään kirkon puolelle, vaikka ovat lampaineen osa kirkkoa.
Kommentiketjuissa muutoin aktiiviset lähetyshiippakuntalaiset lienevät tällä erää vaitonaisia, koska ovat Turussa vihkimässä hiippakuntaansa uusia pappeja. Samalla he käytännön tasolla todeksielävät hiippakuntaansa omana kirkkokuntanaan.
Oulun tuomiokapitulin eilinen päätös oli jälleen yksi etappi jo kymmenen vuotta kestäneessä prosessissa. Elokuussa lienee edessä seuraava etappi.
Kertaus kymmenen vuoden takaisiin tunnelmiin.
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2004-04-28/kasvot5
Juha Heinilä: ”tänäpänä pappina olevat eivät tiedä vielä miten tulevaisuudessa heidän on suhtauduttava vaikka homoliittoihin. Pappien pitää vain sopeutua ja hyväksyä kaikki se mitä kirkolliskokoukset ja piispainkokoukset päättävät.”
Ainakin meidän työpaikalla jos työnantaja päättää vaihtaa jotain käytäntöä, kaikkien työntekijöiden on noudettava työnantajan uusia ohjeita. Kukaan ei voi esittää marttyyria ja nillittää siitä, että töihin tullessa käytäntö oli erilainen.
Jos työnantaja tulevaisuudessa päättää homoliitoista jotain sellaista, mitä työntekijä ei hyväksy, työntekijä voi äänestää jaloillaan. Ei siinä voi kuin peiliin katsoa, jos roikkuu sellaisessa yhteisössä tai työpaikassa, jonka toimintaa ei hyväksy.
Jusu Vihervaara :” jos työnantaja päättää vaihtaa jotain käytäntöä, kaikkien työntekijöiden on noudettava työnantajan uusia ohjeita. Kukaan ei voi esittää marttyyria ja nillittää siitä, että töihin tullessa käytäntö oli erilainen.”
Tuosta ”nillittämisestä” tuli mieleen, että johtuuko tämä ongelma nyt siitä, että Moskovan patriarkaatin arvoja noudattavan Inkerin kirkon papeiksi vihkimät maksattavat palkkansa talousahdingosta kärsivällä Suomen evl.kirkolla ja tunnustuskirjoihin vedoten kieltäytyvät noudattamasta Suomen evl.kirkon työnantajana antamia ohjeita?
Jusun sotkee maalliset ja hengelliset asiat keskenään, eikä näe
asian ytimeen.
Kirkon ei tulisi olla mikään punakaarti, jossa huutoäänestyksellä päätetään opin totuuksista.
jorma ojala, minun käsitykseni mukaan kirkolla on hyvin vakiintunut ja määrämuotoinen tapa päättää opin totuuksista. Minusta kenkä puristaa tässä siinä, että kirkossa on joukko ihmisiä, jotka eivät ole näitä päätöksiä hyväksyneet, mutta eivät toisaalta tajua lähteä myöskään pois vaan jatkavat samaa porua, marttyyrileikkejä ja riidan kylvämistä vuosikymmenestä toiseen.
Linkki Vantaan Laurin artikkeliin emerituspiispa Huovisen ehtoollisyhteyden eväämisestä kuvaa hyvin sitä kyykytyshalua, joka hallitsee Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Eipä ihme, jos varoituksia satelee.
http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2004-04-28/kasvot5
Ehtoollinen ei tietääkseni koskaan ole ollut sellainen ateria, jolle voisi osallistua kuka tahansa, kuten vaikka päivälliselle. Sehän edellyttää yhteyttä opissa ja uskossa. Sen lahja on anteeksiantamus.
Piispaltakin voi puuttua katumusta. Uskomatonta, mutta totta. Eikä tarvitse kaivella toisen omaatuntoa, jos teot ovat julkiset ja selvät.
Näin palautetaan ehtoollisenkin arvo uudelleen esille.
Samuel Kettunen, ja kun ehtoollisyhteyttä ei ole, miten voisi onnistua yhteiselo samassa kirkossa? Lhpk on tässä ristiriitainen, evl-kirkko looginen. Lhpk haluaa toimia kirkossa, jonka virkaa ei tunnusta ja jonka kanssa ei ole ehtoollisyhteyttä tai jos on, se on rajattu. Edes minimi yhteiselossa vaadittavasta asioista ei täyty. Ymmärrän sen inhimillisestä näkökulmasta: äiti-kirkosta on vaikea irtautua. Tässä on kasvettu ja tähän on tultu. Irtautuminen on kipeää. Opillisesta näkökulmasta en ymmärrä. Siinä ei ole mitään järkeä haluta olla kynsinhampain kirkossa, jota pitää harhaisena.
Samuel Kettunen, katsotko asialliseksi sen, että kyseiset Vantaan Laurin artikkelissa mainitut pastorit olivat päättäneet ylentää itsensä piispan omantunnon ja kirkon opin tuomareiksi?
Nyt koko lähetyshiippakunta on samalla asialla ja on päättänyt eristää itsenä eriseuraiseksi. Minullakin on siellä muutamia vanhoja ystäviä, mutta yhteys on katkennut heidän taholtaan. Niin raskassoutuisia ovat heidän edesottamuksensa, etten jaksaisi elää niiden kanssa.
Tulee mieleen Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumin 23. luvusta:
”He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä tekevät he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuvat pidoissa mielellään kunniapaikalla ja synagogassa etumaisilla istuimilla ja ovat hyvillään, kun ihmiset toreilla tervehtivät heitä ja kutsuvat heitä rabbiksi*.
”Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”
Ei tosiaan ole ihme, jos varoituksia satelee.
Olet, Jusu, ihan ulkopuolinen tässäkin asiassa..
jorma ojala, tapa se on tuokin perustella omia näkemyksiään…
Heti ollaan homoliittoja lobbaamassa, kuten aikamme propagandaan kuuluu. Toinen juttu on pauhata marttyyriuden ”esittämisestä”, yksi keino sekin hiljentää keskustelu mieleisekseen.
Älkäämme siis ihmetelkö, jos muita rakenteita syntyy, minne kristittyjen paeta. Kaikki ei taivu yleisen mielipiteen edessä. Enemmistö on yleensä väärässä, koskien omantunnon kysymyksiä Raamatun valossa. Kirjan mukaan maailma katoaa ja sen himo.